Kuolema - pelottava tuntematon vai jotain muuta?

[ms.qvist]

On jälleen aika palata tämän ketjun pariin.

Kuolema kiehtoo minua - kuten tavallista.

Olen tässä miettinyt parin päivän ajan onko seuraavan kysymyksen esittäminen soveliasta, varsinkin kun Jatkoajan Vapaan keskustelun puolelle on aloitettu muutamia osanottoketjuja.

Kuinka toivoisit itseäsi muistettavan kuoltuasi?

Toivoakseni kysymykseni ei loukkaa ketään kuka on menettänyt läheisensä näinä aikoina.

Omasta puolestani vastaan hetimiten.

Olen esittänyt omaisilleni, niille vähäisille, toiveen ettei minua kuoltuani (olettaen, että he ovat vielä hengissä) muistettaisi millään tavalla. Ei kuolinilmoitusta, ei virallisia hautajaisia, ei hautapaikkaa, yksinkertaisesti ei mitään mikä on luettavissa jonkin sortin muistamiseksi tahi hautajaistilaisuudeksi.

Se mitä kehostani kuoltuani ja tämän jälkeen elinluovutustestamentti sun muut asiakirjat toimeenpantua jää jäljelle, tullaan toiveideni mukaan polttamaan krematoriossa, (tai mistä minä sitten tiedän toteuttavatko he toiveeni - halvalla pääsevät mikäli toteuttavat) ja tuhka levittämään jonnekin luontoon. Karua, korutonta ja järkevää.

"Pimeän yön jälkeen aamu on häikäisevän kirkas", (T. Hoshino: Sairaalan puistossa kukkii atsalea).

vlad#16.

 

[Rok]

Viestin lähetti vlad
Kuinka toivoisit itseäsi muistettavan kuoltuasi?

Jaa-a. Varmaan pienimuotoiset hautajaiset läheisimpien ihmisten kesken. Ei paikalle mitään puolituttuja. Muutenkin tilaisuudesta voisi tehdä jotenkin positiivissävytteisen ja yrittää muistella hyviä asioita. Varmaan kaikki olisi hyvä vetää perinteisen kaavan mukaan.

Vaan eipä toivottavasti tämäkään asia ole ajankohtainen vielä pitkään aikaan.

 

[äijä]

Poika!

Minulla on oma kundi.
Mikään ei voi sitä viedä itseltäni. E-hei!

Mikään ei voi riistää sitä minulta.
Olen kuolematon.
Unohtumaton...

Kundi jatkanee siitä mihin päädyn.

Ihan niinkuin jatkan siitä, mihin faijani jäi.



Tällaista vaín sellaisille, joilla on omia skidejä.

 

[Poison]

Viestin lähetti vlad
Tänään on hyvä päivä kuolla... jokainen päivä on hyvä päivä kuolla.

Itse aloin ajattelemaan tätä asiaa aivan yleisellä tasolla, sen verran heräsi ajatuksia mielessäni. Käänsin kuitenkin asian niin päin, että mikä päivä olisi huono päivä kuolla, ja tulin sellaiseen tulokseen, ettei ole olemassa huonoa päivää kuolla. Jos makaat sairaalassa letkuissa mitään tajuamattomana, on jokainen päivä taatusti aivan yhtä hyvä lähteä pois, silloin pois lähtöä varmasti jo toivookin. Toinen äärilaita on sitten se, että kuolet elämäsi onnellisemmalla hetkellä, mutta silloin lähdet todennäköisesti äkisti ja yllättäen, et ehdi itsekään tajuta, että nyt se kuolema tuli. Ja silloin kuolet onnellisena, eli sekin on hyvä päivä lähteä. Kaikki muut päivät näiden äärilaitojen väliltä ovat myöskin hyviä, jos esimerkiksi kuolet suuresti vittuuntuneena, pääset eroon tuosta vitutuksesta ja pahasta olosta jne. Eli kun ajattelin asiaa ihmisen tunnetilojen kautta, tulin myös minä siihen tulokseen, että jokainen päivä on hyvä päivä kuolla. Tai ehkä tämä minun ajatukseni pätee enemmän niin päin, että ei ole olemassa huonoa päivää kuolla.

Viestin lähetti vlad
Kuinka toivoisit itseäsi muistettavan kuoltuasi?

