Lapsuusmuistoja

[Kawalski]

about viis vuotiaana katoin ruuan jälkeen ulos ja totesin "voi vittu kun on pimeetä".

Äiti oli kävellyt olohuoneeseen nauramaan ja sitten palannut totisena tukistamaan.

 

[TQoFE]

about viis vuotiaana katoin ruuan jälkeen ulos ja totesin "voi vittu kun on pimeetä".

Äiti oli kävellyt olohuoneeseen nauramaan ja sitten palannut totisena tukistamaan.

"Suloinen ja hyväkäytöksinen" pikku-Azul osasi tuon jo 2-vuotiaana.

Lastenhoitaja oli kirjoittanut päiväkirjaan, ettei tiennyt, olisiko pitänyt itkeä, nauraa vai suuttua, kun olin päivän vaatteita katsoessani todennut harvinaisen miehekkäästi, että "vittu, vittu, vittu". Ja juu, kaikki muutkin "hyvät tapani" opin iskältä; isin tyttö niin hyvässä kuin pahassakin...

 

[krobbe]

Jokaisella meillä on ollut erilainen lapsuus, joten kertoillaanpa miten kukin on lapsuutensa kokenut ja mitä kaikkea tuolloin taipaleidemme alkumetreillä tapahtui.

Synnyin Olympiavuonna nykymittareilla jollei köyhään, niin ainakin vähävaraiseen perheeseen viidentenä lapsena. Molemmat vanhempani olivat tehdastyöläisiä, duunareita niin kuin nykyisin on tapana kutsua rehellisiä kovan työn raatajia. Vanhempieni ainoa huvitus ja harrastus raskaan työn lisäksi oli varmaan pirttiviljely, josta todisteena sisarusparvemme kasvoi vielä neljällä jäsenellä minunkin jälkeen. Poikia kertyi neljä eli tytöt nappasivat katraassamme määräenemmistön pääluvulla viisi. Varhaisimmat muistoni asettuvat 50-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, jolloin olin kouluikää lähentelevä suurisilmäinen langanlaiha pojankoltiainen. Jokaisella meillä on ollut lapsuus, joillakin yltäkylläisyyttä pullollaan, joillakin taas hieman niukempia eväitä pussissa matkalla kohti aikuisuutta. Omista lähtökohdista olemme jokainen muovanneet elämämme sellaiseksi kun se muodostunut.

Ensimmäinen selkeä muistikuva on se kun menemme katsomaan ihan ensimmäistä omaa (siinä vaiheessa tosin vielä pankin) taloa. Talo oli pieni punainen mökki, pihassa sauna ja erillinen heikkokuntoinen vajarakennus. Olin tuolloin n. 5-6-vuotias ja pillahdin parkumaan kuin pahainen penikka kun äitini osoitti sortumaisillaan olevaan vajaa ja sanoi, että siihen muuttaisimme asumaan. Onneksi äitini oikaisi asian oikealle tolalle pian osoittaen oikeaa “osoitettamme”, joten vältyin pitemmiltä vollaamisilta. Uudessa kodissamme oli kaksi huonetta, eteinen ja keittiö pinta-alaa taisi olla hulppeat 60 neliömetriä. Meitä oli noihin aikoihin seitsemän lasta, joten omaa huonetta ei liiennyt yhdellekään. Hyvin me kuitenkin sovimme tuossa niin rakkaassa mökissämme asustamaan, vaikka välillä oli kyllä melkoinen kaaos! Lapsipääluvun kohotessa tuohon lopulliseen määräänsä eli yhdeksään kaivoi isä timpermannin vehkeet esiin ja rakensi tontille toisen talon, joka oli jopa hieman suurempi kuin tuo punainen mökkimme. Koko komeuden kruunasi noihin aikoihin harvinainen sisäsauna. Ulkoväriksi isä kunnon kommunistina valitsi keltaisen, se sointui kuulemma niin erinomaisesti yhteen punaisen kanssa.

Lapsuudessani varsinkin koulutien alettuani sain kokea monta häpeän hetkeä perheemme taloudellisen tilanteen vuoksi. Työläisvanhemmat ja yhdeksän lasta, leuhki siinä sitten upeilla kostyymeilla ja tavaroilla. Joka syksyinen kunnan armopalojen jako (takkia, monoa jne.) oli todella nöyryyttävää. Me köyhät penskat kuljimme kunnan takit päällä ja hiihdimme armosta annetut monot jalassa. Hyvähän se tietysti oli että edes jostain sai apua niukkuuteen. Mutta kyllä sitä tunsi itsensä niin mitättömäksi, ettei mitään rajaa.

Jääkiekkoilija minusta piti tulla, mutta milläs luistelet kun ei ole luistimia! Maalissa sain hytistä reikäiset huopatossut jalassa, masentavaa! Oppikouluun sitten pääsin minäkin, tosin vapaaoppilaana niin kuin muutkin köyhät; jo ekalle luokalle mennessäni olin toisen luokan oppilas. Välitunneilla rikkaiden penskat hakivat lähikaupasta kermamunkkia ja karamellia, minä sain tyytyä viluissani imemään nenästäni valuvia räkänoroja, arvatkaa harmittiko?

Ainaisessa puutteessa viettämäni lapsuuteni kokemuksia en onneksi ole joutunut siirtämään eteenpäin omille lapsilleni. Juurikin omista ikävistä muistoista onkin kummunnut liiallinenkin omien lapsien hyvinvoinnin ja materiaalisen runsauden ruokkiminen. Vähempikin riittäisi, mutta heidän jalkaansa en totta vie aio kunnan monoja sovitella!

