Tänään..
Mark Lanegan Band – Bubblegum:
- Queens of the Stone Agen vakionaamoihin nykyään ilmeisesti kuuluva Mark Lanegan yllättää ihan mukavasti tällä soolollaan. Lukemattomat vierailijat - joihin kuuluu mm. PJ Harvey, Josh Homme (tietysti) ja monet muut QOTSA:n nykyiset ja entiset jäsenet – ja utuisen rokkaava äänimaailma luovat pohjan, jonka varassa annetaan tilaa Laneganin syvälle äänelle ja tulkinnoille.. Ja siinähän koko homma onkin noin niinkuin pähkinänkuoressa. Blueshenkistä, syvissä vesissä uiskentelevaa rock-fiilistelyä. Tuskin jää meikäisellä tehosoittoon tai muodostuu elämää suuremmaksi kokonaisuudeksi, mutta on tämä silti enemmän kuin ‘ihan kiva’.
Mastodon – Leviathan:
- Mun tutustumisen Mastodoniin piti alkaa Remission-debyytistä, mutta kun heput ehtivät lykätä jahkaillessani pihalle uuden levyn, joka on kerännyt vieläpä joka puolella ylistäviä arvosteluja, niin kävihän se suhteen aloittaminen yhtä kätevästi Leviathanista. Aika pitkään tosin kesti, että sain levyn menosta kunnolla kiinni ja kyllä tämä kieltämättä aika keskinkertaiselta alussa vaikutti. Mutta mitä vielä, kyseessähän on aivan mahtava levy!
Tyylillisesti tämä majailee jossain progressiivisen metallin lähimaastossa (ei mitään DT-korneilua tai tiluttelua kuitenkaan), tosin soundit eivät välttämättä ole kovin metalliset.. Levynkanteen on joku lätkäissyt MTV:n (!) vertauksen Rushin ja Metallican yhdistelmästä ja vaikka tuo alussa aika paljon naurattikin, niin täytyy myöntää, että voisi Mastodonia aika paljon huonomminkin kuvailla. Mutta mitäs sillä tyylillä niin väliä, kun soitto pelaa. Eipä ole vähään aikaan tullut vastaan levyä, joka groovaa ihan tällä lailla.. Niin helvetin sulavasti soitto rullaa. Raskaasta riffittelyähän tämä on, mutta musiikissa on silti alati läsnä jonkinlainen syvän etelän letkeys, Georgiasta kun äijät ovat. Ja Brann Dailorin rumputyöskentely.. Mitä tuosta nyt voi sanoa? Huikeaa. Olen antanut itseni ymmärtää, että mies on Leviathanilla vieläpä pitänyt itsensä jokseenkin kurissa fillien suhteen (verraten Remissioniin). No, kyllä niitä silti kuullaan ihan riittävästi.
Vaikea ymmärtää, miten jatkoaikalaiset tuntuvat täysin sivuttaneen tämän(kin) bändin.. Slayerin keikastakin oli pitkä ketju, mutta siinäkin Mastodonia sivuttiin vain muutamassa viestissä, vaikka kyseessä oli sentään toinen lämppäri. Ja sitten jätkät kitisee, että nykyään ei tehdä hyvää musiikkia.. No, maaliskuussa Mastodontti tulee taas Suomeen, ihan pääesiintyjänä vieläpä, joten siinä onkin hyvä sauma vähän paikkailla. Meikäläinen on tietysti silloin taas gines, joten väliin jää. Onpahan tuolla lusiessa sentään aikaa kuunnella musiikkia ja mikäs on kuunnellessa, kun pyöritettävänä on tämäntasoisia levyjä.
