Kuudes arvokisafinaalin tappio putkeen - miksi Suomi häviää kultamitalit?

[Pula-ajan Tretjak]

Niin, ja siitä seuraa se mielenkiintoinen kysymys… miksi ei kyetty? Ja jos se olisi tapahtunut vain nyt ja tämän ainoan kerran, niin vastaus olisi täysin irrelevantti. Mutta kun tämä ilmiö on toistunut usein.

Itse olen tuota miettinyt ja yksi syy on siinäkin, että Ruutu-Koivu-Kallio ketju pelasi kovia minuutteja todella kovalla ja kuluttavalla tyylillä. Heiltä loppui bensa monessa ottelussa ja menivät silkalla tahdolla eteenpäin. Tämä näkyi Venäjä pelissä ennen jatkoaikaakin, mutta vaikka jatkoajalla olivat vielä enemmän hapoilla niin sieltä vain jaksoivat ottaa vielä ne seuraavat potkut. Kanadaa vastaan näytti vähän siltä, että kakkonen ei vain enää jaksa. Ja se ketju toimi sytyttäjänä muissakin peleissä, joten ehkä siinä tuli sytytys sitten Kontiolan toimesta.

Niin tai näin.. jokaisessa turnauksessa on omat yksilölliset syyt. WC tappiossa kanadalle ei jäänyt varmasti yrityksestä tai jäätymisestä kiinni. Se oli hieno peli, vaikka turpaan tulikin.

 

[Prof. Puck]

Ei suinkaan alle oman tasonsa, vaan vähemmän ylisuorittaen kuin muissa ns. kuolemanotteluissa. Et sinä nyt voi mitenkään vakavissasi edes yrittää väittää, että Venäjä-pelin taistelu oli normaalia, omalla tasollaan pelaavaa Leijonaa tuossa turnauksessa?..

...Edelleen olen myöskin sitä mieltä, että kyseessä on virheiden pelko (antakaa mulle se haukkumisen ja mustamaalaamisen määrä kun mokaat) kuin pelko siitä, hävitäänkö vai voitetaanko tämä peli kollektiivisesti joukkueena.

Kuinkahan tämän sanoisi niin, ettei tule väärin ymmärretyksi? Ensinnäkin minä en kommentoinut varsinaisesti mitään yksittäisiä otteluita sen tarkemmin ja siksi kieltäydyin ottamasta kantaa, mikä näin monen perättäisen finaalitappion syy on? Minulla ei sattuneista syistä ole edes ollut mahdollisuutta nähdä juuri päättyneitä MM-otteluja, mukaanlukien Suomi-Venäjä matsi. Puhuin pidemmällä aikavälillä ja varsinaisesti halusin nostaa esille, ettei paljonpuhutut "päänsisäiset" asiat aivan niin huttua ole, kuin täällä on annettu ymmärtää. Tapahtuuhan tätä kotoisessakin liigassa. Joku jengi sukeltaa syvällä, kunnes jokin, yleensä itseluottamus omaan tekemiseensä, korjautuu. Itseluottamuksella on kuitenkin aika iso merkitys ja vaikka täysin samoista pelaajista ei olekaan kyse, niin kyllä minun mielestäni on ihan aiheellista kysyä, millä tavalla 7 peräkkaistä finaalitappiota näkyy maajoukkueen itseluottamuksessa. Tai toisin sanoen vaikkapa siinä, että aletaan pelkäämään virheitä, jonka itsekin nostit esimerkiksi?

Panzerfaust nosti esille (kun jätin syötin) aivan relevantin pointin munasta ja kanasta, eli saako finaalivastustaja näyttämään Suomen pelaamisen finaalissa onnettomalta räpellykseltä. Minäkin uskon, että usein se on juuri näin. Sama asia tulee käänteisesti esille liiga-matsien otteluketjuissa siinä, kuinka oma joukkue on pelannut hävitessään juuri kauden heikoimman pelinsä. Ei siis osata antaa arvoa vastustajan hyvyydelle. Mutta siltikin tekee mieli kysyä tekeekö Suomi sen osittain itse? Useinhan puhutaan varsinkin NHL-joukkueiden kohdalla, että jonkun (nuoren) joukkueen aika ei ollut vielä koittanut voittaa SC:a, vaikka he olivat esim. runkosarjan aikana pelanneet upeaa kiekkoa. Ennen SC:n voittamista pitää ikäänkuin harjoitella tai siihen pitää "kasvaa". Olisiko tässä jotain yhtäläisyyksiä myös maajoukkueeseen? Maajoukkueen pitäisi oppia pelaamaan myös se ratkaiseva ottelu paineettomasti, nähden sen mahdollisuutena voittaa, eikä hävitä.