Olen useasti käynyt aikuisiällä katsomassa tuota lapsuuteni pihapiiriä jossa lapsuuden leikit tuli leikittyä, mutta kyllä paikasta on kaikki lämpö hävinnyt. Joku seuraavista omistajista on raískannut rakkaan lapsuuskotini purkamalla pienen punaisen mökkimme ja rakentanut sen sijoille kylmän tiilitalon; Museovirasto! Missä olitte silloin kun teitä olisi tarvittu!

 

[kakkonen]

Välitunneilla rikkaiden penskat hakivat lähikaupasta kermamunkkia ja karamellia, minä sain tyytyä viluissani imemään nenästäni valuvia räkänoroja, arvatkaa harmittiko?

Ei ne kermamunkit ja karamellit terveellistä välipalaa ole! Eli et menettänyt oikeastaan mitään.

 

[Palstalegenda]

10-vuotiaana katselin serkkuni kanssa tv:stä Hymyhuulia mutta lauloimme sitä tunnarikappaletta sukulaisten keskuudessa "häpyhuulet suukon saavat, häpyhuulet muistetaan..." Serkkuni isä sitten jossain välissä valaisi mistä on kyse ja palasimme yleisön pyynnöstä kappaleen alkuperäissanoitukseen.

5-vuotiaana naapurin tyttö yritti kotiovellaan pussata minua, mutta kauhistuneena tuosta, refleksinomaisesti heilautin nyrkkini tytön palleaan ja hän alkoi itkeä, tietääkseni, sen mitä hippulat vinkuen karkuun juostessani ehdin kuulla. Sittemmin asiat naisrintamallani ovat kääntyneet ennemminkin päälaelleen tässä asiassa. Anteeksi Satu.

Katselin Martti Vainion Prahan EM-kultajuoksua ja kuulemma juoksin itse samaan aikaan tv:n edessä ja kun lähetys loppui, juoksin pitkin taloamme ja lopulta kirmailin ulkosallakin ja käteni liikkuivat kuulemma liioitellen "juoksijamaisesti" laajoin kaarin. Olin tuolloin lähes 1,5-vuotias. Toiset uskoivat Jumalaan, toiset Joulupukkiin, mutta minä uskoin Martti Vainioon.

Kerroin 5-vuotiaana mummolleni, että minusta tulee isona olympiavoittaja ja urheilu-urani jälkeen alan pullojenkerääjäksi. Noinhan on kyllä monelle käynytkin, tosin ei minulle.

Olin 8-vuotias, kun muistan kertoneeni isälleni, että luen Ratto-lehteä. Hän siitä hämmästymään ja kun hän ei meinannut millään uskoa asiaa, niin vakuutuksena sille, että todellakin pidän Ratto-lehdestä kovasti, sanoin, että voimme lopettaa Aku Ankka -lehden tilauksen ja tilata tästä lähtien vain Ratto-lehteä. Mistä lie Ratto-lehden päähäni sain, kun ei minulla ollut haisuakaan siitä, millainen lehti se on. Vaan Aku Ankka se vain tämänkin debatin jälkeen isäni talouteen Ratto-lehden sijaan tuli. Vaikka eihän Akulla ja Iinekselläkään housuja ole...

 

[Uleåborgir]

Jokainen meistä aikuisista lienee elänyt lapsuuden. Tulin tehneeni lapsuudessani monenlaista paakostia, olin nykytermein ilmaistuna haastava lapsi. Vuosilukuina ilmaistuna vietin lapsuuteni vuosina 1978-1990. Vuonna 1990 lapsuus jostakin syystä loppui, kukaan ei osaa sanoa miksi. Ehkä syynä oli Päivi Alafrantin keihäskultamitali Splitin EM-kisoissa.

Käyttis käyttäytyi kuin Martti Vainio ollessaan vedenjakajaiässä. Minä tähystelin Matti Nykästä, neekereitä, kääpiöitä ja viiksekkäitä naisia. Näiden intressien vallitessa nolasin monasti isäni ynnä äitini. Aiheutin myös ylimääräisiä taloudellisia kustannuksia. Kun Matti voitti Oslossa 1982 MM-kultaa, suoritin takalaudasta lähtemisen imitointia muudannen Volkswagenin tuulilasia pitkin. Särkyneen tuulilasin ja sivupeilin vastineeksi vanhempani joutuivat tarjoamaan VW:n omistajalle Suomen markkoja vinon pinon. Sinä vuonna en saanut yhtään karamellia tai kermamunkkia. Tyydyin krobben tapaan imeskelemään räkäpuikkoja ja jäistä verkkoaitaa. Se muuten olikin lystiä!

Lasna varmasti jokainen jatkoaikalainen on nuollut jäistä ja metallista substanssia. Kielen jäätyminen suorastaan kokonaisvaltaisesti kiinni metalliin on kokemus, jota vastaa kenties vain alokkaaksi ilmoittautuminen tai punkteeraus. Onneksi 3-vuotiaalla Uleåborgirilla oli silloin iskä ja äiskä mukana. He hakivat lämmintä vettä Raksilan uimahallista ja kieli saatiin irti. Mutta verta tuli ns. kuivan metodin irrotusyrityksen jälkeen kielestä kosolti. Jopa yhtätyönään, alati. Verta tuli lapsuudessa monta muutakin kertaa, joskus enemmän, joskus vähemmän. Poliisin kanssa asioin vastaajana ensimmäistä kertaa 7-vuotiaana, tärpätin kanssa tein tuttavuutta 2-vuotiaana, piparista otin ensimmäiset valokuvani 3-vuotiaana. Tapahtui paljon ja sattui. Ehkä enemmän vähän myöhemmin näistä asioista.