Mono – One More Step and You Die:
- Japanilaista ns. post-rockia vahvasti Godspeed You Black Emperor!in hengessä. Nimensä mukaisesti tosin selvästi hillitympi. Paikoin tosi raskasta, mutta pääpaino luonnollisesti hiljaisessa ja hitaassa maalailussa. Onnistuu luomaan aika vahvan “läsnäolon” tunteen musiikkiinsa: Ikään kuin bändi olisi aivan siinä oman sängyn vieressä soittamassa.. Ja sängyssähän tätä kuunnellaan. Jos ei uni ala tulla Monoa kuunnellessa, niin sitten ei varmaan auta lampaiden tai TJ-lukujenkaan laskeminen. Mutta kyllä OMSAYD toimii toki muutenkin kuin nukuttajana. Ei kannata kuitenkaan laittaa soimaan, kun on lähdössä kavereiden kanssa radalle laulamaan Kaijansillan mutsia..
Mr. Bungle – Disco Volante:
Mr. Bungle – California:
- Jostain syystä sitä ajautuu joskus sellaistenkin luulojen pariin, että sekopäistä hulluttelumusiikkia voi tehdä vain raskaalla kädellä soitettuna.. Sitten vastaan tulee Mr. Bunglen tapainen yhtye ja samassa ymmärtää kuinka helvetin nuori ja tyhmä sitä vielä onkin. Tämä on ihan oikeasti aika mieletöntä menoa. Mike Patton neljän muun äärimmäisen lahjakkaan muusikon kanssa päästää musiikilliset visionsa valloilleen ja harsoilee minkään tunnistettavissa olevan genren (tai genrejen) ulkopuolelle vaihtaen jatkuvasti tahtilajeja, tyylejä ja milloin mitäkin. Mitään rajoja ei tunnu olevan ja leukaa saa jatkuvasti olla nostelemassa lattialta. Välillä mennään vähän itsetarkoituksellisen häröilynkin puolelle, mutta mitä vittua? Jos jälki on tätä luokkaa, niin antaa mennä vaan. Ei varmaan kannata edes yrittää esittää ymmärtävänsä tästä kaikesta yhtään mitään vielä tässä vaiheessa.. Häkellyttävää.
Turbonegro – Scandinavian Leather:
- Turbon uusin taas pitkästä aikaa kuuntelussa.. Enkä oikein vieläkään osaa sanoa, mitä mieltä olen. Jos Ass Cobra oli vielä punkia ja Apocalypse Dudes punk rockia, niin SL menee jo aika puhtaasti rockin puolelle. Ja ehkäpä vielä asteen liian turvallisissa merkeissä.. Turbonegro on lähtökohtaisestikin tietysti hyvin laskelmoiva yhtye, mutta nyt tulee jo sellainen olo, että yhtye pelaa aivan liiaksi oman kulttimaineensa varassa. Vähän on menty siitä, missä aita on matalammalla ja Apocalypse Dudesin täydellisyyteen on pitkä matka. Mutta ei se mitään, tähän suuntaanhan bändit yleensä lähtevät kehittymään, kun huumeet tippuvat pois pelistä.
Hyvä levy Scaninavian Leather kyllä kaikesta marisemisestani huolimatta on, mutta se särmä ja persoonallisuus, joka tekee Turbonegrosta äärimmäisen tylsällä rockin kentällä silmiinpistävän on tällä kertaa niin paljon hillitympää, että itkuhan tässä meinaa tulla.. “Kunniamaininnan” ansaitsee Drenched in Blood, joka lupaavan energisen alun jälkeen latistuu aivan käsittämättömällä tavalla ja alkaa muistuttaa lähinnä Good Charlottea tai jotain muuta siloteltua kampusrock-vetäisyä.. Ihan aidon kunniamaininnan ansaitsevat puolestaan levyn päättävä Ride With Us, joka olisi pärjännyt Apocalypse Dudesillakin ja Fuck the World, jossa on oikeasti yritystä ja oikeanlaista tekemistä. Nämä uhkaavat kuitenkin muutaman muun raidan kanssa jäädä yksittäisiksi valonpilkahduksiksi muuten vähän tasapaksussa kokonaisuudessa.
Jotta joku punainen lanka jäisi tästä kommentoinnista, niin annetaan nyt arvosanakin: 8/10
