"Voiko vitutukseen kuolla?", kysyi kerran eräs nimeltämainitsematon poliitikko. Itselläni vitutti koko viime yö niin kovasti, ettei nukkumisesta tullut mitään. Mutta kai se on niin fanituksessa, että suuret tunteet laidasta laitaan ovat niitä elämyksiä, jotka täyttävät elämän tyhjiä lokeroita.
Klopp ja muu valmennusporukka saa katsoa kyllä peiliin. Studiossa ennen peliä avattiin hyvin Atalantan pelisysteemiä, joten ei tuon olisi luullut yllätyksenä tulleen. Atalanta prässäsi kurinalaisesti ylhäältä ja esti Liverpoolin pelinrakentelun. Ja saman tekivät myös omalla kenttäpuoliskolla. Jones, vaikka antoi hyvän pystysyötön Nunezin läpiajoon, jäi täysin jalkoihin. Laitojen, Tsimikasin ja Gomezin pelinrakentelu tukittiin täysin, ja Endo jäi myös jyrän alle. Vaikka eka jakson maali vähän lurpsahti Kelleherille, pelasti hän hienosti itsensä isoksi tehden kaksi varmaa maalia. Ainoa pirteä kenttäpelaaja oli ekalla puolikkaalla Gakpo.
Parhaat mahdolliset pelaajat (paitsi Bardley) laitettiin toisella jaksolla kentälle, ja Atalanta teki kaksi maalia lisää. Oli tuo kaikkien pelaajien uunoilu vastustajan maaleissa jotain käsittämätöntä, jotenkin kokonaisvaltaista löysäilyä. Itsellä huolestuttaa Szobon jatkuva vaisuus, kolmas maali menee aika lailla hänen piikkiin. Paikkoja maalintekoon luotiin muutamia, mutta sama tunarointi maalipaikoissa, jota on nyt muutama peli nähty, jatkui. Ensi viikolla on avauksessa varmasti paras mahdollinen kokoonpano, eikä tätä vielä ole luovutettu. Mutta Atalantan ei tarvitse kuin jatkaa siitä mihin eilen jäi. Tuo pelitapa on Poolille myrkkyä. Nyt pitäisi kelailla Serie A:n nauhoja, miten tuo joukkue voitetaan, ovathan vasta kuudentena sarjassa.
Sunnuntaina on sitten Palace -pelissä kasvojenpesun aika. Ainoastaan reilu voitto antaa uskoa loppukauteen. Eilisen pelin positiivisin asia oli Jotan paluu. Toki hänkin tunaroi puskupaikkansa nykyjoukkueen tapaan taivaan tuuliin. Mutta ei vaivuta synkkyyteen, vielä. Sarjataulukkoa katsellessa huomaa, että mestaruudesta tässä vielä taistellaan.