Kuuntelussa juuri nyt

[Pingu]

Nyt soi seuraava yhdistelmä:

Daltons: Daltons.fi
Ne Luumäet: Kiitos ja anteeks
Screamer: Liskojen yö

Kaikki ovat erityylisiä levyjä, mutta sekaisin soitettuna kuulostaa oikein mukavalta.

 

[Cairns]

Social Distortion on palannut, bye bye kahdeksan vuoden odotus

Social Distortionin edellisestä studiolevystä on kulunut kahdeksan pitkää vuotta. Kellon tikittäessä kohti lopullista tuhoa, on viikatemies käynyt vierailemassa myös SD:n sisällä vieden mukanaan komppikitaristi Dennis Danellin. Orkesterin ns. alkuperäisjäseniin (friikit, huomatkaa toi "ns." ette käy valittamaan) kuulunut basisti John Maurer lähti bändistä kun uuden levyn biisit oli saatu purkkiin ja tilalle pestattiin itkuisan Tim Armweakin rancidista matt freeman, joka todennäköisesti pilaa tämän bändin soundin _mikäli_ lähtee kikkailemaan bassollaan.

Anyway... vuosien aikana laulaja/kitaristi Mike Ness ehti levyttää kaksi soololevyä ja tekikin loistavasti kunniaa myös omille suosikkikappaleilleen Under the influences cover-levyllä. Ehkä perinteisemmän bluesin, rockin ja bluegrassin soolokikkailu johti siihen, että SD:n uudelta levyltä ei yllättäen löydykään enää tutunkuuloisia bluesahtavia biisejä kuin yksi, joista SD tuli 90-luvulla kuuluisaksi. Suoraviivaista paahtoa ehkä jopa aavistuksen keveillä radioystävällisillä (yök) soundeilla varustettu levy on siltikin kypsintä - ja parasta - SD:tä koskaan.

Kuunnellessa 28.9. ilmestyvän levyn promoa päätin arvostella jokaisen kappaleen erikseen:

Reach for the sky:
radiohitti, monella asemalla jenkeissäkin listaykkönen (no, se nyt ei välttämättä ole meriitti), sanoituksissa selvä kunnianosoitus Danellille yhdistettynä Mike Nessin omien nuoruuden hölmöilyiden kokemuksiin. Biisi alkaa vauhdikkaammin kuin yksikään SD:n biisi sitten "Mommy's little monster" levyn. "The day may be come, when you've got nothing to lose.", "Reach for the sky 'cos tomorrow may never come".

Highway 101:
Mike Nessin rakkaus autoihin on tullut jo aiemmin ilmi yhtyeen tuotannossa ja Highway 101 jatkaa perinteitä. Letkeällä riffittelyllä potkiva biisi maustettuna lähes melodramaattisen kauniilla kertosäkeellä...ja Ness osaa laulaa, sen hän osoitti jo soololevyillään. Enää ei tarvita softaa joka korjaa äänen oikeille nuoteille. Takuuvarma livepommi!

Don't take me for granted:
Dennis Danellin muistoksi tehty kappale jossa Ness kertaa miesten yhteistä historiaa joka oli yli 20 vuoden mittainen. Tarttuvasti jyräävä biisi, sanat pistävät miettimään...

Footprints on my ceiling:
SE levyn bluesahtava biisi, käsittämättömän tarttuvasti rytmitellyt säkeet ja kertosäkeessä esiin tulevat urut täyttävät tämän kokemuksen. Kelpaisi ihan samana versiona Nessin soolotuotannolle.

Nickels and dimes:
Mitäs vittua, onko pojat kuunnelleet liikaa teinipurkkapunkkia? No eivät onneksi, kappaleen alku vain kuulosti liikaa joltain 90-luvun suomipaskalta (Karkkiautomaatti, Tyrävyö, Juustopäät jne) tai huonolta Green Day'ltä...taidan olla liian ankara vanhoille sedille, vittu minä ole mikään ylipappi sanomaan mistään mitään. Sitäpaitsi, biisi on aivan tautisen hyvä, "naa na na naa na na naa, I'm just wasting my time"...

