Minulla on kolmevuotias tyttölapsi. Ja narsistinen anoppi. Vaimo katkaisi häneen nyt lopullisen tuntuisesti välit, kun äitinsä käytös ja toiminta alkoi vuosi vuodelta enemmän vaivata. Viime aikoina tilanne on eskaloitunut, joten hyvä näin. Aivan hirveää toimintaa ollut vaimon lapsuudesta asti, ja aiheuttanut paljon henkisiä arpia, mielenterveysongelmia ja huonoja ajatusmalleja vaimolle, joita on tajunnut yhä enemmän iän myötä ja joista yrittää päästä irti. Ikinä en ole anopista pitänyt, välillä on ollut todellista taistelua olla näyttämättä sitä suoraan ulospäin, ja monesti olen siinä epäonnistunutkin. Se on aiheuttanut kitkaa sitten vaimon ja hänen perheensä kanssa, mutta aina noista on selvitty. Minua anoppi ei ole yrittänyt vuosiin enää hurmata, kun tietää ettei mene läpi.
Ongelma on nyt se, että meidän tyttö on anopin lellikki, ja tyttökin rakastaa mummaansa. Anoppi hemmottelee tyttöä todella paljon ja antaa ymmärtää että pitää tästä paljon enemmän kuin muista lapsenlapsistaan, jotka ovat poikia. Tämä on mielestäni todella ikävää ja häiritsevää. Tämäkin johtunee narsismista, anoppi nauttii kun saa pieneltä tytöltä rajatonta ihailua ja palvontaa, toisin kuin tytön serkkupojilta.
Meillä on ratkaisematta, miten tyttö saa tavata isovanhempaansa. Olemme sitä mieltä, että mumman seura ei ole tytölle hyväksi. Muutaman kerran olemme huomanneet hänen puhuvan myrkyllisiä juttuja kolmevuotiaalle, esimerkiksi painon pudottamisesta jos haluaa balettitanssijaksi. On myös muutaman kerran huutanut ja raivonnut todella voimakkaasti lapsen seurassa, ei sentään lapselle. Paras tapa operoida narsistin kanssa on katkaista välit ja olla suostumatta tämän sätkynukeksi, mutta tyttö todella pitää isovanhemmastaan ja kaipaa tätä. Onko kellään kokemuksia ja ideoita? Vaimo kävi narsistien uhrien tukiryhmässä, siellä sanottiin jotain julkisella paikalla tapaamisesta, mutta ei oikein tiedetä, että kuinka toimiva juttu tuo on.
Mä lähestyisin tätä asiaa nyt niin, että lapsen etu tulee ensin. Ja sellaisena voidaan pitää sitä, ettei isoäiti katoa lapsen elämästä yhtäkkiä. Toisaalta lapsen etu on myös se, että isoäiti ei puhu lapsen korville sopimattomia asioita. Niinpä lähtisin siitä, että
lapsi saa tavata isoäitiään valvotusti.
Isoäidille pitää tehdä pelisäännöt selväksi: jatkossa hän saa viettää aikaa lapsen kanssa, mutta vain ja ainoastaan niin, että paikalla on aina "valvoja". Isoäidille tehdään myös selväksi, että lapsen kanssa ajan viettäminen on kepeää toimintaa ja aluksi voidaan tavata vaikka jossain leikkipuistossa. Lapsi itse on kaiken keskiössä. Keskustelujen aiheet rajataan lapsen itsensä esiin nostamiin asioihin. Jatkossa kaikenlaiseen epäsopivaan käytökseen on nollatoleranssi ja mikäli isoäiti ylittää lapsen vanhempien asettamat rajat, tapaamisia ei jatkossa enää järjestetä.
Lapsen läsnäollessa ei käsitellä minkäänlaisia aikuisten asioita eikä edes yritetä manipuloida lapsen vanhempia (tai kuka ikinä paikalla nyt onkaan valvomassa) ja jos isoäiti edes yrittää ottaa näitä puheeksi, tapaaminen päättyy. Tässä isoäidille annetaan mahdollisuus muokata omaa käytöstään, mutta vanhemmilla on viimeinen sana ja kontrolli siitä, mikä on soveliasta. Isoäiti saa itse valita, miten jatkossa käyttäytyy. Jos hän ei kerta kaikkiaan pysty käyttäytymään normaalisti, silloin hän ei voi tavata lasta.