 

[Kissa Jansson]

Ainaisessa puutteessa viettämäni lapsuuteni kokemuksia en onneksi ole joutunut siirtämään eteenpäin omille lapsilleni. Juurikin omista ikävistä muistoista onkin kummunnut liiallinenkin omien lapsien hyvinvoinnin ja materiaalisen runsauden ruokkiminen. Vähempikin riittäisi, mutta heidän jalkaansa en totta vie aio kunnan monoja sovitella!!

Minun lapsuudessani kävimme isäukon kanssa tähän samaan asiaan liittyviä keskusteluja joka jesuksen kerta kun meikäpoika kinusi mitä milloinkin. Isä syntyi vuonna viisköt ainaisen puutteen keskelle ja muisti siitä muistuttaa minua 80-luvun nousukauden lasta. No se nousukausi ei meidän perheen elämään tainnut juuri vaikuttaa, vanhemmat olivat kunnan palkkalistoilla, kunnan köyhäinavun listoilla eivät onneksi sentään. Muistan ainiaan kun kinusin Nintendoa useita kuukausia ja viimein isäni heltyi sellaisen ostamaan, käytettynä veljensä pojalta. Joskus kotona käydessä nostalgiasyistä sillä edelleen pelailen Punch Outtia ja Super Mariota.

Lapsuudestani muistelen suurimmalla kaiholla sitä onnellista asiaa, että meitä oli naapurustossa noin 10 suurinpiirtein samanikäistä pojankoltiaista, sehän tietysti tarkoitti sitä että kesät talvet urheiltiin läheisellä kentällä. Talvisin kaikki illat ja viikonloput pelattiin jääkiekkoa ja kesät pesäpalloa, jalkapalloa, tennistä ynnä muuta. Nyt kun katsoo sitä samaa kenttää niin meinaa tulla murheellinen mieli, kenttä on ruohottunut umpeen kun ei lapset enää siinä urheile.

 

[Vanha Len]

Vanhempien ero Vietnamin sodan loppuhetkillä ja isän kännäilyä/väkivaltaisuutta. Monesti pakenimme hankeen äiidin kanssa mutta sitten oltiinkin itsenäisiä. Muutin mummon luokse muutamakksi vuodeksi ja sitten kotiin.

Hyvä lapsuus oli kaikesta huolimatta eikä isompia traumoja kai jäänyt:)

 

[Evil]

Lasna varmasti jokainen jatkoaikalainen on nuollut jäistä ja metallista substanssia. Kielen jäätyminen suorastaan kokonaisvaltaisesti kiinni metalliin on kokemus, jota vastaa kenties vain alokkaaksi ilmoittautuminen tai punkteeraus.

Enpäs ole. Sen sijaan huijasin joskus 5-vuotiaana naapurin pojan nuolemaan 20 asteen pakkasessa talonmiehen fillarin takalokasuojaa, "kun se maistuu makealta". Jätkä oli kontillaan kielestä kiinni rimpuiluraudassa varmaan puolisen tuntia.

Kyllä, sain selkäsaunan.

 

[VH87]

Synnyin 1980-luvun lopulla iltähtenä, ihan normaalisti toimeentulevaan talouteen. Olen keskonen ja elämäni on todellakin ollut täysin hiuskarvan varassa, minkä takia varmaankin olen näin rasittava. Skidinä olin ehkä ensimmäiset viisi elinvuottani laihempi kuin universumin ohuimmat puutikut, sen lisäksi sain rillit neljävuotiaana, joten tuleva idiootti oli tuolloin jo syntynyt. Tämän kaiken kruununa sisarukseni ovat minua +- 20-vuotta vanhempia, mistä johtuen luulen olleeni myös pikkuvanha. Noilta ikävuosilta nyt muistuu mieleen lähinnä suksien rikkominen, poltettuani käämit moisen junttilajin harjoitteluun ja fillarilla ajo ilman apupyöriä.

Lapsuuteni ei ollut mitenkään hirveän materialistista, auto oli ostettu (uutena tosin) vuonna 1989, sohvat olivat samat varmaan 25 vuotta, eikä kodissa ollut juuri mitään uutta, mitä tietenkin kaikilla muilla oli :). Faijan isoisä oli kauppaneuvos ja isäkin korkeakoulut käynyt ekonomi. Jostain syystä ukko lienee saanut paremmasta keskiluokkaisuudesta jonkinmoiset traumat, ja keskittyy (nykyäänkin) Härski Hartikaisen tavoin kurjuuden maksimointiin ja yltiöpäiseen nuukuuteen.

Sain joskus 90-alussa Super Nintendon, mikä olikin ainoa asia millä kykeni brassailemaan kaveriporukassa, PS1:sen tehdessä tuloaan oli meikäläinen jo menneen talven lumia. Kaveripiirini isukit ostelivat uusia stereoita ja autoja, meikäläiset luukuttivat 30 vuotta vanhoilla kajareilla ja C-kasetin voimalla lauantai-illan ratoksi! Ruoasta ja lämmöstä ei tosin koskaan ollut pulaa, olohuoneessa jököttävän kaakeliuunin ansiosta, mutta tuo myös aiheutti sen etten hanki koskaan kotiini puulämmitystä.

