Arcanta: The Eternal Return
Etnohenkisten lauluharmonioiden varaan rakennettua äänitunnelmointia. Vaikuttavaa, vaikka uudempi ja runsaammin sovitettu "The Sacred And The Profane" -albumi onkin parempi kuin tämä Projektin julkaisema kokopitkä.
King Crimson: Red
Korviin kulkeutuu sen verran paljon huonoakin progea, että aina välillä on paikallaan kaivaa tämä klassikko esiin muistutukseksi. Nostettakoon tämä esille myös Ylen Ykkösen eilisten "Vesimiehen aika" -uusintojen kunniaksi.
Mark Lanegan Band: Bubblegum
Kivan rujoa ja alternative-henkistä bluesia ynnä muuta roots-kamaa. Vähän kuin masennuslääkkeitä syönyt Sixteen Horsepower. Tykkään.
L'Orchestre Noir: Eleven
Bändin Cantos-albumi oli hillittömiin kehuihin nähden pieni pettymys, mutta tämä ei. Tony Wakefordin vaikuttava sinfonia uljaan Euroopan kunniaksi. Tästä ei neoklassinen voi enää paljon parantua.
Lush: Spooky
Vähän sääli, että tajusin tämän shoegaze-bändin hienouden vasta noin 15 vuotta levyjen ilmestyttyä, mutta parempi myöhään ja niin edelleen... Mainiota leijumismusiikkia, vähän kuin ärhäkämpi painos Cocteau Twinsista.
Nazca: Non Grata
Tämä suomalais-norjalainen goottibändi ei aiemmilla levyillään ole tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta, mutta nyt tekee. Tyylikästä, koskettavaa, syvää melankoliaa. Levy, joka oli pakko kuunnella läpi heti uudestaan.
Suruaika: Nekropoli
Lisää Suomi-goottia, tällä kertaa tosin huomattavasti rokkaavampana. Vähemmän korni levy kuin "Avointen hautojen päivä", mutta riuskemman punk-otteen myötä on menetetty osa vaikuttavuudesta. Sanoituksetkin tökkivät välillä, mutta "Jotain kylmää" on joka tapauksessa yksi vuoden biiseistä.
Peter Ulrich: Pathways And Dawns
Ne (kuten minä), jotka ovat hankkineet tämän levyn Ulrichin Dead Can Dance -yhteyksien vuoksi eivät varmasti ole pettyneet. Vaikka Ulrich oli DCD:ssä lähinnä sessioperkussionisti, on vaikutteita otettu, ja lopputulos on kuin "Into The Labyrinthin" aikaista Dead Can Dancea hippifolk-mausteilla. Oikein hyvä.
While Heaven Wept: Of Empires Forlorn
Ehdottomasti yksi vaikuttavimmista tekijöistä doom metallin saralla. Synkkiä, raskaita ja hartaita virsiä, joiden omaperäistä melodiikkaa voi verrata korkeintaan Ras Algethiin ja vanhaan Canaaniin. Hieman pirteämpi levy kuin bändin pohjattoman murheellinen debyytti, mutta ei tämäkään paljon hymyilytä.
Wojciech: Ystävät, toverit
Yksi vuoden kotimaisista levyistä ehdottomasti. Psykedeelistä indiepoppia erinomaisilla melodioilla ja vahvalla, unenomaisella yleistunnelmalla. Uushippeyden tulo suomalaiseen indiepop/rockiin on tehnyt siitä tavattoman paljon mielenkiintoisempaa kuin 1990-luvulla tylsien garagerock- ja brittipopbändien sekä CMX-kloonien valtakaudella.