Jos ajatellaan, että kuolisin normaalin kuoleman, en siis oman käden kautta, haluaisin itselleni pienimuotoiset kauniit hautajaiset. Paikalle saisivat tulla perheeni lisäksi vain läheisimmät ystäväni, ja tilaisuus saisi olla lyhyt ja yksinkertainen. Myöskään minä en haluaisi mitään kauheita itkujuhlia, vaan muistotilaisuudessa voitaisiin sitten vaikkapa muistella yhteisiä hauskoja hetkiä ja muita hyviä muistoja. Haluaisin myös puisen arkun, mutta samapa se loppujen lopuksi on, millaisessa arkussa maan alle joutuu. Olen myös suunnitellut joskus aikoinaan omat hautajaiseni melkoisen järjestelmällisesti, siis silloin, kun olin erittäin syvällä itsetuhossa. Noista suunnitelmista näkyy lävitse erittäin suuri katkeruus, ja ehkäpä jokin pieni kostokin. Tavallaan halusin repiä esille kaiken sen, että minä itse en välttämättä olisi halunnut kuolla, mutta minut pakotettiin siihen.

PeteX toi esille hyvän pointin siitä, että ihminen todellakin jatkaa elämää lapsissaan. Jollain tapaa tuo on ehkä hieman lohduttavakin ajatus. Itse olen kokenut tuon ajatuksen hieman eri kannalta isäni kuoltua. Koin nimittäin olevani juuri tuollainen elämänjatkaja, ja siihen tunteeseen liittyi paljon ristiriitoja. Pahimmat ahdistukset aiheutuivat siitä, että tunsin mm. isäni sisarusten pitävän minua jollain tapaa isänäni, ja jonain ainoana jäännöksenä hänestä, jota tulee vaalia. "Olet sinä kyllä niin paljon sen edesmenneen isäsi näköinen, että...!" Olisi tehnyt mieli huutaa kaikille: "Niin, olen isäni näköinen ja hänen elämänsä jatkuu minussa, mutta en minä sentäs ole hän!" Tavallaan tuosta elämän jatkamisesta tuli mielettömät paineet.

Taito-Ojanen kirjoitti viestissään niin paljon asiaa, että heikkoa heikottaa. Myöskin varjon viestissä oli pointtia.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Poison

PeteX toi esille hyvän pointin siitä, että ihminen todellakin jatkaa elämää lapsissaan. Jollain tapaa tuo on ehkä hieman lohduttavakin ajatus. Itse olen kokenut tuon ajatuksen hieman eri kannalta isäni kuoltua. Koin nimittäin olevani juuri tuollainen elämänjatkaja, ja siihen tunteeseen liittyi paljon ristiriitoja. Pahimmat ahdistukset aiheutuivat siitä, että tunsin mm. isäni sisarusten pitävän minua jollain tapaa isänäni, ja jonain ainoana jäännöksenä hänestä, jota tulee vaalia. "Olet sinä kyllä niin paljon sen edesmenneen isäsi näköinen, että...!" Olisi tehnyt mieli huutaa kaikille: "Niin, olen isäni näköinen ja hänen elämänsä jatkuu minussa, mutta en minä sentäs ole hän!" Tavallaan tuosta elämän jatkamisesta tuli mielettömät paineet.

Ensinnä Poisonille, olisit huutanut. Seuraavan kerran jos siltä tuntuu niin huuda, kerro se kaikille. Sinä olet hänen verta mutta et kuitenkaan ole hän.

Sitten yleiselle tasolle.

Oikeastaan minun piti kommentoida PeteX'n viestiä johon Poison tässä viittaa mutta kommentoinpa nyt samalla näitä molempia.

Totta, että "ihminen" välillisesti jatkaa elämäänsä jälkikasvussaan, minä olen vanhempieni summa - valitettavasti. Tämä jatkumo vain edellyttää sitä, että on niitä lapsia, muussa tapauksessa "minä" lakkaan totaalisesti olemasta olemassa kuoltuani. Jos olisin sukuni ainoa, myötäni lakkaisi myös koko suku olemasta, näin ei kuitenkaan ole koska en ole sukuni viimeinen. Minulla ei kuitenkaan ole suurensuurta kiinnostusta hankkia lapsia, toki toisinaan asia on käynyt mielessä mutta varsin usein olen huomannut siinä, siis lastenhankinnassa, piilevän järjettömyyden. Omalla kohdallani en siis näillä näkymin halua jatkaa sukua, en halua, että edes osa minusta jatkaa olemassa oloaan kuoltuani.