Jos joku muu on analysoinut Suomen pelejä pidemmällä aikavälillä huolelisemmin kuin statistiikkaa tai pelaajaluetteloita opiskelemalla, niin olisi mukava kuulla hänen mielipide onko Suomi muna vai kana, vai ehkä hiukan kumpaakin? WC:ssä Suomi kaatui mielestäni saappaat jalassa! Sen sijaan olympiafinaalista jäi paska maku suuhun.

Ja toinen aiheellinen pointti, jota en kuitenkaan jaksa/ehdi purkaa tarkemmin on se, että kaiken selittävä termi materiaalierokin on loppujen lopuksi varsin kompleksinen käsite! Kumpi oli parempi pelaaja parhaina päivinään; Jari Kurri loistavine tehoineen, vaiko Esa Tikkanen ilmiömäisellä kyvyllään nollauttaa vastustajan parhaimman pelaajan?

 

[Pula-ajan Tretjak]

WC:ssä Suomi kaatui mielestäni saappaat jalassa! Sen sijaan olympiafinaalista jäi paska maku suuhun.

Ainoa syy, miksi olympiafinaalista jäi paskan maku suuhun oli ruotsin voitto. Siinäkin suomi taisteli hyvin ja loppua kohti sai ruotsalaismaisen paineen ruotsin päähän kerta toisensa jälkeen. Viimeisille sekunneille asti tuli loistomaalipaikkoja ja tasoitus oli todella lähellä. Vaikka siis paskan maku jäi suuhun, niin taistelematta ei kaaduttu.

 

[PJx]

Puhuin pidemmällä aikavälillä ja varsinaisesti halusin nostaa esille, ettei paljonpuhutut "päänsisäiset" asiat aivan niin huttua ole, kuin täällä on annettu ymmärtää. Tapahtuuhan tätä kotoisessakin liigassa. Joku jengi sukeltaa syvällä, kunnes jokin, yleensä itseluottamus omaan tekemiseensä, korjautuu.

Tähän vetoaminen edellyttäisi, että tappioputket kasvaisivat tilastollisia todennäköisyyksiä pitemmiksi. En tiedä onko tätä tutkittu liigassa. NHL-tilastoja on joku sen sijaan viitsinyt (lähteen etsiminen muutaman vuoden takaa on turhan työlästä) tutkia. Tulos oli aivan odottamaton:

Putket olivat lyhyempiä, kuin tilastollisesti jälkikäteen voitto/tappioprosenteista laskien olisi pitänyt olla. Ottaen huomioon sen, että lähteessä oli pyritty tieteelliseen lähestymistapaan ja matematiikka näytti olevan osapuilleen hanskassa, niin uskon, ettei näin yllättävää tulosta ole päästetty käsistä ilman huolellista tarkistamista.

Sinänsä en väheksy yhtään pään sisäisten asioiden merkitystä. Niiden käyttäminen selityksenä on kuitenkin usein se helppo ratkaisu, jota en aina perustelematta osta.

 

[mjr]

Ainoa syy, miksi olympiafinaalista jäi paskan maku suuhun oli ruotsin voitto. Siinäkin suomi taisteli hyvin ja loppua kohti sai ruotsalaismaisen paineen ruotsin päähän kerta toisensa jälkeen. Viimeisille sekunneille asti tuli loistomaalipaikkoja ja tasoitus oli todella lähellä. Vaikka siis paskan maku jäi suuhun, niin taistelematta ei kaaduttu.

Ei todellakaan näin. Suomi oli pelannut turnauksen parasta jääkiekkoa, intensiivistä, kurinalaista, nopeatempoista peliä. Finaalissa jäädyttiin Ruotsin laiskan pulskeaan vauhtiin, keskityttiin välttämään virheitä ja siten tehtiin niitä. Lopussa alkoi takaa-ajo, liian vähän, liian myöhään.

 

[Lucky]

Varmasti olisi ollut todennäköistä, jos vastassa olisi ollut joku muu sieltä kisoista kuin Kanada. Siellä Milanossa vastassa oli mm.täysin krapulainen jenkkijoukkue, mikä kaatuikin näytöstyyliin. Finaalissa Kanada tasoitti muistaakseni, kun Kurri kampattiin ja Kanada sai ylivoimahyökkäyksen. Rankkarissa ei taito riittänyt, vaikka Kurri ja Miksa Mäkelä pussittivat. Kisat päättyivät sitten 2x epäonnistuneen Veikko Niemisen kyyneliin.

