Jos pysyisin nykyisessä kunnossa tekemättä mitään, niin todennäköisesti en tekisi mitään perinteistä urheilua.
Mulla on ehkä vähän tämä sama asenne tällä hetkellä. Tosin tiedän, että kyseessä on omalla kohdallani ohimenevä vaihe, mutta silti. Jos voisin vaan makoilla sohvalla ja popsia hyvää ruokaa ja silti pysyisin kunnossa, valitsisin tuon tien silmänräpäyksessä.
***
Olen urheillut oikeastaan koko 34-vuotisen elämäni jotain. 5-vuotiaana ensimmäisiin lätkätreeneihin ja tuota iloa kestikin ensimmäisellä kerralla 15-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen homma jäi ja laji vaihtui jalkapalloon (joka oli toki ollut mukana lätkän rinnalla alusta asti). Lopulta alkoi jalkapallokin maistua puulta ja hieman ennen inttiä 18-vuotiaana alkoi höntsäilyvaihe, johon kuului salibandyä ja kaukalopalloa 3.divarissa korkeintaan.
Höntsäilyvaihetta kesti 25-vuotiaaksi asti, jolloin päätin herätellä uudelleen lätkäharrastusta ja liityin vastaperustettuun kolmosdivarijoukkueeseen sillä ajatuksella, että jos tästä vaikka nyt edes kakkoseen pääsisi pelailemaan. Noh, aika höntsäilyksihän tuokin vaihe meni ja 3 kautta jaksoin katsella kolmosen meininkiä, kunnes totesin, että ei ole enää mun laji. Tässä vaiheessa mukaan astui vähän erikoisempi urheilulaji, ultimate. Kyseessähän on siis frisbeellä pelattava joukkuelaji, jota moni varmasti koulussa kokeillut. Pelissä on elementtejä koriksesta ja jefusta muun muassa, ilman tahallisia kontakteja tosin. Juoksu- ja pomppuvoimaa tuossa tarvitaan reilusti. Lajin pienuudesta johtuen pystyin suoraan liittymään SM-sarjajoukkueen rinkiin ja peleihin pääsin heti mukaan. Toki aika vastaantulijana niissä olin. Laji veikin aika mukanaan ja löysin uudelleen sen innostuneen fiiliksen joukkueurheiluun, mikä oli jo jonkun aikaa ollut kadoksissa.
Matka joukkueurheilijasta yksilöurheilijaksi alkoi oikeastaan siitä, kun naapurini rupesi innostamaan minua ilmottautumaan Lahden IronMan 70.3 -kisaan, joka järjestettiin 29.6.2019. Kyseessähän on siis puolimatkan triathlonkilpailu. Korostettakoon, että tuossa vaiheessa en ollut tehnyt elämäni aikana kuin ehkä 2kpl 10km lenkkiä ja muutenkin juoksulenkit oli laskettavissa kahden käden sormilla. Loistava lähtökohta lähteä siis kestävyysurheilun maailmaan. Noh, jossain mielenhäiriössä tuonne kuitenkin ilmottauduin ja oikeastaan kuukauden päästä ilmosta vasta tajusin, että tässähän on enää 10kk aikaa treenata ja että tähänhän pitää oikeasti treenata.
Ilmottauduin triathlonin alkeiskurssille, jossa tehtiin hyviä, ohjattuja treenejä kaikista kolmesta lajista. Alkuun erityisesti juoksun vetotreenit olivat ihan täyttä tuskaa, mutta jollain tavalla aloin niistäkin saamaan aivan mahtavia fiiliksiä. Ihailin muita, jotka vetivät esimerkiksi kilsan vedot omasta mielestäni ihan älytöntä vauhtia ja aloinkin huomaamaan pientä sellaista tahdonlujuutta itsessäni, että jumalauta, joku päivä minäkin vielä. Alkeiskurssin jälkeen jatkoin sieltä saaduin opein treenaamista ja jollain tavalla aloin nauttimaan juoksemisestakin päivä päivältä enemmän. Isona syynä tuohon oli se, että opettelin juoksemaan hiljaa, sykkeitä seuraten ja huomasin, että olen ne vähät juoksulenkit juossut aivan liian kovaa ja tämän takia olen vältellyt juoksemista. Nyt siitä oikein nautti, kun vain antoi rullata ja muisti pitää tuntemuksen niin helppona kun vain pystyi. Ja välillä vilkuili sykkeitä ja sääti vauhtia sen mukaan.