Kouluni kävin suht pienessä yksityiskoulussa joka sanalla sanoen ei ehkä ollut sieltä köyhimmästä päästä. Ollessani about kymmenvuotias, päätin koettaa kepillä jäätä ja kysyin faijalta miksei meillä ole yhtään tuoreempaa autoa, kun kaikilla muillakin on. Siihen ei ollut varaa koska hän tienasi vain 8000 markkaa kuukaudessa. Myöhemmin kaverini kertoi minulle että jopa naapurin täti, joka oli R-kioskin myyjä, tienasi enemmän. Tämä johti siihen, että kun olin aina ollut suht ahkera tekemään duunia, aloin säästämään kaikki rahani mitkä kykenin. Sain jäätävällä puskemisella kasaan tuollaiset 1500 markkaa, jotka sitten käytiin polleana vaihtamassa kahteen seteliin.

Pari vuotta myöhemmin - kaiken tuon hien jälkeen - löysin harmikseni uutukaisen veropörssin, josta paljastui karmaiseva totuus; taloutemme tulotaso oli roimasti keskitason yläpuolella. Siitä päivästä lähtien isäukko alkoi aina vapaa-aikanaan pukeutua haalareihin, koska se oli uusimman villityksen mukaan osa hänen imagoaan. Muutamaa vuotta myöhemmin perheeseen hankittiin loppuunajettu 80-luvun pickup, ikäänkuin tehostamaan uutta tyyliä. Aloin käyttämään koulumatkoihini entistä enemmän linja-autoa.

Lapsuuteni oli melko tavallista, mutta kotini oli kyllä sanalla sanoen melko koominen, vaikkei kasvatuksessani (kai?) mitään normaalista poikkeavia metodeja käytetty. Olen myös karavaanarien lapsi, ja leirintäalueet olivat kesän huippuhetki muutaman vuoden ajan. Nuukan elämäntyylin ansiosta olen tänä päivänä täysverinen materialisti ja pidän 5k€ kuukausituloja lähinnä huonona vitsinä.

Kieltäni en ole koskaan laittanut kiinni metalliin ja jääkiekko on ollut olennainen osa elämääni vuodesta -91.

 

[cottonmouth]

Ensimmäinen selkeä muistikuva on.. Olin tuolloin n. 5-6-vuotias..

Jännä juttu missä vaiheessa keneltäkin nuo ensimmäiset muistikuvat ovat. Itselläni ensimmäinen muisto on leikkimästä lattialla, kun siskoni ei vielä ollut syntynyt. Lyhyesti ynnäiltynä olen tuolloin ollut noin vähän reilut kaksivuotias. Lisäksi muistan tuolta kesältä sen, että vanhemmat ja isovanhemmat katsoivat L.A.:n olympialaisia yöllä mökillä, joten eivät kai nuo aivan perättömiä muistoja voi olla, vaikka melko varhaisilta kuulostavatkin.

 

[pancor]

Jännä juttu missä vaiheessa keneltäkin nuo ensimmäiset muistikuvat ovat.

Oma kaukaisin muistikuva on yllättäen painajaisuni, jonka näin 4 vanhana. Seuraavasta päivästä muistan, että olin neuvolassa tarinoidut tohtorille pitkän tovin kyseisestä unesta samalla, kun minulle annettiin rokotus ja tehtiin perus "vuosittaishuolto".

 

[Evil]

Minun ensimmäinen muistoni on, kun oltiin faijan kanssa viitisen päivää kahdestaan äidin ollessa sairaalassa pikkusiskoani synnyttämässä. Tehtiin äijien juttuja - saunottiin, potkittiin palloa ja syötiin makkaraa. Olin neljä vuotta ja kuukauden päälle.

En muista aikaa, jolloin en osannut lukea. Opin kolmevuotiaana. Ei ollut vanhemmilla aina aikaa lukea, joten linnoittauduin huoneeseeni Asterix-nipun kanssa ja uhosin etten tule ulos ennen kuin osaan lukea. Lopulta olin tullut, ja luin Asterixia ääneen. Isä vielä epäili, sanoi että osaan ulkoa. Kirjoitti sitten paperille jotain ja sanoi että lue, ja minä luin. Sitten uskoi. Olin kai kolme ja puoli, suunnilleen.

 

[krobbe]

Mukavaa luettavaa!

5-vuotiaana naapurin tyttö yritti kotiovellaan pussata minua, mutta kauhistuneena tuosta, refleksinomaisesti heilautin nyrkkini tytön palleaan ja hän alkoi itkeä, tietääkseni, sen mitä hippulat vinkuen karkuun juostessani ehdin kuulla. Sittemmin asiat naisrintamallani ovat kääntyneet ennemminkin päälaelleen tässä asiassa. Anteeksi Satu.

Näinhän se meni penskana, että tytöt eivät olleet mitään muuta kuin välttämättömiä pahoja. Ja jos sattui heistä välittämään enemmän ei sitä sopinut näyttää missään nimessä.

Poliisin kanssa asioin vastaajana ensimmäistä kertaa 7-vuotiaana, tärpätin kanssa tein tuttavuutta 2-vuotiaana, piparista otin ensimmäiset valokuvani 3-vuotiaana.

Varsinainen epeli olet ollut! Miten on muuten, oletko nyt vanhempana siirtynyt maisemakuvaajaksi, vai vieläkö etsimesi hakeutuu sinne eläinmaailman (lähinnä nurinniskoin olevien hämähäkkien maailmaan) mielenkiintoiseen maailmaan?

Minun lapsuudessani kävimme isäukon kanssa tähän samaan asiaan liittyviä keskusteluja joka jesuksen kerta kun meikäpoika kinusi mitä milloinkin.

Nyt kun katsoo sitä samaa kenttää niin meinaa tulla murheellinen mieli, kenttä on ruohottunut umpeen kun ei lapset enää siinä urheile.