I wasn't born to follow:
Kuulosti aluksi parin levyttämättömän SD-biisin seokselta joita olen bootlegeilta kuullut. Nessin omaelämäkerrallinen kappale osa 263.

Winners and losers:
Akustista fiilistelyä mahtipontisella kertosäkeellä...kuulokkeilla vasta kuulin taustalla pientä slidekitaraa, joka täydensi tämän kappaleen... auuuuuuu!!!!!

Faithless:
Sopisi mille tahansa 90-luvun SD-levyistä, loistava loistava kappale yksinkertaisella riffillä ja komealla soololla. Ness on lyyrinen nero, perkele jos osaisi itsekin...

Live before you die:
Koukkuja enemmän kuin lätkätappelijoiden iskuissa, uhhh ja ahh, tuli housuun. Tämän kappaleen olisin halunnut kirjoittaa itse.

Angels wings & Angels wings acoustic:
Vanha tuttu kappale, koskettava niin sävellykseltään kuin (muunnelluilta) sanoituksiltaan. Tällaisen kappaleen tekeminen vaatii muutakin kuin onnea, tämän kappaleen tekeminen on vaatinut musiikillista lahjakkuutta & neroutta. Tulee soimaan vakituisesti loppuelämäni ajan... "would you carry me home?".
Akustisen version soittaminen naisen seurassa voi aiheuttaa lähentelyä...

Shame on me:
Jälleen tuttua matskua orkesterin keikoilta, vuosien aikana Shame on me on ollut eräs suosituimmista kappaleista. Biisin rakennetta on hieman muutettu, mutta kuunnelkaapa tämä alavireellä levylle soitettu rokkiklassikko, vittu mikä riffi, vittu mikä sovitus, vittu mitkä bridget, vittu mitkä sanat.

Huomionarvoista: promo-cd:ltä puuttuu käsittääkseni yksi kappale joka tulee lopulliselle cd:lle. Bonuksena Don't take me for grantedin siistimpi versio.

Yhteenveto:
kun kuusivuotiaana "löysin" Ramonesin sekä Sex Pistolsin oli musiikin (ja punkin) kuuntelu yhtä juhlaa noin kymmenen vuoden ajan. Uusia asioita ja uusia hittejä löytyi koko ajan, J.Karjalaiset, GNR, Scorpionsit, Phil Collinsit, Stingit ja muut tyhjää täynnä olevat artistit jäivät yksinkertaisesti pois sen takia että ne eivät tarjonneet mitään todellista, maanläheistä tai koskettavaa. Ikävuosien 16-20 aikana oli vaikea löytää mitään "uutta" ja innostavaa (paitsi Frank Sinatra jota nyt ei uudeksi voi sanoa), ainoa piristysruiske punkrockissa tuolloin minulle oli ja on edelleen Dropkick Murphys (sekä heidän ohellaan Flogging Molly). Kun ei uutta hyvää ja iskevää musiikkia löytynyt, lähdin matkalle etsimään ja tutkimaan rock'n'rollin juuria ja se on vienyt minut 30-parhaimmillaan luvun äänitysten äärelle fiilistelemään. Mike Nessin soololevyt avasivat musiikillista maailmankuvaani todella paljon, mutta tämä levy, "Sex, love & rock'n'roll" toi saman innostuksen musiikkiin ja yhteen samaan levyyn kuin Sex Pistols & Ramones 17 vuotta sitten kun olin 6-vuotias pikkupoika. Musiikki - etenkin rock - on taas hauskaa, yllättävää ja tämä levy soitetaan puhki. Perkele!

Kiitos Social Distortion, Kiitos Mike Ness!