Ja se että Nieminen (joka oli epäonnistunut rankkarissa jo Prahassa) pantiin toisella kierroksella ekaksi ampujaksi, pitää panna Curren piikkiin.

Kanadan maalivahti oli myös parempi kuin Myllys.

 

[Lucky]

Odotuksetkaan eivät olleet vielä nykyistä tasoa.

Omien muistojen mukaan ne olivat jopa suurempia, kun kultaa ei ollut tullut. Kullan odotus alkoi Lillehammerista, ja siellä vielä tuli romahdus johtoasemasta välierässä Kanadaa vastaan.

Ehkä tämä "häviöputki" on siinä mielessä väärä mielikuva, että jospa tämä oli "uuden sukupolven" ensimmäinen finaali?

 

[Pula-ajan Tretjak]

Ei todellakaan näin. Suomi oli pelannut turnauksen parasta jääkiekkoa, intensiivistä, kurinalaista, nopeatempoista peliä. Finaalissa jäädyttiin Ruotsin laiskan pulskeaan vauhtiin, keskityttiin välttämään virheitä ja siten tehtiin niitä. Lopussa alkoi takaa-ajo, liian vähän, liian myöhään.

No tuokin on kyllä totta. Jos vähänkään vertaa sitä finaalia muihin peleihin siinä turnauksessa niin on helppo yhtyä tuohon kantaan. Jos taas ottaa pelin yksittäisenä niin kyllä siinä kelpo taistelua oli. Ehkä eniten jäi itselle painamaan ruotsalaisten vaaralliset tilanteet, mitkä lähtivät suomen maalin takaa. Itse kuitenkin pidin pelistä ja siinä oli kaikki avaimet voittoon, vaikka esim. venäjä pelin ilmeellä voitto olisi ollut lähempänä.

 

[Snaipperi #16]

Ei todellakaan näin. Suomi oli pelannut turnauksen parasta jääkiekkoa, intensiivistä, kurinalaista, nopeatempoista peliä. Finaalissa jäädyttiin Ruotsin laiskan pulskeaan vauhtiin, keskityttiin välttämään virheitä ja siten tehtiin niitä. Lopussa alkoi takaa-ajo, liian vähän, liian myöhään.

"Ruotsin laiskanpulskea tempo" on aika jännä käsite, koska he pelaavat juuri niin, mutta hyvällä syöttöpelillään he pystyvät pelaamaan hyvin juuri Suomen tapaisia maita vastaan. Puolustajat ovat monipuolisia ja saavat syötöt lähtemään, joten karvaaminen on turhaa kaahaamista ajoittain.

Ja tuossa finaalissa Ruotsi salakavalasti napautti pari yv-häkkiä ja hallitsi täysin syöttöpelillään toista erää, ensimmäinen erä oli suhkot tasainen ja viimeinen erä Suomen ajoittaista kovaa painostusta.

Juuri Ruotsin kaltaista joukkuetta vastaan pitää tarkoin miettiä milloin annetaan painetta ja milloin peräännytään. Mutta liian passiivinen ei saa olla, vaan pitää häiritä pelinrakentelua hyvällä liikkeellä, mutta se on vaikeaa koska Ruotsi on maailman paras kuskaamaan kiekkoa syöttöketjuilla kovan karvauspaineen alla.

Edit: Ja kannattaa miettiä käsitettä "liian myöhään herääminen". Yleensä vastustaja höllää karvaustaan ja antaa Suomelle enemmän mahdollisuutta pitää kiekkoa, jos vastustaja on jo johdossa viimeisessä erässä.

 

[mjr]

"Ruotsin laiskanpulskea tempo" on aika jännä käsite, koska he pelaavat juuri niin, mutta hyvällä syöttöpelillään he pystyvät pelaamaan hyvin juuri Suomen tapaisia maita vastaan. Puolustajat ovat monipuolisia ja saavat syötöt lähtemään, joten karvaaminen on turhaa kaahaamista ajoittain.

Turnauksen peleihin nähden termi laiskanpulskea Ruotsin suhteen on minusta, hmm, melkoisen oikeutettu. Finaalissa heidän pelinsä ei juuri poikkeuksellisesti vaikuttanut, perustarkkaa, perusvaarallista ruotsalaista peliä, ja sekä etukäteen että jälkianalyyseissä Suomen mukaan menoa tähän Ruotsin sanelemaan pelirytmiin pidettiin laajalti ratkaisevana virheenä. Termi "jäätyminen" on minusta myös oikeutettu pelitapahtumiin nähden, mutta on varmasti mukavampaa nähdä Ruotsin olleen vain niin loistelias, ettei Suomi yksinkertaisesti pärjännyt edes parhaalla pelillään (vaikka olikin pärjännyt Kanadalle ja Venäjälle). Itse olen sitä mieltä, että Suomi oli finaalissa kaukana parhaastaan ja että aiempien pelien tasolla oltaisiin todennäköisesti voitettu, tai joka tapauksessa oltu pelitapahtumiin nähden lähempänä voittoa. Minusta nämä eivät ole kovin radikaaleja kantoja.

