Tämä oli se Pink Floydin biisi, joka teki minusta fanin. Kyllähän esimerkiksi Learning To Fly soi paljon 80-luvun lopulla, muistan sen lapsuudesta ja se menee omaan top vitoseeni, mutta tämä oli se biisi, joka pudotti tuolilta silloin joskus myöhemmin. Pink Floydin ykkönen.
Hidas, raskas, melodinen. Kaikkea tuota ihan äärimmäisyyksiin. Ja nuo kuorot ja taustalaulut. Huomionarvoinen on myös tuo reggaevaikutteinen lönköttelevä komppi, josta rockbändit 70-luvun alussa innostuivat, esimerkiksi myös Zeppelin. Ja kyllähän tässä on aivan taivaalliset kitarasoolot. Tuohon aikaan sait tiluttaa vaikka minuutin, ja se oli ihan jees. Tosin eivät nämä soolot ole tiluttelua, ne ovat
maalailua.
Hienointa tässä on ehkä silti tuo hitaus. Välillä tuntuu siltä, että biisi lähes pysähtyy, mutta se on vain tehokeino. Tämä on kuin juna, joka etenee ehkä hitaasti, mutta lukemattomien tonnien painolla.
Roger Watersista voi nykyään olla montaa mieltä, mutta olen yhä varsin tyytyväinen, kun näin hänen esittävän tämän viisi vuotta sitten.