Q Magazinen Best Tracks from the Best Albums of 2000
Voiko kokoelmalevy olla Kokemus? Yleensähän hittiparaatit ovat kaikkea muuta kuin sävähdyttäviä taideteoksia. Mutta onneksi löytyy poikkeuksia. Kuten nyt tämä Q Magazinen The Best Tracks from the Best Albums of 2000. Sitä tulee kuunneltua tasaisin väliajoin. Eikä voi muuta sanoa, kuin että olipahan vuosi - erityisesti Briteissä.
16 biisiä, joista 14 hyviä. Ne kaksi huonompaa voi skipata helposti, sillä mammuttitautiset U2:n Beautiful Day ja Oasiksen Go Let It Out on sijoitettu levyn alkuun. Ei tarvitse kesken levyn turvautua hyppynappiin.
Kunnolla päästään siis vauhtiin kolmannen biisin myötä. Minulle muuten täysin tuntematon Toploader esittää kipaleen Let the People Know. On tosiaan arkisen mahtipontinen kappale. Sujuva ja soljuva, ellei peräti svengaava. Mistä tätä saa lisää?
Sitten tarjoillaan Musea. Jos Sunburnin pianokuvio ei kolahda, niin pulssi kannattaa tsekata. Siinä biisissä on sama vika kuin The Clashin London Callingissa: niskavillat nousee pystyyn heti alusta asti. Vaikka Muse ei koskaan mitään muuta tekisikään, niin tuo vajaan neljän minuutin nerouden leimahdus jää historiaan. Ja kasvaa korkoa koko aika.
Tämän jälkeen tuleekin sitten jotain aivan muuta. Hip hop, varsinkaan naispuolisten esittämänä, ei koskaan ole kolahtanut, enkä edes tiedä onko tämä sitä, (hip hoppia), mutta Kelis ja featuroiva Markita pistävät jytää puntiin Mafia-nimisellä teoksellaan. Löysä taustajumputus on kerrankin paikallaan.
David Gray on myös minulle vieras. Tiedän lähinnä sen, että brittimedia kovasti tykkää. Eikä ihme, sillä We´re Not Right on mukavan leppoisa, rento, mutta samalla surumielinen pieni laulelma. Kappale jonka seurassa viihtyy.
The Dandy Warhols on muutakin kuin se Vodafone-mainos. Get Off ei ole ehkä yhtä tarttuva, mutta jotenkin paljon aikuisempi kappale kuin tuo hittipala. Taustalla huudetaan huh-hah, ihan kuin oltaisiin Frederikiä kuunneltu. Jännää on se. Indie-vaikutteinen kellarissa tehty kappale. Rullaa.
Joku minua viisaampi on sanonut Coldplayn Yellow`n olevan kesän 2000 symboli. Enpä väittäisi vastaan. On tuona suvena kahta tunnelmallista palaa soiteltu: Musen Sunburn tuli jo mainittua. Laulaja ehkä ähisee, mutta onpahan ainakin omaperäinen. Jotenkin suomalainen poljento, samalla kun biisi on niin peri-brittiläinen. Kaunis, kaunis, kaunis kappale. Uskottehan hyvät ihmiset?
The Doves fiilistelee. On kerrassaan vaikuttavan ahdistunut kappale tämä Here It Comes. Ei kuitenkaan sorru ylidramaattisuuteen, vaan pitää otteessaan. Patoutunutta tunnelmaa. Tohditko raottaa peittoa...
Kukapa olisi uskonut sen kaljupäisen eurohumpan vääntäjän Mobyn tekevän tällaista musiikkia kuin on Porcelain? Ja onhan miehellä punk-taustakin. Äijän kristillisen elämänkatsomuksen rehellisyydestä tosin voidaan olla monta mieltä, lausunnot kun viittaavat enemmän idän uskontojen suuntaan... Mobyn Play on vielä katsastamatta, kun siihen on kirjastossa kuukausien jono jatkuvasti. Enkä ole ostaa jaksanut.
Bradly Drown Boy´n The Shining on tuubaa. Tai pasuunaa, en minä tunnista, minulla kun on epäabsoluuttinen korva. Kiekon ehkä vaativin kuuntelukokemus, mutta samalla jotenkin niin pehmeä ja helppo. Introlla ei paljon ole tekemistä itse biisin kanssa, mutta täyttää paikkansa helposti. Hieno artisti, hieno biisi.
On jäänyt PJ Harveykin tutustumatta, kun on tuossa yhdessä oudossa naisessa eli Kate Bushissa riittävästi työmaata. PJ:n lisäksi pitäisi antaa aikaa myös Tori Amosille. Samoja latuja Katen kanssa kun taitavat sivakoida. On PJ kyllä Kamikaze-kappaleineen pelottavampi kuin 10 kappaletta Slipknoteja. Vai mitä helvettiä nämä kuminaamarihemmot ovatkaan. Kuuntelisivat tätä, eivätkä tekisi itsestään idiootteja julkisesti. Tosin teinien rahat houkuttelevat meitä kaikkia.
The Bloodhound Gang on kielestäni varsin hauska bändi. Varsinkin on hauska nähdä heidän sensuroituja videoitaan MTV:llä. Bad Touch oli hyvä veto kun aiempi Burn Mother(piip) oli MTV-konklaavin toimesta raiskattu. Levyllä bändiä edustaa simppeli The Ballad of Chasey Lain. Kuulostaa haukalta Eminemiltä ilman räppiä.
Radiohead on mainettaan parempi ja kuuneltavampi. Tosin My Iron Lugn-EP on edelleen ylittämätön, konstailematon mestariteos. Idioteque on hieno kappale, paljon parempi kuin U2:n Discoteque. Eli kyllä U2:n mammuttitauti on vaarallisempi kuin Radiopäiden. Thom Yorke ON nero, vaikka ei kai ole muotia enää sanoa niin.
Levyn The Pitkä Biisi on Grandaddyn käsialaa. Otsikko on He´s Simple, He´s Dumb, He´s the Pilot. Melkein yhdeksänminuuttinen teos, mutta ei se progemiestä säikytä. Kappale kasvaa hiljalleen, vangitsee, muttei kahlehdi. David Bowieta on kuunneltu. Huonomminkin voi itseään sivistää.
Viimeiseksi on säästetty Johnny Cash coveroimassa the One. Osaa se U2 biisejäkin tehdä, älkää nyt hermostuko. Hieno päätös hienolle levylle, pappa tulkitsee.
Niinpä, lehden mukana tämä levy tuli, eikä tullut siten edes kalliiksi. Oli hieno musiikkivuosi, luo uskoa siihen, että vaikka kaiken maailman ritnit, kailit ja sakirat jyrää listoilla, niin hyvää musiikkia tehdää aina. Ja onhan se Kylien In Your Eyes aika tarttuva kappale...