 

[Snaipperi #16]

Jep niin ei se varmaan ihan sitä parastakaan kyllä ollut, mutta Ruotsin ero juuri johonkin Venäjään on juuri siinä että hurreilla on myös hyvä veskaria ja hyvä pelitapa. Lisäksi peli ei ailahtele niinkuin vaikka venäläisillä.

Ja Ruotsia vastaan voi lähteä omalla pelityylillään, mutta se voi pakottaa pelaamaan omilla svedumaisilla tavoillaan peliä.

 

[Pegu]

Vaikka Panzerfaustin kanssa olenkin pitkälle samoilla linjoilla materiaalierosta vastustajien hyväksi, niin mielestäni on kuitenkin ihan relevanttia miettiä, kuinka hyvin Suomi on pelannut kaikissa näissä hävityissä loppuotteluissa verrattuna siihen tasoon, mitä Suomen joukkue kulloisessakin turnauksessa puolivälierissä ja välierissä esitti?

Mitäpä tässä itse kirjoittamaan, kun pistät pähkinänkuoreen sen, miksi avasin tämän ketjun.. Tuossa viestissäsihän se ydinkysymys lukee. Ja sitä kysymystä olen miettinyt jo usean arvokisafinaalin jälkeen:

Miksi Suomen taso on pudonnut tai romahtanut finaalissa? Panzerfaust on yrittänyt täällä kovasti selitellä finaalitappioita materiaalieroilla, mutta materiaalieroilla ei voida millään selittää sitä, kuinka selkeästi Leijonien pelitaso on notkahtanut monien kisojen tärkeimmässä eli viimeisessä ottelussa.

Jos tähän joutuu vastaamaan, että kyllä: Suomi on loppuotteluissa pelannut selkeästi useammin alle oman tasonsa verrattuna kyseisten turnauksien muihin em. kuolemanotteluihin (niissäkin vastustajien materiaali on yleensä keskimäärin vastustajilla ollut parempi), niin silloin on mielestäni täysin perusteltua nostaa esille kysymys "häviämisen pelosta" (ja juurikin näin päin, verrattuna yleensä esitettyyn voittamisen pelkoon). Olipa se kuinka keittiöpsykologiaa tahansa.

Ei ole "keittiöpsykologiaa". Jos jollakin on pokkaa täällä vähätellä psykologian merkitystä urheilusuorituksessa, kyseisellä henkilöllä ei ole ainakaan kilpaurheilutaustaa. Oma käsitykseni Suomen toistuvien finaalitappioiden pääsyystä johtaa nimenomaan psyykkiseen valmennukseen. Puutteet kyseisellä osa-aluella selittävät myös toistuvat suoritustason laskut Leijonien loppuotteluissa.

Heikkoudet psyykkisessä valmennuksessa ovat esteenä Suomen menestymiselle ja loppuotteluiden voittamiselle. Jottei tämä asia jäisi allekirjoittaneen laatimaksi sanahelinäksi, alla muutama esimerkki, jotka toivottavasti herättävät ajatuksia:

1. Leijonat pelaavat arvokisojen loppuottelussa turnauksen heikoimman ottelun. Esimerkki: Torinon olympiafinaali.

2. Leijonien pelitaso putoaa rajusti verrattuna välierä- ja puolivälieräotteluihin. Esimerkki: Moskovan MM-finaali.

3. Leijonat (häviävät 1. finaalin,) joutuvat takaa-ajajiksi ja antavat siten vastustajalle henkisen etulyöntiaseman. Sveitsin (1998) ja Norjan MM-kisat (1999) sekä Moskovan MM-kisat (2007).

4. Leijonat menettävät selkeän johtoasemansa. Esimerkki: Suomen MM-kisojen puolivälierä Ruotsia vastaan (2003) ja Saksan MM-kisojen finaali Tsekkiä vastaan (2001).

 

[#76]

Moskovassa Suomi venyi ja venyi, kunnes ei ollut enään resursseja venyä ylittämään itsensä jälleenkerran. Voitto Venäjästä oli iso juttu ja sen näki miten joukkue tuuletti voittoa. Omassa vastaavassa pelissä Kanada vain kuittasi itsestäänselvyyden. Finaalissa olikin jo itsensä ja odotukset kovasti ylittänyt joukkue sekä tavoitettaan vielä jahdannut joukkue.