Omassa lähipiirissäni on tapaus, missä isoäiti erosi miehestään, joka ei kuitenkaan ollut lasten biologinen isoisä, mutta kuitenkin ainoa vaari, jonka lapset tunsivat. Ero oli todella riitaisa ja isoisän kanssa minkäänlaisissa väleissä oleminen ei ollut lasten vanhemmille vaihtoehto eikä näin ollen voitu mitenkään ajatella, että lapsilla olisi ollut jonkinlaiset välit tähän mummin ex-mieheen. Alussa lapsilla oli haasteita ymmärtää, että vaari ei olekaan paikalla ja kyselivät hänen peräänsä. Lapset olivat onneksi niin pieniä, että esim. kuolema oli heille vielä täysin vieras konsepti, joten tämä vaari-henkilö ikään kuin vain lopulta katosi kuvioista. Ja lasten kysymyksetkin loppuivat. Tässä tietysti etuna myös se, että lapset vanhempineen eivät asu Suomessa ja pääosin yhteydenpito tapahtui FaceTimella ja mummi kävi vierailulla. Yksin. Nykyisin lapset eivät enää edes puhu vaarista mitään missään yhteydessä.
Itsellänikin on ollut tilanne, missä oma äitini erosi miehestään, eli isäpuolestani, joka oli ollut omille lapsilleni ainoa vaari, jonka muistivat ja jonka kanssa olivat tiiviissä kanssakäymisessä. Tämä ero tosin ei ollut riitaisa ja vaikka olisi ollutkin, en itse välttämättä olisi asiaan sekaantunut, ellei siinä olisi sitten ollut jotain oikeasti häiriintynyttä toimintaa. Mutta tässä tapauksessa ei ollut. Oli vain kaksi ihmistä, jotka eivät voineet elää ja asua yhdessä isäpuoleni alkoholiongelman vuoksi. Mutta tietyillä ehdoilla olisin hyvin voinut antaa lasten tavata vaaria valvotusti eron jälkeenkin. Ikävä kyllä isäpuoleni menehtyi yllättäen, joten tämän asian kanssa ei tarvinnut painia yhtään. Mutta mulla itselläni on ollut molempiin bonusvanhempiini aina täysin oma suhde ja heistä tuli mulle tärkeitä, olivathan he elämässäni vuosikymmeniä, joten vanhempieni erot puolisoistaan eivät juurikaan vaikuttaneet meidän keskinäisiin suhteisiin. Kummassakin tapauksessa erot olivat täysin oikeita ratkaisuja ja mullehan ei muiden parisuhteet kuulu, ei edes omien vanhempieni. Isäpuolen kanssa emme vain koskaan ehtineet testata meidän keskinäistä suhdettamme eron jälkeen, kun hän nukkui pois. Mutta mitään periaatteellista "sinä et ole lapsilleni edes mitään sukua"-valtataistelua en olisi käynyt, koska sillä biologialla ei ollut mitään merkitystä muutenkaan. Ei lapsia biologia kiinnosta, vaan se, kuka on heille kiva ja viettää heidän kanssaan aikaa. Roolinimet ovat sitten aikuisten asioita.
Narsistien kanssa pitää laittaa tiukat rajat, mutta sekin pitää ymmärtää, että kaikki kusipäät, joilla on narsistisia piirteitä, eivät ole oikeasti narsisteja. Ja jos näin on, he saattavat mahdollisesti kyetä toimimaan lasten edun mukaisesti, mutta vasta, kun on aivan pakko. Lapset ovat onneksi myös sopeutuvaisia ja jos isoäidin tapaaminen ei onnistu, koska isoäiti ei pysty noudattamaan sääntöjä, sitten lapselle pitää vain selittää asioita jotenkin niin, että lapselle käy selväksi, että isoäiti ei kuitenkaan ole hylännyt lasta ja että tapaamisten loppuminen ei ole lapsen syy. Valkoiset valheet ovat tässä kohtaa enemmän kuin sallittuja ja isoäidin kiireet mitä mainioin tekosyy. Sitähän voisi vaikka sanoa, että isoäiti lähtee nyt pitkälle matkalle. Ja aina, kun lapsi kysyy isoäidistä, voi sitten viitata tähän matkaan ja vaikka, että isoäiti on paikassa, missä ei ole puhelintakaan. Pikkuhiljaa kyselyt harvenevat ja varmaankin loppuvat, koska mitään läheistä suhdetta ei enää ole.
Nämä ovat kamalia tilanteita kaikille osallisille. Ja kaikki vain siksi, että jotkut ihmiset elävät täysin itselleen. Tsemppiä! Olisi mielenkiintoista kuulla, millaiseen lopputulokseen päädytte ja kestikö isoäidillä kantti.