Suunnilleen näin. Kukaan ei ole niin hyvä kuin hänen kehutaan olevan, eikä kukaan ole niin huono kuin hänen haukutaan olevan. Se on ainakin minun elämänasenteeni. Kaikenlainen ylidramatisointi vain sumentaa kyvyn nähdä asioiden oikeat puolet. Sitten tulee näitä kummallisia kehäpäätelmiä, että suomalaisilla on tavallista heikompi pää tai että ruotsalaiset venyy aina. (No, venyi se Ruotsi tänäänkin loppuminuuteilla - vain murentuakseen täysin jatkoajalla.)
Monille tulee yllätyksenä, että urheilijat ovat ihmisiä. Jonkun poikia, tyttäriä, isiä, äitejä, veljiä ja siskoja. Janne Ahonenkin on yksi kaikkien aikojen mäkihyppääjistä, mutta silti "vain" hollolalainen perheenisä, joka aina silloin tällöin hermoilee ja tekee virheitä. Janne on kuin Sergei Bubka. Ei Bubkakaan onnistunut olympiakisoissa. Eikä Bubkakaan ollut jumala.
Se maailman cupissa sijalle 48 yltävä hiihtosuunnistaja toisaalta ei ole vain juuri noussut sohvalta, pieraissut ja lähtenyt kisoihin veronmaksajan rahoilla, vaan kyseessä on lahjakas ja mahdollisesti hyvinkin määrätetoisesti töitä tekevä urheilija.
Ja niin. Eikö sitä heikompaa yleensä tule kannustaa. Ei menestyjä kaipaa kannustusta. (Oikeanlaista, positiivista ja kehittävää kannustusta, voi käydä tarkistamassa Operaatio paraati Yongella -keskustelusta.)
t: Leafs-fani.