Ainaista kinuamistahan se oli meilläkin, pakko oli koska tahtoi, vaikka tiesi ettei saisi.

Noita ruohottuneita ja umpeen kasvaneita kenturoita on varmasti ympäri Suomen; kentät kasvattaa pajukkoa ja nykylapset painoaan!

Minun ensimmäinen muistoni on, kun oltiin faijan kanssa viitisen päivää kahdestaan äidin ollessa sairaalassa pikkusiskoani synnyttämässä.

Nuo isän kanssa kahdestaan vietetyt hetket olivat silloin kauan sitten harvinaista herkkua. Tunteitaanhan nuo vanhat jäärät eivät noihin aikoihin juurikaan näyttäneet; yhden kerran muistan isäni minua halanneen, enemmänkin olisi kyllä kelvannut!

 

[sampio]

Mulla on kaksi todella hämärää muistoa tai tunnelmakuvaa mielessäni lapsuudestani. Toinen liittyy hämyisään huoneeseen, jossa olen vauvaikäisen, vuoden minua nuoremman serkkuni kanssa touhuilemassa, aikuiset siinä ympärillä ihmetelemässä. Yht'äkkiä tökkään serkkuani jollain tapaa ja saan sen vinkumaan. Muistan, että tähän liittyy toruminen, kun taas tein näin. En ole voinut olla kuin pari vuotias, maksimissaan kolme. Samankaltainen todella hämärä muistikuva, tai mielumminkin fiilis on jäänyt muistiin hetkestä, jossa vanhempani ja minä peuhaamme lattialla. Naurua ja vaalea sohva. Hassua. Tämänkään tapauksen aikana en ole ollut kuin pari-kolme vuotta vanha.

Selkein lapsuusmuistoni ajoittuu neljän vuoden kieppeille. Kaaduin huoltoaseman pihalla ja sain pienen vekin polveeni. Kipua itkin tietenkin hetken, kunnes sitten vilkaisin polveen, ja siitä vasta riemu syntyi. Koska polvi on kova, oli tuolloisen tietämykseni mukaan koko pinta luuta. Tumma haava oli selkeästi aukko, eli polveni oli rikki. Huusin aivan hysteerisesti, johon taas isäni reagoi nauramalla. Ihan ymmärrettävää, mutta siinä hetkessä en asian komiikkaa oivaltanut, vaan se tuntui aivan käsittämättömältä. Hätäni oli todellinen, mutta isukki vain nauraa vieressä. Voi olla pseudoilua, mutta tästä syystä olen yrittänyt ottaa huvittavimmatkin tapaturmat tosissani lasten kanssa, koska muistan sen, että tuossa omassa kokemuksessani hätä vain lisääntyi, kun isäni, joka oli pikkupojalle se kaikkein ylin olento, hekotteli paniikilleni. No, ei nyt ole isäukon vuoksi tarvinnut hankeen paeta, joten ihan hyvin tässä on kuitenkin mennyt.

 

[ms.qvist]

Jännä juttu missä vaiheessa keneltäkin nuo ensimmäiset muistikuvat ovat.

Ensimmäinen varsinainen muistikuvani on ajalta jolloin olin ehkäpä kolmen vanha. Olen tapauksesta kertonut toisaalla Jatkoajassa, joten lyhyt kertaus riittänee.

Tämä pieni tutkijan alku oli kuullut ja nähnyt kuinka kissat putoavat aina jaloilleen, joten eiköhän pieni vlad tästä innostuneena nostanut kissamme syliinsä ja kantanut sen parvekkeelle ja nakannut toisesta kerroksesta alas asfalttipihamaalle. Kissalle ei käynyt kuinkaa, selvisi hengissä pudotuksesta mutta eikä minunkaan päätä hirvittävästi silitetty, vaikka toisaalta syy tekooni olikin huvittava. Kissa, Junnu, katseli tämän jälkeen minua pitkään alta kulmain.

Seuraavista tapahtumista minulla ei ole muistikuvaa mutta niin vanhempani ovat kertoneet minun tehneen.

Ensimmäinen kokemuksena alkoholin ihmeelliseen maailmaan tapahtui jo sangen varhaisessa vaiheessa. Olin ehkäpä hitusen yli kahden ja juuri sen korkuinen, että yletin ottamaan kirjahyllyltä sinne hetkeksi jätetyn avoimen viinapullon ja enkös ottanut huikat siitä. Sen pahemmin ei kuitenkaan käynyt koska vanhempani nähdessään minut pullo kädessä yökkäilemässä tajusivat tilanteen ja oksennuttivat minut. Täsmennetään näin loppuun, perheessämme ei alkoholia juuri nautittu, joten tämä tapaus oli harvinaislaatuinen poikkeus.

Olin myös varhaisessa lapsuudessa varsin poikkeuksellinen lapsi. Tehdessäni jotain tuhmaa ja jäädessäni kiinni tapasin sanoa äidilleni, harvemmin isälleni: Anna piiskaa. Toisinaan sitä sainkin tukkapöllyjen kera.

Onhan sitä muutakin tapahtunut mutta tämä näin alkuun muisteloista alempaan keskiluokkaan kuuluneesta perheestä jossa vartuin lapsuuteni.

 

[Sinner]

Jännä juttu missä vaiheessa keneltäkin nuo ensimmäiset muistikuvat ovat.