Olisi mielenkiintoista nähdä kuinka monessa finaalissa Suomi on ollut ennakkosuosikki, altavastaaja tai tasaväkinen vastustajan kanssa.

Sanoisin, että WC, Torino ja Moskova olivat kaikki erittäin suuria yllätyksiä, että Suomi pelasi itsensä finaaliin.

 

[Snaipperi #16]

Vain -99 ja -01 finaaleissa Suomi on ollut samalla viivalla vastustajan kanssa finaalissa. Ensimmäisessäkin oli ihan hyvin pullat uunissa, mutta Saku Koivu loukkaantui, mutta silti Suomi venyi toisessa pelissä ja voitti sen ja vei ratkaisun jatkoajalle. Eikö se ole venymistä? 2001 oli sitten finaalitappio, turha selitellä, mukana oli hyvä jengi noiden kisojen tasoon nähden.

Ja yleensäkin kolmen ottelun voittaminen altavastaajana on hyvin haastavaa, tosin kun sen kahden pelin joka joskus tapahtuu.

Suomi häviää Ruotsille ja Kanadalle, koska nämä maat eivät anna tasoitusta maalivahti ja taktisella puolella. Vastustajalla ei ole finaalissa Eremenkoa vaan joku huippuveskari. Ruotsi ja Kanada ovat myös hyviä pelitapa joukkueita joilla on lisäksi huippupelaajia enemmän kuin Suomella.

 

[Rike.K]

Itse olen taipuvainen näkemään että Suomen jatkuvat tappiot finaaleissa johtuvat pitkälti henkisistä asioista. Ainahan voi selittää tuota huonoa finaalisaldoa materiaalieroilla, mutta minusta se ei vain ole noin yksinkertaista. Turnausmuotoiset pelit ovat ihan eriasia kuin pitkä sarjakausi, näin ollen ei ihan yksyhteen voi tehdä sen perusteella vertailuja pelajaamateriaaleista. Itsellä on paljon kokemusta muista palloilulajeista, turnauksessa joukkue ja sen kemia nousee aivan eri rooliin, kuin mitä se on pitkässä sarjassa. Lyhyen turnauksen voittaa yleensä parhaiten yhteen hitsautunut joukkue, eikä ehkä tilastollisesti parhaista pelaajista koottu joukkue. Urheilu ei onneksi ole pelkkää matematiikkaa, jossa automaattisesti se joukkue jonka pelaajamateriaali on tilastollisesti parasta aina voittaisi, etenkin yksittäisissä turnauksissa tämä tulee hyvin esille.

Itse olen seurannut pitkään maajoukkueen pelejä ja olen kyllä sitämieltä että Suomi on huippujoukkue, joka parhaana päivänä pystyy MM-kisatasolla voittamaan ihan minkä tahansa maan. Itsellä on hieman vaikeuksia ymmärtää joidenkin ajattelutapaa tässä ketjussa. Suomi on muka aina ylisuorittanut päästyään finaaliin ja hopea on ollut jopa enemmän kuin mitä Suomi oikeasti joidenkin tilastonikkarien mukaan ansaitsi. Aina kun pääsee finaaliin lyhyissä turnauksissa, niin mihinkään muuhun kuin kultaan ei saisi olla tyytyväinen, vaikka vastassa olisi ihan mikä tahansa All-Stars-joukkue.

Minusta Suomi ei vain ole esittänyt finaaleissa yleisesti ottaen parasta peliään. Tämän vuoden finaali-esitys oli jo ihan vitsi. Suomi lähti peliin kuin johonkin ystävyysotteluun, kaikki intohimo ja itsensä peliin laittaminen puuttui kokonaan. Kanada oli ehkä parempi joukkue, mutta en käsitä miksi Suomi oikein tarjottimella antoi ilmatteeksi kultamitalit nikkareille.

Itse näen että suomalainen palloilukulttuuri menestyvällä tasolla on vielä niin nuorta että henkisellä puolella joukkuelajeissa on vielä se yksi askel ottamatta. Monet tässäkin ketjussa ovat sitämieltä että Suomi ei vain pysty, joihinkin materiaalisiin syihin vedoten, voittamaan sitä finaalipeliä. Ehkä noin myös suomalaiset pelaajatkin ajattelevat alitajuntaisesti ja lähtevät peliin sillä asenteella että hopeaahan sieltä tulee.