10/10, *****/*****

 

[Metalwarrior]

Gary Moore:Victims of the future/Run for cover. Ennen bluesiin siirtymistään Moore teki kyllä rankkaa ja hyvää musaa. Tosin soolot ovat usein liiallista vingutusta.

 

[Juicey]

Re: Social Distortion on palannut, bye bye kahdeksan vuoden odotus

Viestin lähetti Cairns
Kiitos Social Distortion, Kiitos Mike Ness!

10/10, *****/*****

Kappas, vanha suosikki siis pukkaa uutta matskua ilmoille. Joko siitä White lightistä on noin kauan, ei uskoisi. Vaan näin sitä käy kun ikää kertyy vääjäämättä ja sitä vanhan tutun levykaupan ovea ei tule avattua enää niin usein (lue: ollenkaan - onhan tuo "oma musiikkikauppakin" yli puolentoistatunnin ajomatkan päässä, joka saattaa asettaa omia rajoitteitaan käyntien tiheydelle) että jää paitsioon kaikista hienoista uutuuksista.

Suomessa kyllä harmittavan vähän tunnettu orkesteri, paljon hyvää materiaalia ja mielestäni hyvin vaihtelevaakin, hienoja omia biisejä ja esim. Under my thumb rollari-coverihan on mitä mainioin, paukutettuna noilla White Light-levyn massiivisilla soundeilla. Mutta kiitti Cairns herätyksestä, täytyypä siis joskus piipahtaa taas päivittämässä itseään ja toteamassa että musiikkimaailma ei pysähtynytkään vaikka minä pysähdyin - kas nääs olen antanut itselleni kerrottavan että vanha konkari Crazy Cavankin on tuottanut jotain uutta materiaalia. :)

Edit; ettei aivan aiheesta ohi huudella, niin viime aikoina on kaiuttimista soineet Omar & Howlersin Hard times in the land of plenty -lätty, sekä sekalaista tuotantoa artisteilta Sash! ja Iron Maiden sekä tietenkin kotimaista iskelmämusiikkia.

 

[cosmic_rodeo]

Manic Street Preachers: The Love Of Richard Nixon

Manicsin uusi sinkku ehti soimaan brittiläisessä radiossa, joten netistähän tämä jo luonnollisesti löytyy.

Jotenkin laiska ja intohimoton biisi, josta tulee lievästi mieleen New Order ja Manicsien aiempi There By The Grace Of God -tekele. Koneita ja elektroniikkaa on käytetty runsaasti ja kertosäkeen melko ärsyttävä melodia jää päähän.

Ei oikein herätä lupauksia tämä.

 

[MiikaL]

Sonata Arctica: Reckoning Night - Ennen ei ole pohjoisen poikain musiikki iskenyt laisinkaan minuun, kuten ei pahemmin muukaan kikkelihevi. Uusi levy kuulostaa kuitenkin paremmalta, mitä muut Sonatan tuotoksista. Kouluarvosana-asteikolta tälle levylle annan kuitenkin 7½. Sonatan tuotannosta aiemminkin pitäneet, tykkäävät varmastikin yädyä levystä paljon.

Death Angel: Live in Pratteln - Aijai. Tämä on balsamia haavoille, kun tämän vuoden Tuskaan en päässyt Death Angelia arvostamaan. Kaikki komeat biisit on keikalla soitettu (Veil of Deception, Trashers, Ultra Violence, Kill As One..), vain Stop:ia jäin kaipaamaan.

CoB - Trashed, Lost & Strungout CDS - Itse sinkkubiisin kuulin ensimmäiseen otteeseen Kesäkuun alussa Sauna Open Airissa. Biisi toimii hyvin levyltä ja hienoa kuulla, että pojilla on vähän Trash-meininkiä soitossa mukana. Pidemmän kuuntelun jälkeen rupeaa tuo Raatikaisen virvelisoundi vähän särkemään korvassa, tosin yleensä näillä on tapana olla ohimenevää.