Todellakin. Itse sain vuosia sitten, mutta aikuisiällä kuitenkin, yhtäkkisen näyn. Aurinkoisen kesäpäivän rauhallisessa paikassa. Auringon valo siivilöityi puiden läpi ja minulla oli kädessäni vihreä kastelukannu jossa oli punainen kukka. Kastelukannun nokka oli keltainen. Tunsin puiden tuoksun ja leppeän tuulen vireen. Isoäitini oli mukana ja nimenomaan hän oli ostanut minulle kastelukannun johon olin ilmeisen mieltynyt. Tuohon kaikkeen liittyi voimakas onnellisuuden tunne.
Ihmettelin asiaa ja kerroin siitä vieläkin elossa olevalle isoäidilleni, joka oli todella ällistyneen näköinen. Muistikuva oli nimittäin tosi. En tiedä mistä syvyyksistä se palasi mieleeni. Paikka oli kuulema Hietaniemen hautausmaa ja sain kastella isoäitini äidin haudalla olevia kukkasia. Vuosi oli 1973 ja olin alle kaksi vuotias...

 

[krobbe]

Ihtin kanssa putkassa


Silloin elettiin 60-luvun alkupuolta, kun tämä usein jälkeenpäin muistelemani tapahtumasarja tapahtui veljeni Riston, jota kutsuimme syystä jota en muista Ihtiksi, ja kohdalleni. Ihti, joka oli melkein päivälleen kaksi vuotta nuorempi kuin minä, oli koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan paras ystäväni, me veljekset hyvässä ja pahassa, olimme kuin paita ja peppu. Toki niin kuin kaikkien terveiden veljesten suhteissa, meilläkin oli myös huonot hetkemme, jotka kärjistyivät yleensä tulisiksi riidoiksi ja yhteenotoiksi. Valtaosin suhteemme kulki kuitenkin hyvissä merkeissä. Pidimme samoista asioista, luimme Enid Blytonin teoksia, piirtelimme yhdessä ja ryhdyimme jopa kirjoittamaan kirjaa ollessamme vasta hieman toisella kymmenellä. Kuten kaikki kirjailijat myös me tiesimme, että kirjaa ei sovi kirjoittaa tylsällä lyijykynällä ruutuvihkoon, vaan sanojen oikeaan järjestykseen saattamiseen vaaditaan tietenkin korkeatasoinen väline eli kirjoituskone. Mistä me sellaisen olisimme saaneet, huokailimme kilvan luomisen tuskassamme. Kirjailijathan ovat tunnetusti kekseliäitä ihmisiä, niin mekin ja pian projekti kirjoituskone kirjailijoille oli jo järjestetty kuntoon.

Kylässämme vaikutti noihin aikoihin kirkon nuoriso-ohjaajana keski-ikäinen mies, jonka oletimme ilman muuta omistavan kirjoituskoneen. Projekti kirjoituskoneen onnelliseen lopputulokseen saattamiseen aloimme käydä iltaisin kirkolla lapsille ja nuorille suunnatuissa iltatapahtumissa, joita ohjasi kyseinen nuoriso-ohjaaja. Ystävystyimme melko pian hänen kanssaan ja salakavalasti muutaman käynnin jälkeen johdattelimme keskustelut isosta kirjasta kirjoituskoneeseen. Ei mennyt montaakaan aikaa kun jo naputtelimme nuoriso-ohjaajan Remingtonilla suurteostamme, joka valitettavasti jäi vain parin sivun mittaiseksi. Nuo kaksikin meille niin suunnattoman arvokasta sivua revimme Ihtin kanssa kilvan seuraavan riitamme aikana.

Tuo tapahtumasarja, josta alussa mainitsin, sattui kuumana kesänä, noihin aikoihinhan ei toisenlaisia kesiä ollutkaan. Isämme oli tuolloin matkustanut Jyväskylään vierailemaan siskonsa luona ja me koko vielä kotona asuva sisarusparvi jäimme äitimme ja mummomme kera kotiin. Jostain, en muista enää mistä, onnistuimme Ihtin kanssa saamaan melkoisen riidan aikaiseksi äitimme ja varsinkin mummomme kanssa, jonka ainoa evästys meille elämään oli päivästä toiseen tiuskaistu ”uottakaapa kun isäinne tulloo”!

Joka tapauksessa tunsimme tulleemme niin kaltoin ja väärin kohdelluiksi naisväkemme taholta, että päätimme ryhtyä radikaaleihin toimenpiteisiin. Pihassamme kukoistavien lukuisten marjapensaiden suojassa päätimme, että nyt riitti, me lähdemme isämme luo Jyväskylään! Mutta kuinka? Suunnitelma kypsyi pikaisesti idioottivarmaksi ja yksinkertaiseksi toteuttaa. Ensimmäinen etappi olisi Tampereen rautatieasema, jonne pääseminen oli järjestettävä tavalla tai toisella. Perille Tampereelle päästyämme kantaisimme matkustajien laukkuja, josta tietenkin kiitolliset matkalaiset sujauttaisivat muutaman kolikon meille palkaksi. Ja kun laukkuja olisi raahattu tarpeellinen määrä, joka oikeuttaisi matkalippuihin Jyväskylään, nousisimme junaan ja matka jatkuisi suunnitelmien mukaan.

Kun kaikki oli valmista, suuntasimme aikaisin aamulla, kun kaikki muut vielä nukkuivat, tien päälle. Matkamiehet eivät tietenkään lähde tyhjin taskuin vaativalle matkalle, emme tietenkään mekään. Mukaan olimme varanneet kansakoulun karttakirjasta repäistyn sivun, jossa komeili Suomen kartta, muutamia kuivia leivänpaloja ja pullo vettä olivat taskuissamme evääksi matkalle.

