Kuuntelussa helmi-maaliskuussa:
Arcana: Le Serpent Rouge
Dead Can Dancen jalanjäljissä asteleva ruotsalaisyhtye on päätynyt samanlaiseen kehityskäyrään kuin ilmeisin esikuvansa. Synkkien goottisinfonioiden jälkeen on vuoro itämaisen perkussiomusiikin. Tyylikäs, aika ambient-henkinen levy.
The Cure: The Head On The Door
Ainoa 1980-luvun Cure-levyistä, jota en ollut ennen tätä vuotta kuullut. Muistuttaa enemmän seuraajaansa Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me:tä kuin edeltäjäänsä The Topia, mikä on ehdottomasti hyvä asia. Vahva lenkki hienon bändin diskografiassa.
Un Defi d'Honneur: Aurore De Gloire
Ranskan sotahistoriaa käsittelevä teemalevy A Challenge Of Honourilta, joka on innostunut aiheesta niin, että bändin nimikin on käännetty ranskaksi. Minimalistisempi ja tummasävyisempi kuin bändin muut levyt ja jollain tavalla myös ehjempi.
Hector: Eurooppa
Hector itse taitaa pitää tätä yhtenä parhaista levyistään, ja kyllähän se sitä olisikin, elleivät räikeät kasarisoundit tunkisi itseään esille niin voimakkaasti. Muilta osin kuitenkin ihan kelpo albumi, jolla suurta tunnetta on taas vähintäänkin tarpeeksi.
Interpol: Turn On The Bright Lights
Ensitutustumiseni tähän kehuttuun bändiin, jonka kohdalla olin jo luonnehdintojen perusteella melkein varma, että tästä minä pidän. Ja niin pidänkin. Joy Division on tietysti ilmeisin mielleyhtymä, mutta jollain kummalla tavalla tästä tulee mieleen myös The Blue Nile ja muu 80-lukulainen tyylipop.
Robert Kajanus: Aino
Oho, klassista. Tämä on vissiin orkesterirunoelma, mikäli näitä alan teostyyppejä yhtään ymmärrän. Aika hienoa wagneriaanista paisuttelua kuitenkin ns. kohtuuden rajoissa pysyen.
Legendary Pink Dots: Any Day Now
Tämä lienee niitä Legendary Pink Dotsin parhaita levyjä, ja melkoisen seikkailun psykedeelisen synkkispopin pariin se tarjoaakin. En voi väittää olevani ihan samalla aaltopituudella bändin kanssa, mutta on näillä hienoja melodioita, vaikka konsepti onkin aika erikoinen.
Low: The Great Destroyer
Massiivista ja hidasta poppia yhdeltä slowcoren kantabändeistä. Joillekin bändin vanhoille faneille tämä on kai ollut liian rokkaavaa tavaraa, mutta minä tykkään. Hienoa, sinfonista poppia siinä missä joku Mercury Revkin.
Lyijykomppania: Harmaita säveliä
Kantalan kolonnan uusimmasta ovat kyllä musiikilliset hienoudet vähissä, mutta ahdistavasta yleistunnelmasta ja asenteesta on pakko antaa korkeat pisteet. Eihän tämä bändi enää mikään suomimetallin suunnannäyttäjä ole, mutta ilmiönä varsin oiva.
Mojave 3: Excuses For Travellers
Neil Halstead yhtyeineen on liukunut vähitellen eteerisestä surinapopista eteeriseen kantripoppiin. Vähän hassultahan nuo banjosoundit kuulostavat, mutta kokonaisuutena tämäkin levy on todella mainio.
Morrissey: Vauxhall And I
Olen suhtautunut ennakkoluuloisesti Morrisseyn soolotuotantoon, mutta ainakin tämä levy vaikuttaa sellaiselta, että se pitäisi hankkia omaan hyllyynkin. Lifeguard Sleeping, Girl Drowning on yksi parhaita Morrissey-biisejä koskaan.
My Dying Bride: Songs Of Darkness, Words Of Light
Ei ole mitään käsitystä, millaisen vastaanoton tämä tuorein albumi sai bändin fanien keskuudessa, mutta minun korviini se kuulostaa ilahduttavan tuoreelta. Kyllähän My Dying Bride kieltämättä toistaa jonkin verran itseään, mutta nyt mukana on aika paljon rauhallisia, jopa Anatheman uusimmat levyt mieleen tuovia sävyjä, joita ainakaan minä en muista näiden herrojen ennen suosineen.
Porcupine Tree: Signify
Loistavan In Absentia -levyn innoittamana tuli hankittua tämä vanhempi julkaisu, joka sitten jättääkin vähän enemmän toivomisen varaa. Porcupine Tree on siitä oiva progebändi, että se ei suosi tylsiä sooloja tai jammailua, mutta tällä levyllä nuo tunnelmaelementit eivät toimi oikein kunnolla. Ihan OK, mutta ei sen enempää.
Einojuhani Rautavaara: Cantus Arcticus
Olin viime kevääseen asti siinä käsityksessä, että Rautavaara on käsittämätön modernisti, josta maallikon on syytä pysyä erossa, mutta onneksi tarkistin käsitystäni. Tämä lintubiisi vallankin on oikein mainio. Jänniä, voimakkaita harmonioita ja siivekkäiden ilakointia.
Rush: Counterparts
En aivan varauksetta pidä Rushista, sillä jotkut bändin tuotokset lipsuvat liian lähelle 80-lukulaista aikuisrokkia. Tämä levy on kuitenkin hyvän maineensa veroinen. Ote on tavallista aggressiivisempi ja biisitkin varsin hienoja.
Kauko Röyhkä & Narttu: Ihmelapsi
Siitä oli varmaan 15 vuotta, kun olin viimeksi kuullut Tuntemattomalle-biisin, enkä muistanut, että se oli näin hyvä. Muukin levy kuulostaa erinomaiselta, joten viime vuosina vähän paitsioon jäänyt Röyhkä pitänee ottaa taas tarkempaa kuunteluun.
Sol Invictus: The Blade
Ei listaa ilman Sol Invictusta. The Blade lienee koko bändin uran vihaisin ja synkin levy. Tavallista ahkerammin käytetty särökitara tekee bändin raskaasta perussoundista vielä tavallistakin painostavamman, ja sävellykset laahaavat tuttuun tapaan. Tästä voi neofolk tuskin enää paljon raskaammaksi muuttua.
Wigwam: Hard n'Horny
Oli varsin mainiota, että tämä Wigwam-debyytti julkaistiin toistamiseen cd:nä, sillä nyt mukana on bonuksena loistava Luulosairas-single. Vahva levy persoonalliselta bändiltä.
Wolfgang Press: The Legendary Wolfgang Press
Mielikuva ennen tämän levyn kuulemista: Wolfgang Press on kiinnostava, mutta epätasainen bändi. Mielikuva levyn kuulemisen jälkeen: Wolfgang Press on kiinnostava, mutta epätasainen bändi. Parhaimmillaan koskettavaa, Joy Division -henkistä synkkispoppia, huonoimmillaan kehnoa funkkia. Ja kenen idea oli coveroida Aretha Franklinin(?) Respect?
Neil Young: After The Goldrush
Hectorinkin versioima Tell Me Why on yksi Youngin hienoimmista biiseistä, eikä muu levy sille paljon kalpene. Joihinkin Niilon levyihin olen pettynytkin (esim. This Note's For You, Hawks & Doves), mutta tämä siirtyy suoraan hankittavien listalle.