Katselen vanhempiani; katselen itseäni, tuntuu siltä, että virheiden toistamisen riski on liian suuri joten parempi olla ottamatta sitä riskiä. Mitä minä voisin tarjota kuvitellulle syntymättömälle lapselleni? En mitään, en mitään niin hyvää mitä haluaisin hänelle tarjota. En halua tarjota hänelle kotia vailla rakkautta ja kun en rakasta itseäni tuntuu vaikealta, että osaisin kohdistaa rakkauden ihmiseen jonka olen siittänyt tähän maailmaan. Inhoaisin häntä ja en voi kuvitella lapsen kannalta ikävämpää tilanetta kuin tilanteen jossa vanhempansa inhoavat häntä, tai edes toinen heistä inhoaa häntä.

Kohdallani suvunjatkaminenkaan ei siis toistaiseksi tuo tarkoitusta elämääni. Ehkäpä tarkoitukseni on elää etsien sitä tarkoitusta? tai sitten oppia katsomaan tätä maailmaa toisestakin vinkkelistä ja sen kautta löytää jotain muuta tarkoituksenmukaista kuin kuolema.

vlad#16.

 

[ms.qvist]

Satuinpa etsiytymään jälleen tähän ketjuun. Yllätyksekseni huomasin kuinka harvassa olivat ne itseään "hyvinä" pitävät jotka tohtivat ottaa keskusteluun osaa. On näemmä helppo kritisoida eriävää mielipidettä mutta huomattavasti vaikeampi käydä keskustelua mielipide eroista.

Vai onko kuolema sittenkin yhä edelleen monelle suuri tabu johon ei tohdita henkilökohtaisella tasolla puuttua, tai josta keskusteleminen ei ole hyväksi. On helppoa lausua pari sanaa omaisille kuin puhua - keskustella - ihmisen, joka toivoo kuolemaa, kanssa. Pelottaako se?

Kuolema - se on meillä jokaisella edessä.

vlad#16.

P.S. Kiitokset teille jotka rohkenitte avata suunne ja lausua mielipiteenne.

 

[mjr]

Hyviä kysymyksiä edellä. Enpä tiedä, jotenkin tämä aihe ei ole koskaan sillä tavalla aiheuttanut obsessointia. Huolimatta kristillisestä kasvatuksestani olen jotenkin automaattisesti ajatellut, suorastaan tuntenut, että kuolema merkitsee totaalista loppua, tyhjyyttä, josta ei sen takia ole juuri mitään sanottavaa: kaikki sanottava ja merkityksellinen liittyy tähän puoleen, elämään ja kokemiseen. Maailma on satunnainen paikka, ja toivon että itselläni ja läheisilläni on mahdollisimman hyvä onni esim. päivittäisten rattijuoppo- tai syöpäarvontojen suhteen. Tätä päivää en siis osaa pitää hyvänä päivänä itseni tai läheisteni poislähdölle, tai siis lakkaamiselle tarkemmin sanottuna. Ehkä se hyvä päivä tulee, jos on elänyt itseään tyydyttävän, täyden elämän ja kaikkeen kokemiseen jo väsyneenä pystyy vielä tietoisena ja toimintakykyisenä jättämään hyvästit läheisilleen ja omalle olemiselleen. Perustietoushan maailmasta on meillä kaikilla se, että lopulta kaikki perii multa. Minusta se vain saa entistä enemmän keskittymään siihen lyhyeen hetkeen jonka täällä saa viettää. Kokemus tuntuu siinä mielessä etuoikeudelta: enemmän kuin tyhjyydeltä, joka lienee sen ainoa vaihtoehto.

 

[ervatsalo]

Kuolema tulee

Niin, itse olen sitä mieltä, että kuolema tulee jos on tullakseen, vittuako sitä pelkäämään, yhtä maailman luonnollisinta asiaa?

Omalta kohdaltani toivon, että lähden kertalaakista enkä kitumalla. Sama koskee lähimmäisiäni.

Täältä tähän

 

[sampio]

En ole lukenut ketjua kuin vähän alusta, mutta uskaltaudun silti mukaan. Elikkäs, miten minä suhtaudun kuolemaan? Täytyy myöntää, että läheisen kohdalle ajateltuna se pelottaa tietyllä tavalla. Siis se kaipuu ja ikävä, mitä kokisi. Puhun siis todella läheisen ihmisen poismenosta.