 

[Lone Wanderer]

Green Day - American Idiot

Olin jo lähes unohtanut tämän bändin, sen verran vaisuja tuotoksia heiltä on 90-luvun kultakauden jälkeen tullut, mutta nyt tämä kolmikko räjäyttää pankin, ja pläjäyttää biisin joka on Jouni Hynysen sanoin "Wittu, paras".

 

[KanaDa]

Disturbed - Down whit the sickness Ihan hervotonta mättöä. Aivan loistava jos tykkää metallista.

 

[lejon]

The Twilight Singersin uunituoreen cover-levyn ansiosta on tässä muutamana päivänä tullut kaivettua hyllystä lähinnä Afghan Whigsien tuotantoa. Juuri nyt soi mainio Black Love. Sielukasta rokkia ja huikeaa tulkintaa. On se Greg Dulli kova jätkä.

 

[uusiolli]

HUMAN TEMPLE

Ostin päivällä. Levyn nimee en muista. Ihan OK hard-rockii, ei vielä ainakaan hirvittävästi säväyttänyt. En kyllä oo ehtiny kun vasta viis ekaa kertaalleen kuunnella.
Ostin ihan tukeakseni kotikaupungin hard rock/heavy-sceneä.

Jos joku olis muutama vuos sitten sanonut mulle, et sä ostat joskus Janne Hurmeen levyn ittelles, niin hulluna olisin pitänyt.

 

[Stonecold]

Deep Purple - Purpendicular.

Tykkään tuosta Morsen soitannasta tässä Purple-ilmastossa; äijä sai kyllä rutkasti uutta energiaa tähän vanhaan fossiiliin liittyessään bändiin. Levykin on tasapainoinen pläjäys, kiilaa sinne legendaarisen Mark II:en tuotosten tuntumaan.

 

[jesse72]

Bad Religionia pyöriny tää ilta, erityisesti livekappaleista koottu Tested soinut. Nyt illan päätteeksi Hauntedia ja Body Countia kehiin...

 

[Elmeri Hautamäki]

Lemonator: Yesterday Was Good

 

[Twist Twist]

Slayeria pitää ruveta taas tankkaamaan, jotta olisi lokakuussa vireessä. Varsinkin levy "Seasons in the abyss" pyörii stereoissa ahkerasti.

 

[kasipallo]

Tällä hetkellä taustalla pyörii Pain Confessorin 'Turmoil' noin kymmenettä kertaa. Biisi on Lake of regret, joka omaa todella tarttuvan kertosäkeen.

 

[Tormentori]

Social Distortion - Sex, love and rock n roll.
On tämä kyllä hyvä levy, ei tunnelmaltaan niin suuri kuin White light..
Muutamia erittäin kovia "hittejä" löytyy: Angels wings, Winners and losers, Faithless ja Live before you die.
Ehdottomasti hankinnan arvoinen lätty.

 

[lejon]

vaihtoehtorocklegenda Sonic Youthin tuotanto.

 

[cosmic_rodeo]

Äärimmäisen tylsää yötäni säestävät Ajattara Kuolemallaan sekä Opeth levyllään Deliverance. Molempien artistien tulevia levyjä odottelen vähintäänkin innoissani.

 

[Kulttimörkö]

Bad Religion - 21st Century Digital Boy

 

[JoeyKocur#26]

I Walk The Line - Badlands ( paras levy aikoihin!)
Rise Against - Siren Song of the Counter Culture

 

[Cube]

Cult of Luna - s/t
Isis - Oceanic
Neurosis - The Eye of Every Storm

 

[Mäkelä]

Meat Loaf:
Bat Out Of Hell
Bat Out Of Hell II: Back Into Hell

Tunteenpaloa riittää vaikka muille jaettavaksi. Mr. Loaf ja Jim Steinman eivät todennäköisesti kuulleetkaan vähemmän on enemmän-ajattelusta, eikä siinä mitään, kyllähän tämän paatoksen edessä on nöyrryttävä. Ykkösosasta on kuukauden päästä ilmestymässä Melbournen sinfoniaorkesterin kanssa taltioitu livealbumi + DVD, joilla todennäköisesti lyödään mahtipontisuuden uudet highscoret tauluun. Kakkososa on näistä ehkä kokonaisuutena se tasaisempi, mutta kyllähän Bat Out Of Hell ja Paradise By The Dashboard Light ovat ne kovimmat vedot.