Toinen laji, jonka hienouden löysin triathlonin myötä, on uinti. Siinä vain on sitä jotain ja itseäni viehättää erityisesti sen teknisyys. Edelleen tuntuu, että en osaa uida, vaikka vauhdit ovat jo aivan eri tasolla, kun harrastuksen alussa. Toki hidashan edelleen olen, jos vertaa moneen muuhun. Mutta prosessi on kesken ;)
Pikakelausta tuonne Lahden kisaan. Maaliin päästiin, aika 6h44min ja risat eli hidas kuin fan, mutta silti puolitoistatuntia ennen maalin sulkeutumista maalissa. Tärkeintä oli itselleni näyttää, että tuohon pystyn. Kaksi päivää kisan jälkeen ilmottauduin Turkuun vastaavalle matkalle elokuun alussa. Palkkasin itselleni valmentajan tuolle ajalle ja tuloksia tuli. Turun aika, reilu kuukausi Lahden kisan jälkeen, 5h54min. Siinä vaiheessa tajusin, että tätä haluan tästä eteenpäinkin tehdä.
Niin, eli joukkueurheilija muuttui kestävyysurheilijaksi. Treenitunteja tuli vuonna 2019 noin 7-8 viikossa, loppuvaiheessa ennen Turun kisaa tuli muutamia 12h treeniviikkoja myös. Noilla treenimäärillä tuntui vielä siltä, ettei joutunut paljosta luopumaan ja ajattelin, että tämä määrä on hyvä myös vuodelle 2020. Noh, esikoinen syntyi tammikuun lopussa ja nopeasti huomasin, että prioriteetit vähän vaihtui. Treenitunnit putosivat edelliseen vuoteen verrattuna noin sadalla tunnilla. Siinä mielessä ehkä onnekastakin, että korona sattui riehumaan tänä vuonna, kun lähes kaikki kisatkin peruttiin. Itse sain kisattua elokuun puolessa välissä perusmatkalla (1500m, 40km, 10km) ja elokuun lopussa Ahvenanmaalla puolimatkalla. Molemmissa sain tehtyä jälleen omat ennätykseni, mutta erityisesti puolikkaalla huomasin, ettei kroppa ollut ihan samassa iskussa kuin edellisenä vuonna lähes samaan aikaan.
***
Tulipa tuollainen elämäntarina nyt tuosta.
Viikottaiset treenini keskittyvät siis täysin triathlontreenaamiseen tällä hetkellä ja pyrin rajatuilla treenitunneilla tekemään ainakin yhden lajitreenin jokaisesta kolmesta lajista ja lisäksi vähintään yksi lihaskuntotreeni sekä lisäksi yksi ekstratreeni jostain kolmesta lajista. Tunneilla ei ole enää itselleni niin väliä vaan oikeastaan treenikerroilla. Pyrin lisäksi pitämään yleensä kaksi lepo-/palautuspäivää per viikko ja sunnuntai on näistä aina toinen.
Nyt on tosiaan ollut muutaman kuukauden pientä motivaatiovajetta, mutta onneksi ensi vuodelle on taas kaksi puolimatkaa takaraivossa kolkuttelemassa, niin ei pysty täysin vain lepäillä laakereillaan. Nyt on onneksi tämä vuosi lähtenyt liikkeelle treenien puolesta suht hyvin ja motivaation nousua on jo havaittavissa.