Oma kuolema ei sinällään pelota, enemmän ehkä se, että joutuisi kitumaan, kuten ervatsalokin pelkää. Joskus pitkälle automatkalle lähtiessä tulee mieleen, että mistä sitä koskaan tietää, tuleeko kotia ehjänä. Pelosta ei ole edelleenkään kyse, vaan jonkinlaisesta kunnioituksesta. En kuitenkaan halua tuon kunnioituksen hallitsevan elämääni, koska vakaumukseni pohjalta uskon, että jokaisen ihmisen päivät ovat tarkalleen mitatut, emmekä niitä huolehtimisellamme voi muuttaa.

Tuntemattomien ihmisten kuolema koskettaa jossain tapauksissa minua. En sure varsinaisesti uhria itseään, vaan jotenkin samaistun omaisiin ja ajattelen alitajuisesti tapahtuman omalle kohdalleni. Samaistun aika rankasti, jos tällainen ilmaisu kuvaa asiaa paremmin.

Ja sitten takaisin töihin.

 

[Paitselo]

Tämä ketju ylös...

Kuolemaa pohdiskeltiin tässä nimim. vladin avaamassa ketjussa kovasti tuossa kevättalvella.
Meikäläinen on joutunut viime aikoina kovasti pohtimaan tätä asiaa ja ikävä kyllä tällä hetkellä olen tullut tähän lopputulokseen:

- kuoleman jälkeistä elämää ei ole... kaikki loppuu vainajan kohdalla silloin kun sydän tilttaa.
- jos/kun tietää kuolevansa pian, niin ei se kuoleminen minua ainakaan pelota... minua sangen suuresti vituttaa kaikki se käytännön vaiva, minkä jätän läheisten ihmisten koettavaksi... kaikki velat, hautajaisjärjestelyt perunkirjoitusrumban ohella, mahdolliset perintöriidat, näkemättä jäävät lapsieni lapset, kesäaamujen kaste varpaitten välissä, pakkaslumen tuoksu helmikuisessa hangessa, jouluaaton ilo lasten silmissä ja olemuksessa, HIFK:n seuraavat mestaruusviirit popcornin tuoksuisen jäähallin katossa ja yleensä se kaiken kattava ihana tunne, mikä liittyy ihmisenä olemisen riemuun kaikkine aisteineen.

Ainakin näitä asioita minä osaan kaivata jo ennen kuolemaa. Sen jälkeen on sitten myöhäistä kenenkään rypistellä.

Koittakaa hyvät ihmiset kertoa tunteistanne läheisillinne. Joku päivä saattaa tapahtua autokolari, tai kohtalokas liukastuminen jalkakäytävällä, tai nopeasti etenevä syöpä... sitten on enää myöhäistä kertoa mitään, kun keinoja kertomiseen ei ole.

 

[Poison]

Re: Tämä ketju ylös...

Viestin lähetti Predator
Koittakaa hyvät ihmiset kertoa tunteistanne läheisillinne. Joku päivä saattaa tapahtua autokolari, tai kohtalokas liukastuminen jalkakäytävällä... sitten on enää myöhäistä kertoa mitään, kun keinoja kertomiseen ei ole.

Kolahti ja kovaa. Tosin ehkä hieman toisella tavalla. Tänään olin nimittäin sellaisen henkilön hautajaisissa, jonka kanssa en enää edes ollut minkäänlaisissa puheväleissä. Sukulainen kuitenkin.

Välillä suloiseen katkeruuteen sotkeutuneenakin elämä taitaa olla elämisen arvoista. Pitäisi yrittää elää niin, että kuoleman katsoessa silmiin ei tarvitsisi miettiä vain sitä kaikkea, mikä jäi tekemättä, vaan voisi miettiä myös niitä juttuja, joita on ehtinyt tekemään. Miksi muistamme aina vain sen, minkä olemme menettäneet tai tulemme menettämään, emmekä sitä, mitä olemme saaneet?

Ei kuolema kysy aikaa, paikkaa, tapaa tai järjestystä. Se voin olla minä huomenna tai 20 vuoden päästä. Huomisen lähtijöitä ei voi tietää, mutta sen voi, että asioista lopullisin on jokaiselle ihmiselle väistämätön.

 

[Hese]

Re: Re: Tämä ketju ylös...