Cheap Trick:
Heaven Tonight
In Color
Woke Up With A Monster
Special One

Rockfordin ihmenelosia tuli mainostettua jo aikaisemminkin toisaalla, mutta täytyypä vieläkin todeta miten loistava orkesteri on kyseessä. Klassikkopuolen julkaisuista Heaven Tonight kuuluu siihen valitettavan harvalukuiseen albumijoukkoon, joista voi suosiolla sanoa, että yhtään turhaa biisiä joukkoon ei ole eksynyt. Helvetti, eihän monien bändien kokoelmalevyiltäkään löydy 11 näin kovaa biisiä.

Tom Wermanin ponnettomasta tuotannosta kärsivä In Color ei yllä samaan kategoriaan, osaksi siitä syystä, että sisältää iki-inhokkini I Want You To Want Me'n, joka studiomuodossaan on jos mahdollista vielä rasittavampi kuin at Budokan-versiona. You're All Talk on toinen täyteraita, mutta onhan sitä nannaakin ihan kivasti tarjolla: Hello There, Southern Girls, Oh Caroline, So Good To See You, Clock Strikes Ten ja koko kakun kuorrutuksena Downed.

Vuonna 1994 julkaistu Woke Up With A Monster jäi pahaa oloaan muille purkaneiden flanellipaitojen varjoon, eikä ihan täysin syyttä. Varsin epätasainen kokonaisuus, jonka parhaat siivut ovat osuneet levyn alkupuolelle, puoliballadin Didn't Know I Had It jälkeen levyn kuuntelu onkin pelkkää ajanhukkaa.

Viimevuotinen Special One jatkaa samaa osumien ja hutikutien vuorottelua. Avausraita Scent Of A Woman ja beatlesmäinen My Obsession kelpaavat kyllä tulevillekin Cheap Trick kokoelmille, mutta muutamissa biiseissä on käynyt kyllä kuin Juha Hirvelle Ateenassa, että on tainnut muut asiat pyöriä napakymppiin tähdätessä mielessä. No, warettajat jäävät ilman viiden biisin bonus-DVD:tä, joista parhaat palat ovat vuoden 1997 Cheap Trick-albumin Say Goodbye sekä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin ilmestyneen kaimansa He's A Whore.

 

[luistimet]

Pain Confessorin Turmoil on soinut myös täällä muutaman päivän. Vaikka kappalemateriaali onkin kauttaaltaan tasaisen laadukasta, ovat suosikeiksi ehtineet nousta Erased of Empathy ja levyn päättävä mainio Just Names Remain. Hattua on nostettava vielä erikseen laulaja Kivistölle, jolta luonnistuu niin puhdas laulu kuin raivokkaan räkäinen huutokin. Turmoil on eittämättä vuoden kovimpia debyyttilevyjä.

 

[Padis]

CMX - Lapsi/Pyörivät Sähkökoneet

 

[Wolves]

Pitkästä aikaa päätin kävellä Levykauppaan ja hankkia uutta musiikkia hyllyyn.

Pienenä country musiikin ystävänä käteeni tarttui Jessica Andrews nimisen artistin vanhempi tuotos Who I Am, josta olin saanut suositukset Ameriikan yhdysvalloista ja eipä tuo ainakaan ensi kuulemalta mitään hirveätä musiikkia ole. Yllätykseni oli suuri, kun tunnistin etukäteen täysin tuntemattoman artistin kappaleen, joka on Neloselta tulevan Sue Thomas sarjan tunnari. Pitääkin ruveta seuraamaan sarjaakin ;)