Ihtin kanssa bisnesmiehinä
Samana kesänä kuin tuo onneton Tampereen poliisin pahnoille päättynyt Jyväskylän matkamme tapahtui, päätimme Ihtin kanssa alkaa bisnesmiehiksi. Liikeideaamme kutsuttaisiin kaiketi nykyisin uusiopaperimateriaalin logistiikkaan liittyviksi toimenpiteiksi, noihin aikoihin sitä kutsuttiin jätepaperin keräykseksi. Kylämme Osuusliike Voima otti vastaan puhdasta ja hyvin pakattua jätepaperia ja maksoi siitä huikeat pari kolme penniä kilolta. Siinä oli meille pojille aivan tarpeeksi porkkanaa ryhtyä tuumasta toimeen.
Naapurista, jossa asuivat Arvo ja Annikki viiden poikansa kanssa, onnistuimme lainaamaan kuljetuskaluston, vanhat kitisevät maitorattaat. Rattaissa oli kaksi polkupyörän rengasta ja tukeva putkirunko, jonka pohjalle oli kiinnitetty muutamia lautoja ja reunakorokkeet vanerilevystä, joka todennäköisesti oli kulkeutunut Arvon mukana hänen työmaaltaan Schaumannin vaneritehtaalta, joka sijaitsi kotimme lähistöllä. Sen kesän aikana saimme rattaat useamman kerran lainaksi, mutta seuraavana kesänä se ei enää onnistunutkaan. Emme jäänet tuolloinkaan sormi suussa ihmettelemään, vaan otimme käyttöön isämme hankimmat uudet kottikärryt. Syynä naapuriemme maitorattaiden leasing-sopimuksen irtisanomiseen oli se, että isällämme ja naapureilla syntyi jonkin asteista eripuraa, jonka seurauksena keväällä hankkimansa kaksi sikaa isämme risti Arvoksi ja Annikiksi. Melko usein sinä kesänä kuului pihapiiristämme hiukan ehkä turhankin voimallisella äänellä huudetut Arvo- ja Annikki huudot, kun isämme kutsui sikojaan syömään.
Tyhjät rattaat lystikkäästi pomppien kuoppaisella soratiellä lähdimme ansioon iloisin mielin. Edellytykset tuossa työssä menestymiseen oli ahkeruuden lisäksi se, että ei arkaillut vieraita ihmisiä, vaan pystyi silmät tarmoa säteillen iloinen hymy kasvoilla kolkuttamaan ovelta ovelle ja toimittamaan asiansa. Muistimme aina tervehtiä kohteliaasti ja kysyä reippaasti löytyisikö ylimääräistä jätepaperia, siis lähinnä sanoma- ja aikakausilehtiä. Oikeastaan ”yrityksessämme” olimme suorittaneet sellaisen työnjaon, että minä hoidin puhumisen, koska se tuntui luonnistuvan minulta perin mallikkaasti, ja Risto hiljaisempana yhtiömiehenä ja turhia höpöjä puhumattomana, huolehti pääosin kuljetuskalustomme siirtelystä.
Päivän mittaan saimme rattaat kolme kertaa täyteen ja kun tuli punnituksen aika Voiman varastossa, olimme meidän mittapuumme mukaan rikkaita poikia. Markat polttivat siinä määrin taskuissamme, että niistä oli päästävä mitä pikemmin eroon, ennen kuin ne valuisivat puntteja pitkin harakoiden nokittaviksi. Suuntasimme kulkumme kylän kemikalioliikkeeseen, josta ostimme koottavan lentokoneen, sekä äidille pienen patsaan sovittelulahjaksi taannoisesta Tampereen matkastamme. Tuossa samaisessa kemikalioliikkeessä koin melkoisia tunnekuohuja muutamaa vuotta myöhemmin, kun olin asioimassa siellä hieman erilaisten ostosten merkeissä. Siihen aikaan ei vielä ollut kamalan tarkkaa kenelle myytin tupakkaa ja niinpä ostimme lopuilla rahoilla kioskilta pikkuaskin Bostonia ja nallekarkkeja, jotka tuohon aikaan maksoivat pennin kappale.
Tuon kesän aikana kylällämme olimme tuttu näky, kun kiersimme parin kolmen viikon välein keräämässä ihmisten nurkista turhat jätepaperit parempaan talteen. Saimme kovasti kehuja siitä, kuinka reippaita poikia olimme. Teimme aina saman tutun kierroksen paikoissa joista olimme aiemminkin saaneet rattaisiimme täydennystä. Yksi paikka oli kuitenkin meille se kaikista antoisin. Keskustan lähistöllä asui pienessä talossa Pentti- niminen vanhapoika, jonka luona vierailu oli kierroksemme ehdoton huippuhetki.
Paperinkeräys antoi meille paljon muutakin kuin kaipaamaamme omaa rahaa. Sanomalehtien joukosta löytyi usein myös aikakausi- ja sarjakuvalehtiä, jotka veimme aina kotiin luettaviksi. Vanhanpojan antamasta lehtiröykkiöstä löytyi jotakin vielä paljon mielenkiintoisempaa. Sanomalehtien välistä löytyi usein Jallu-nimisiä lehtiä, joiden selailu oli meille enemmän kuin mielenkiintoista puuhaa. Pysähdyimme Pentin luona käytyämme aina tauolle sopivan suojaisassa paikassa. Silmät tapittaen katselimme Jallun nuorille pojille niin kovin kiehtovia kuvia. Meille oli koulussa kerrottu, että lehtien katseleminen, joissa naiset ovat alasti, oli suurta syntiä. Taisi olla opettajien moraalisaarnat puppua sillä, ei se kovin syntistä oloa meihin tehnyt. Jotakin ihmeellistä tuo katselu kuitenkin sai aikaan, sillä taukomme saattoivat venähtää joskus melko pitkiksi, ennen kuin pystyimme jatkamaan kierrostamme verkkahousuissamme.
Jalluja emme uskaltaneet viedä kotiin, mutta emme niistä malttaneet luopuakaan. Ennen kotiin menoa poikkesimmekin lähistöllä olevan metsän laitamilla sijainneeseen hylättyyn latoon ja kätkimme aarteemme huolella myöhempää synnintekoa varten.