Viestin lähetti Poison
Ei kuolema kysy aikaa, paikkaa, tapaa tai järjestystä. Se voin olla minä huomenna tai 20 vuoden päästä. Huomisen lähtijöitä ei voi tietää

Jep, ja tämä tekee siitä pelottavan, ainakin meikäläiselle. ajatuskin siitä että lähtö tapahtuu ykskaks yllättäen (sairaskohtaus), kuten itselleni suurella todennäköisyydellä tulee tapahtumaan, tuntuu karmivalta. Etenkin kun sitä itsekin tajuaa vasta sillä hetkellä että hetkonen.. se on ohi nyt, ja silmissä elämä vilahtaa flashbäkkinä ohi. Ja mikä pahinta, ei pysty hyvästellä läheisiä. Olisi paljon helpompaa jos olisi aikaa valmistautua kuolemaan, mut nämähän ei ole omissa käsissä.

Eipä tuota vielä tässä iässä tule ajateltua, mutta ehkä sitten vanhempana tuo alkaa kummitella takaraivossa.

 

[Snakster]

Re: Tämä ketju ylös...

Viestin lähetti Predator
Koittakaa hyvät ihmiset kertoa tunteistanne läheisillinne. Joku päivä saattaa tapahtua autokolari, tai kohtalokas liukastuminen jalkakäytävällä, tai nopeasti etenevä syöpä... sitten on enää myöhäistä kertoa mitään, kun keinoja kertomiseen ei ole.

Vaarivainaalta sain sellaisen neuvon aikanaan, että yhdestäkään riidasta ei marssita sopimatta eikä yhteenkään ihmissuhteeseen jätetä selvittämätöntä juopaa edes viiden minuutin eron ajaksi. Taakka on liian kova jos jotain käy ja asiat jäävät selvittämättä. Ja samalla tavalla olen ajatellut, että läheiset on hyvä pitää ajan tasalla myös sen suhteen, mitä heitä kohtaan tunnen.

 

[ms.qvist]

Kun tämä ketju nyt on kaivettu "haudastaan", tekisi mieleni kirjoitella aiheeseen liittyen ajatus jos toinenkin, mutta tyydyn seuraavan kädestäni veistelemän kyhäelmän liittämään tämän ketjun jatkoksi. Kaikessa karuudessaan se on kovin kuvaava..


Kutsu.

Kuulen sen kutsuvan minua,
äänensä kaikuu korvissani,
tuulen leppeänä henkäilynä ihollani.

Se on lämmin ja turvallinen kutsu,
pelotonna tahtoisin seurata sitä,
vastata kutsuu rohkaisutunein askelin.

Odotan...

Tunnen Sen painavan kätensä harteilleni,
kuiskaavan nimeä korvaani,
se kutsuu minua puolelleen.

Se... se jota jo olen odottanut on tulossa.

Hiljaa voimattomana käännän sille kasvoni,
katson sitä silmästä silmään,
eikä katse lainkaan pelota minua.

Tunnen oloni turvalliseksi, rauhalliseksi.
Haluaisin jo lähteä mutta jokin pidättelee minua,
kauankinko?
Tuskin, en tiedä, mutta voimieni tiedän hiipuvan.

Sinun syliisi minä haluan "Kuolema".


vlad#16.

 

[Kosketus]

Leinon Einoa:

Virta venhettä vie,
Mihin päättyvi tie ?
Lyö kuohut purren puuta ja talkaa.
Mikä ihminen on,
Virvaliekki levoton,
Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa.

Yksi syntyy meistä riemuun ja toinen murheeseen,
ja kullakin on kellonsa pohjass´sydämen,
Kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.

Mihin päättyvi tie,
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa
Kaikki, kaikk´katoaa -
Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään ?

Mut unessa niin armas on ajatella noin,
Viel kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
Ja huomentuulet tuntureilta henkää.

Virta venhettä vie.
Mä luulen kerran maailma herää.
Susi lammast ei syö,
Veli veljeä lyö,
Eikä miesi tahko tapparan terää.

Mut kaikki kauniit aatteet, mit täällä aatellaan,
Ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan,
Siis ihanteita ihminen kerää !