Alku ei kovin lupaavasti sujunut, kävellä talsimme kesäpäivän kuumudessa eteenpäin ja ohitettuamme Lempäälän alkoi jo hämärtää. Väsymys ja nälkä painoivat matkamiesten mieliä. Maantieltä erottui vieressä olevan pellon takareunalta lato, jonka havaittuaan nuorempi veljeni sanoi, että mennään tuonne nukkumaan yöksi ja jatketaan aamulla. Olin kuitenkin sitä mieltä, että ei muuta kuin eteenpäin, ja niinpä jatkoimme matkaa. Onnemme kääntyi vihdoinkin parin tunnin kuluttua, niin ainakin kuvittelimme tuossa vaiheessa, kun rinnallemme pysähtyi peukalomerkkimme havainnut autoilija. Niinpä matkamme jatkui mukavasti auton takapenkillä. Autoa ajoi hiukan iäkkäämpi mies, joka oli mielestäni ihmeen utelias. Hän kyseli kyselemästä päästyään kaikkea mahdollista siitä keitä olimme ja mihinkä oli tarkoitus mennä. Ilmeisesti vastauksemme eivät häntä tyydyttäneet, koska tämä tuon ajan maanteiden ritari kyyditsi meidät rautatieaseman sijaan suoraan poliisilaitokselle saavuttuamme Tampereelle. Ei mennyt kauaakaan kun jo istuimme Ihtin kanssa ”pahnoilla” ja odotimme kauhun sekaisin tuntein mitä tuleman piti. Tai oikeastaan nuo tuntemukset kuvasivat omaa olotilaani, Ihti oli jo tuolloin “karski” jätkä luonteeltaan ja hän harmitteli vain reissumme epäonnista käännettä.
- Saatana, mähän sanoin sulle, että mennään sinne latoon! 10-vuotias pikkuveljeni tiuskaisi minulle.

Kuuluisa pituushyppääjä Pentti Eskola, joka oli noihin aikoihin ammatiltaan poliisi, kuulusteli meitä ja selvitti mistä ”miehet” tulee ja keitä olimme. Noihin aikoihin ei meillä ollut puhelinta, mutta Eskola onki selville lähistöllämme asuvan tehtaanjohtajan puhelinnumeron ja soitti tälle. Tehtaanjohtaja kävi sitten kertomassa kotonamme mikä on matkamiesten osoite. Kotona oli oltu tietysti huolissaan siitä, mihin ihmeeseen olimme hävinneet. Vaikka tehtaanjohtajan viesti oli ollut ikävää kuultavaa, pojat putkassa, oli se kuitenkin ollut enemmänkin helpottava tieto äidillemme, niin hän ainakin jälkeenpäin kertoi.

Ylimääräistä rahaa ei perheessämme tuolloin liikoja ollut, ja ne vähäisetkin mitä kotoa löytyi, äitimme joutui käyttämään taksiin, jolla meidät mieron tiellä olleet lapsensa haki kotiin. Kaikesta huolimatta kotona riitti iloisia naamoja kun sinne saavuimme, hiukan harmoniaa tosin särki keittiön nurkasta ilmoille kantautunut tuhahdus ”uottakaapa kun isäinne tulloo”!

Tunsimme Ihtin kanssa syyllisyyttä tapahtuneen johdosta varsinkin siksi että, olimme aiheuttaneet seikkailullamme niukan kassavarantomme tyhjenemistä. Seuraavana päivänä istuskelimme jälleen piilossa marjapensaiden katveessa ja mielessämme alkoi hahmottua uusi suunnitelma, alkaisimme bisnesmiehiksi ja korvaisimme äidille aiheuttamamme huolen ja rahanmenon.

Uraamme bisnesmiehinä, joilla oli kylässämme selkeä markkinajohtajuus, palaan vielä!

 

[pancor]

Selkein lapsuusmuistoni ajoittuu neljän vuoden kieppeille. Kaaduin huoltoaseman pihalla ja sain pienen vekin polveeni. Kipua itkin tietenkin hetken, kunnes sitten vilkaisin polveen, ja siitä vasta riemu syntyi. Koska polvi on kova, oli tuolloisen tietämykseni mukaan koko pinta luuta. Tumma haava oli selkeästi aukko, eli polveni oli rikki. Huusin aivan hysteerisesti, johon taas isäni reagoi nauramalla.

Itsellä hieman samanlainen tilanne sattui suunnilleen 6-vanhana, kun olin jo opetellut pyöräilemään ilman apupyöriä. Ajelin pikkuveljeni kanssa läheisellä tienpätkällä "rallia", kunnes sitten kaaduin ja polveen tuli valkoista asfaltti-ihottumaa. Siitä tietenkin kauhea itku ja pikkuveljveni juoksi, kuin tuulistää kotiin sisälle huutaen, että pancor kaatui pyörällä ja nyt polvesta tulee hirvittivästi verta ja luu näkyy. Isä juoksee ensiapulaukun kanssa nopeammin, kuin olen nähnyt niin ison miehen koskaan liikkuvan mutta paikalle päästyään herää karuun todellisuuteen, pelkällä laastarillahan siitäkin selvittiin.

 

[pettter]

Joskus ihan penskana asuttiin Helsingin Pukinmäessä. Sen verran muistan, että pihan penskojen kanssa mentiin kerran "mäen" taakse, ja silloin joku sanoi, että siellä olisi joku, jolla olisi sama etunimi kuin minulla, joka ihmetytti suuresti, koska se nimi "kuului" minulle. Paljon myöhemmin kuulin sedän ihmetelleen, että miten vanhempani päästivät minut yksin ulos, vaikka olin niin pieni. Ikää minulla on silloin ollut noin 3-4, koska noin suurin piirtein täytettyäni viisi muutimme Tuusulan Hyrylään, jossa oli melko leppoisaa. Itseasiassa lapsuuteni/nuoruuteni siellä oli todella mukavaa.

