Social Distortion on palannut, bye bye kahdeksan vuoden odotus
Social Distortionin edellisestä studiolevystä on kulunut kahdeksan pitkää vuotta. Kellon tikittäessä kohti lopullista tuhoa, on viikatemies käynyt vierailemassa myös SD:n sisällä vieden mukanaan komppikitaristi Dennis Danellin. Orkesterin ns. alkuperäisjäseniin (friikit, huomatkaa toi "ns." ette käy valittamaan) kuulunut basisti John Maurer lähti bändistä kun uuden levyn biisit oli saatu purkkiin ja tilalle pestattiin itkuisan Tim Armweakin rancidista matt freeman, joka todennäköisesti pilaa tämän bändin soundin _mikäli_ lähtee kikkailemaan bassollaan.
Anyway... vuosien aikana laulaja/kitaristi Mike Ness ehti levyttää kaksi soololevyä ja tekikin loistavasti kunniaa myös omille suosikkikappaleilleen Under the influences cover-levyllä. Ehkä perinteisemmän bluesin, rockin ja bluegrassin soolokikkailu johti siihen, että SD:n uudelta levyltä ei yllättäen löydykään enää tutunkuuloisia bluesahtavia biisejä kuin yksi, joista SD tuli 90-luvulla kuuluisaksi. Suoraviivaista paahtoa ehkä jopa aavistuksen keveillä radioystävällisillä (yök) soundeilla varustettu levy on siltikin kypsintä - ja parasta - SD:tä koskaan.
Kuunnellessa 28.9. ilmestyvän levyn promoa päätin arvostella jokaisen kappaleen erikseen:
Reach for the sky:
radiohitti, monella asemalla jenkeissäkin listaykkönen (no, se nyt ei välttämättä ole meriitti), sanoituksissa selvä kunnianosoitus Danellille yhdistettynä Mike Nessin omien nuoruuden hölmöilyiden kokemuksiin. Biisi alkaa vauhdikkaammin kuin yksikään SD:n biisi sitten "Mommy's little monster" levyn. "The day may be come, when you've got nothing to lose.", "Reach for the sky 'cos tomorrow may never come".
Highway 101:
Mike Nessin rakkaus autoihin on tullut jo aiemmin ilmi yhtyeen tuotannossa ja Highway 101 jatkaa perinteitä. Letkeällä riffittelyllä potkiva biisi maustettuna lähes melodramaattisen kauniilla kertosäkeellä...ja Ness osaa laulaa, sen hän osoitti jo soololevyillään. Enää ei tarvita softaa joka korjaa äänen oikeille nuoteille. Takuuvarma livepommi!
Don't take me for granted:
Dennis Danellin muistoksi tehty kappale jossa Ness kertaa miesten yhteistä historiaa joka oli yli 20 vuoden mittainen. Tarttuvasti jyräävä biisi, sanat pistävät miettimään...
Footprints on my ceiling:
SE levyn bluesahtava biisi, käsittämättömän tarttuvasti rytmitellyt säkeet ja kertosäkeessä esiin tulevat urut täyttävät tämän kokemuksen. Kelpaisi ihan samana versiona Nessin soolotuotannolle.
Nickels and dimes:
Mitäs vittua, onko pojat kuunnelleet liikaa teinipurkkapunkkia? No eivät onneksi, kappaleen alku vain kuulosti liikaa joltain 90-luvun suomipaskalta (Karkkiautomaatti, Tyrävyö, Juustopäät jne) tai huonolta Green Day'ltä...taidan olla liian ankara vanhoille sedille, vittu minä ole mikään ylipappi sanomaan mistään mitään. Sitäpaitsi, biisi on aivan tautisen hyvä, "naa na na naa na na naa, I'm just wasting my time"...
I wasn't born to follow:
Kuulosti aluksi parin levyttämättömän SD-biisin seokselta joita olen bootlegeilta kuullut. Nessin omaelämäkerrallinen kappale osa 263.
Winners and losers:
Akustista fiilistelyä mahtipontisella kertosäkeellä...kuulokkeilla vasta kuulin taustalla pientä slidekitaraa, joka täydensi tämän kappaleen... auuuuuuu!!!!!
Faithless:
Sopisi mille tahansa 90-luvun SD-levyistä, loistava loistava kappale yksinkertaisella riffillä ja komealla soololla. Ness on lyyrinen nero, perkele jos osaisi itsekin...
Live before you die:
Koukkuja enemmän kuin lätkätappelijoiden iskuissa, uhhh ja ahh, tuli housuun. Tämän kappaleen olisin halunnut kirjoittaa itse.
Angels wings & Angels wings acoustic:
Vanha tuttu kappale, koskettava niin sävellykseltään kuin (muunnelluilta) sanoituksiltaan. Tällaisen kappaleen tekeminen vaatii muutakin kuin onnea, tämän kappaleen tekeminen on vaatinut musiikillista lahjakkuutta & neroutta. Tulee soimaan vakituisesti loppuelämäni ajan... "would you carry me home?".
Akustisen version soittaminen naisen seurassa voi aiheuttaa lähentelyä...
Shame on me:
Jälleen tuttua matskua orkesterin keikoilta, vuosien aikana Shame on me on ollut eräs suosituimmista kappaleista. Biisin rakennetta on hieman muutettu, mutta kuunnelkaapa tämä alavireellä levylle soitettu rokkiklassikko, vittu mikä riffi, vittu mikä sovitus, vittu mitkä bridget, vittu mitkä sanat.
Huomionarvoista: promo-cd:ltä puuttuu käsittääkseni yksi kappale joka tulee lopulliselle cd:lle. Bonuksena Don't take me for grantedin siistimpi versio.
Yhteenveto:
kun kuusivuotiaana "löysin" Ramonesin sekä Sex Pistolsin oli musiikin (ja punkin) kuuntelu yhtä juhlaa noin kymmenen vuoden ajan. Uusia asioita ja uusia hittejä löytyi koko ajan, J.Karjalaiset, GNR, Scorpionsit, Phil Collinsit, Stingit ja muut tyhjää täynnä olevat artistit jäivät yksinkertaisesti pois sen takia että ne eivät tarjonneet mitään todellista, maanläheistä tai koskettavaa. Ikävuosien 16-20 aikana oli vaikea löytää mitään "uutta" ja innostavaa (paitsi Frank Sinatra jota nyt ei uudeksi voi sanoa), ainoa piristysruiske punkrockissa tuolloin minulle oli ja on edelleen Dropkick Murphys (sekä heidän ohellaan Flogging Molly). Kun ei uutta hyvää ja iskevää musiikkia löytynyt, lähdin matkalle etsimään ja tutkimaan rock'n'rollin juuria ja se on vienyt minut 30-parhaimmillaan luvun äänitysten äärelle fiilistelemään. Mike Nessin soololevyt avasivat musiikillista maailmankuvaani todella paljon, mutta tämä levy, "Sex, love & rock'n'roll" toi saman innostuksen musiikkiin ja yhteen samaan levyyn kuin Sex Pistols & Ramones 17 vuotta sitten kun olin 6-vuotias pikkupoika. Musiikki - etenkin rock - on taas hauskaa, yllättävää ja tämä levy soitetaan puhki. Perkele!
Kiitos Social Distortion, Kiitos Mike Ness!
10/10, *****/*****