 

[mjr]

Vähän synkeähköä keskustelua. Etenkin Vladin hyvin tummasävyinen runo herätti ajatuksia - minusta tuon tyyppisessä käsittelyssä on tiettyä kuoleman romantisointia ja pehmentämistä. On mahdotonta väitellä tuntemuksista: ne ovat aina oikeita vaikka eivät välttämättä aina oikeassa. Itse uskoisin että ajatukset ja tuntemukset kuolemasta ovat pohjimmiltaan usein ajatuksia ja tuntemuksia elämästä. Elintoimintojen päättyminen, sydämen lyömisen loppuminen on neutraali, fysiologinen asiaintila, mutta mikä tuntuu levolta, on itse asiassa lakkaaminen. Ellei ole olemassa, ei voi levätä. Vain elämässä voi levätä ja saada rauhan - jos pitää olemattomuutta parempana kuin sitä mitä on, voi kuolema olla ratkaisu, mutta lepoa ja rauhaa se ei tarkoita. Ikinä. Tietysti riippuu siitä mitä haluaa, mutta jotenkin tuntuu siltä, että kovin vähän saisi olla, että pitäisi tyhjyyttä parempana. Toki on äärimmäisiä tilanteita, mutta ne liittyvät yleensä muiden ihmisten toimintaan tai parantumattomiin sairauksiin - jos tuska käy niin voimakkaaksi, ettei sitä voi kestää, voi äärimmäinen ratkaisu olla ymmärrettävä, mutta rationaalinen se ei ole eikä vapaaehtoinen valinta. Tätä luopumista vastaan kamppailu edustaa sitä mitä on: ajatteleva, elävä ihminen, jolla on lähestulkoon aina toivoa paremmasta ja yleensä pitkiä, ehkä hyvinkin kallisarvoisiksi osoittautuvia vuosia ja vuosikymmeniä pelissä, jotka voi menettää vain lyhyen hetken tuskan ja epätoivon takia. No jaa, ehkä vähän jyrkkiä muotoiluja, mutta erään ystäväni olin menettää tämän kaltaiselle ajattelulle.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti mjr
Tätä luopumista vastaan kamppailu edustaa sitä mitä on: ajatteleva, elävä ihminen, jolla on lähestulkoon aina toivoa paremmasta ja yleensä pitkiä, ehkä hyvinkin kallisarvoisiksi osoittautuvia vuosia ja vuosikymmeniä pelissä, jotka voi menettää vain lyhyen hetken tuskan ja epätoivon takia. No jaa, ehkä vähän jyrkkiä muotoiluja, mutta erään ystäväni olin menettää tämän kaltaiselle ajattelulle.

Toivo. Se on tällä nimenomaisella hetkellä oikeastaan ainoa voima joka pitää minut rajan tällä puolen. Toivo yhdistettynä haluun nähdä onko tulevaisuudella jotain parempaa tarjolla. Olen ajatellut, mikäli toivonsa menettää lopullisesti on elämäkin samalla käymässä merkityksettömäksi. Ahdistavia tuntemuksia vastaan voi taistella, syitä elämän jatkamiseen voi olla lukuisia mutta yleensä - lähes poikkeuksetta - taustalla siintää aina toivo paremmasta. Voidaan ehkäpä sanoa, että menettäessään toivon, on menettänyt kaiken. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa kaikissa yksilöllisissä tapauksissa mutta uskoisin sen olevan hyvin lähellä totuutta kysymystä yleisluontoisesti tarkasteltuna.

Tietty, kuta kauemmin nämä epätoivonhetket kestävät, sitä epävarmmemmin tulevaan suhtautuu, sitä kaukaisemmalta ajatukselta toivo paremmasta kuullostaa. Kuinka kauan kukin jaksaa taistella on kovin yksilöllistä. Vuosien taistelu on jo uuvuttavaa ja piinaavaa, vuosia kestänyt epävarmuus ja toivottomuus on voima joka ajaa monen ihmisen tekemään sen, ulkopuolisista kovin epätoivoiselta vaikuttavan, ratkaisun elämänsä päättämisestä.

mjr, tässä ketjussa saa muotoilla asiat jyrkästi. On hyvä, että joku - kuten Sinä - uskaltaa kertoa asiat siten kuten ne ovat, turhia kiertelemättä ja kaartelematta. Rehellisyys - se on parasta mitä tiedän.

vlad#16.

 

[Ruutiveijari]

Kuoleman hyväksyminen antaa mahdollisuuden suuriin riskeihin. Ei enää pelkää sijoittaa koko elämäänsä yhden kortin varaan - onhan taustalla ajatus "no jos ei onnistu voinhan aina tappaa itseni." Ja tarkoittaa sitä.