Nykyään asun taas täällä Helsingissä.

Itseasiassa en muista paljoakaan lapsuudestani. Olisi pitänyt kirjoittaa jotain ylös silloin joskus, esim. yläasteiässä, kun sitä vielä jotain muisti. Liekö ryyppäämisellä osuutta asiaan, tai sitten nuoruuteni surullisten tapahtumien. Voi voi.

 

[alwahla]

Sitä perinteistä kauraa: olin enimmäkseen yksin, koulukiusattuna. Faija hakkas, käytti mua seksuaalisesti hyväksi ekat 10 vuotta, kunnes siirtyi henkiseen väkivaltaan. Mitäpä muuta voi odottaa Espoon kaupungin sosiaalivirastossa työskentelevältä..asuin siellä täällä, mutten kotiutunut mihinkään. Kissat olivat mulle kaikki kaikessa ja he pitivät mut järjissäni.
En todellakaan kaipaa lapsuuttani, mutta se mikä ei tappanut, vahvisti.

 

[Sistis]

Jännä juttu missä vaiheessa keneltäkin nuo ensimmäiset muistikuvat ovat.

Itselläni on kaksi hyvää rajapyykkiä auttamassa ensimmäisten lapsuuden muistikuvien ajoittamisesta. Olin kaksi ja puoli -vuotias, kun muutin ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja olin kuukautta vaille nelivuotias, kun siskoni syntyi. Aloin joskus pohtia, kuinka monta tapahtumaa muistan tuolta ensimmäisestä kodistani, ja sain luvuksi yli kaksikymmentä. Näistä suurin osa on vain ihan lyhyitä "välähdyksiä", eli muistan tapahtumapaikan ja jonkun yksittäisen lausahduksen tai tapahtuman, mutten sen enempää. Ensimmäiset tapahtumat ajoitan ajallisesti jouluun 1981, jolloin olin kuukautta vaille kaksivuotias. Muistan hämärästi joulupukin tulon. Osa tapahtumista on taas syöpynyt mieleeni yllättävänkin selkeästi. Erityisesti tuo edellä mainittu muuttomme on jäänyt mieleeni hyvin. Siitä muistan jo paljonkin asioita.

Meikäläisen muisti on muutenkin hyvin erikoinen. Muistan hyvinkin paljon merkityksettömiä asioita lapsuudesta (kuten ala-asteen ensimmäisen luokan ensimmäisen istumajärjestyksemme). Sen sijaan ylitettyäni tämän kolmenkympin rajapyykin, olen havainnut, etteivät aikuisiällä tapahtuneet asiat ole jääneet enää samalla tapaa mieliin, vaikka jonkinlainen kävelevän muistikirjan maine meikäläisellä edelleen on. Enkä ole sen sortin alkoholisti, että tuo selittäisi asioita. Kaipa se vaan on niin, että lapsena oli niin vähän asioita, joita mielen piti prosessoida, että tuollaisia outouksia vaan yksinkertaisesti jää mieleen. Aikuisiällä aivokapasiteettia joutuu käyttämään niin paljon tehokkaammin, että tuohon ei ole enää mahdollisuuksia.

 

[Koirapoika]

Tapahtumia ja ikää en osaa yhdistää mutta jotain varhaisia muistoja on vielä mielessä, ei mitään dramaattisia vaan ihan normaaleja tapahtumia.

- Keittiössä söin tai syötettiin kalaa, sitten pienen miehen korviin kova huuto ja vieraana olleen sukulaisen käsi tuli naamaa kohti. Olin syödä ruodon ja siitäkös mekkala, säikähdin moista toimintaa.

- Penskana asuttiin kaksikerroksisen talon yläkerran huoneistossa. Asunnon oven ja portaiden välissä oli pieni rako, sinne jotenkin onnistuin tiputtamaan linkkuveitseni. Muistan vielä millainen se oli, kahvassa oli kalan muoto, pää ja kaikki. Se harmitti kovasti.

- Oltiin mummolassa, mummo ja pappa viljeli vielä silloin mansikoita ihan myyntiin asti. Mustalaisia tuli ostamaan mansikoita, mentiin siskon kanssa vaatekomeroon piiloon kun meinattiin että vievät meidätkin. Ukkosta piti mennä piiloon samaiseen kaappiin, pauke otti korviin ja hirvitti.
Samaisen siskon kanssa lähdettiin mummolasta kävelemään kotiin kun muu sakki oli vaan mansikkapellolla marjoja keräämässä ja meitä ei kiinnostanut lainkaan koko toiminta, kotiin olisi pitänyt päästä. Eihän siinä auttanut kuin apostolinkyyti, ehdittiin n. neljä kilsaa kävellä kun karkulaiset saatiin kiinni, ei olisi ollut enää pitkästi kotiin, takaisin vietiin perhana. Ei tempauksesta oikein tykätty.

 

[Realcowboy]

Aiemminkin on muisteltu lapsuutta.

 

[krobbe]

Eipä sattunut tuo ketju silmään, kiitos tiedosta. Pyysin moderaattoreita yhdistämään kyseiset kaksi ketjua!

Mutta toivottavasti ko. ketju saisi olla vapaan puolella!

edit: no niin tästä jatketaan, ketjut ovat nyt yhdistetty!