Rok rok. Tällä hetkellä ämyreistä pauhaa Pyotr Ilyich Tchaikovskyn legendaarinen Nutcracker Suite Opus 71a Tokyo Festival Orchestran tulkitsemana. Kertakaikkisen erinomainen plätty täynnä toinen toistaan hienompia revityksiä. Bändi on elämänsä vedossa! Eritoten kolmas raita Danse de la Fee-Dragee (Tanz der Zuckerfee) räjäyttää tajunnan armottomalla tiukkuudellaan.
Jokaisen itseään kunnioittavan nuorukaisen pitäisi tietysti näin euroviisumenestyksen jälkimainingeissa luukuttaa hivenen toisenlaista matskua naapureiden kiusaksi, mutta en nyt ihan lähiaikoina jouda ärinöitä ja murinoita kuuntelemaan. Niin olen täpinöissäni tästä PIT:sta, joka on muuten itselleni aika uusi tuttavuus, vaikka lasketaankin musiikin alalla veteraaniosastoon. Jos Alatalon Mikko oli/on rokin kuningas, niin mielestäni Pyotr Ilyich kuuluu ehdottomasti oman skenensä kärkikaartiin, kenties jopa aivan korkeimmalle korokkeelle. Nämä Mozartit ja Sibeliukset eivät samalla lailla kolahda tusinasinfonioineen. Laskelmoitua ja kaupallista viulunvingutusta PIT:iin verrattuna sanon minä.
Pyotr Ilyich on äijä! Ilman sarvia ja hampaita, PIT:n musiikki svengaa kuin hirviö, mielestäni jopa paremmin. Sarvien ja hampaiden musiikillisesta funktiosta voisi keskustella enemmänkin, mutta tämä ei ole siihen oikea ketju. Onko jatkoaikalaisissa muita PIT-faneja?