Tämä pieni ruma aate on ainakin minut pitänyt pitkään menossa. Nykyään askeleet on jo reilusti "terveempään" suuntaan, on vastuuta jo toisestakin ihmisestä. Mutta joka ilta monta vuotta kysyin itseltäni aina nukkumaan mennessä "jos nyt tulisi mahdollisuus valita elää vaiko kuolla, niin kumman valitsisin". Ja aina valitsin ilman pienintäkään epäilyä kuoleman. Mutta se oli valintaa, ei halua.

Ei tahto kuolla ole välttämättä masennusta. Ei se välttämättä ole edes synkkä asia. Minulle se oli vaihtoehto muiden joukossa.

Näköjään kiistelen itseni kanssa. Olen kuitenkin ollut kolme kertaa elämässäni minuuttien päässä kuolemasta ja aina tullut revityksi takaisin.

 

[Kyynis]

Kuolema. Toisille mitäänsanomaton tapahtuma toisille pelon aihe.

Itsellä on kokemusta läheisen kuolemasta. Ei tullut ovelle viikatemies kolkuttamaan vaan poliisi kello viideltä aamulla. Rauhallisesti kertoivat, että vaimoni on joutunut onnettomuuteen. Tajusin heti mistä on kysymys. Hän oli päättänyt itse päivänsä hyppäämällä rekan eteen. Pari päivää meni "koomassa" ei tosin viinan tai lääkkeitten avulla. Terveyskeskuksessa, kun kysyttiin, "Että mikä vaivaa?" niin tuumasin vaan:"Kuulin parituntia sitten, että vaimoni on tehnyt itsemurhan hyppämällä rekan eteen eikä nyt jaksa mennä töihin tai tehdä yhtään mitään." No häslinki oli valmis. Kokematon hoitaja ja lääkäri olivat varmasti enemmän sekaisin kuin minä. Tämä opettaa sen ettei kuoleman kohtaamista voi oppia. Ennakkoon voi miettiä mitä tekee mutta reakointi voi olla ennalta arvaamatonta. Ehdottomasti kannattaa osallistua keskusteluihin. Sillä puhuminen auttaa. Aikaisemmin ajattelin ettei paskanjauhanta kiinnosta koska tunnen olevani peruskallio jota ei mikään asia hetkauta. Puhuin asioista kuukauden päivät aktiivisesti kaikkien läheisten kanssa ja tukiryhmässä. Puhuin niin paljon, että jaaritukset alkoivat jo ärsyttää. Itkettyä tuli paljon. Höpisin hänelle autossa töihin tullessa ja kotio ajellessa arkisia juttuja. Jossittelu on turhaa mutta sallittua. Surutyö kesti aikansa. Voi sanoa, että helpotuksen koin, kun kävin sirottelemassa hänen tuhkansa meree ja laskin itse uurnan hautaan. Sen jälkeen tajusin, että tämä on tässä. Vaimo oli itsekäs joten turha minunkaan on jäädä häntä pitempään surkuttelemaan. Voisi kai tässä surkutellakkin. Ikää 31 vee, velkaa, ei perhettä, ei lapsia, vaimo kuopassa mullan alla, pillua saanut viimeeksi joulukuussa :) Perkele päin persettä mennyt koko elämä. Paskaaks tässä. Jojoon vaan kiikkumaan..... Mutta.... ei, ei se noin mene sillä sielussa asuu eläin, joka haluaa elää. Nousta kaiken paskan jälkeen jaloilleen ja seistä ikihonkana tuulten ja myrkyjen tuiverruksessa.

Jos joku ajattelee, että vaatii todella paljon rohkeutta tehdä itsemurha niin vielä enemmän vaatii rohkeutta elää itsensä kanssa ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Jos nyt, jossain ihmisessä ei ole uskallusta nöyrtyä ja hakea apua koska pelkää, että muut pitää luusetina niin kannattaa kysyä itseltään kenelle minä tätä elämää oikein elän? Toteuttaakseni omia tavoitteita ja unelmia vai muiden asettamia tavoitteita ja unelmia.

Tähän keskusteluun voisi rinnastaa myös tilanteen, että oletko valmis lopettamaan tänään nykyisen elämäsi realisoimalla kaiken omaisuutesi, irtisanoutumalla töistä? Aamulla herätessäsi avaat päivän lehden ja katsot miten aloitat uuden elämäsi.

Kuoleman kohtaaminen ja eläminen vaativat rohkeutta ja avoimuutta.

 

[mjr]

re: vlad

Hmm, perimmäisiä kysymyksiä nämä tosiaan ovat, joita varmaan kaikki jossain vaiheessa, vaikkakin epäilemättä vaihtelevalla vakavuudella, joutuvat itseltään kysymään. Tässä kylmässä maailmassa tuntuu hyvin paljon olevan onnen ja sattuman varassa, ja niin on mahdollista päätyä paikkoihin, joista ei aina pääse ulos. Kaikkeen eivät voimat riitä. Se on puhtaasti objektiivinen asiaintila tai siis monessa suhteessa lopultakin subjektiivisen asiaintilan objektiivinen, tosi tuntemus. Ilman toivoa ei tosiaan kovin helposti ole elämää (joskin on muitakin siteitä maailmaan, esim. velvoitteita ympäristöä, läheisiä, uskontoa yms. kohtaan), mutta tarkoittaako sen tunteminen ettei toivoa ole, sitä että toivoa ei tosiaankaan ole? Ehkä on karuakin sanoa ettei se sitä tarkoita. Kun kysymys ei ole totaalisista pakkotilanteista, jossa puhutaan ehkä sekunneista tai tunneista ennenkuin loppu joka tapauksessa tulee niin toivoa tosiaan on aina, joka hetki ja joka hetkessä. Tällöin väittäisin että rationaalinen ja vapaa ratkaisu on jatkaa eteenpäin tähän totuuteen luottaen ja se toinen, lopullinen vaihtoehto on pakotettu ja olosuhteiden sanelema. Kuoleman näkeminen tällöin jonkinlaisena vapaana valintana, "nukahtamisena" johonkin lepoon on romantisoitu harha, kun kysymyksessä on pohjimmiltaan pakon sanelema pako, antautuminen. Karu mutta toivoakseni ei syyllistävä muotoilu. Voimavarojen riittäminenhän on aivan objektiivinen kysymys, ne ovat jokaisella ihmisellä rajalliset, mutta niitä myös löytyy jokaisesta yllättävän paljon ja yllättävän pitkään: tässä asiassa luottaisin paljon enemmän järkeen kuin tunteeseen - toivoa on aina ja siitä huolimatta vaikka jostain synkästä tilanteesta ei voi tai jaksa nähdä eteenpäin parempiin vuosiin ja vuosikymmeniin, ne silti ovat olemassa ja odottamassa. Monesti pelkkä lisäaika tuo lopulta ratkaisut. Enpä tiedä, tälläisistä asioista puhuttaessa pitäisi löytää ne aidot ja henkilökohtaiset sanat, mutta niiden puuttuessa esitän siis aika kuivahkosti tämän rationaalisen, suht. persoonattoman argumentin elämän puolesta. Yksityisesti ajatteluni kulkisi epäilemättä vähän epäanalyyttisempiä reittejä sen suuntaisesti, ettei kukaan ihminen ole saari eikä täysin yksin maailmassa ja siten jokainen menetys on myös kaikkien menetys; sitä paitsi maailmaan mahtuu myös paljon hyvää ja kaunista, nämä synkät varjot ja karut reunaehdot myös korostavat sitä toista puolta - ja taistelun jatkamisen kannattavuutta. (Mahtipontista tekstiä, mutta eipä aiheesta voine kovin kevyestikään puhua.)

 

[tiikeri]

Jos minä tekisin itsemurhan, tekisin sen jossain mahdollisimman kaukaa täältä kotoa ja siten ettei kukaan varmasti löytäisi enää minua. Olisi parempi jos kukaan ei saisi koskaan tietää minne olen kadonnut, kuin että jäisivät suremaan minun itsemurhaani. Pahinta mitä voisin kuvitella on se, että kuolisin täällä harmaassa ja ankeassa kotimaassa jonnekin hongan oksaan tai maantienojaan. Ei ikinä.

Itseasiassa tuo kuoleminen tuntuu joka päivä yhä todennäköisemmältä vaihtoehdolta, mutta jotenkin tässä ollaan vielä sitkistelty eteenpäin. Jokapaikassa ihmiset kirjoittaa esim. itsemurhaa suunnittelevalle, että koita jotenkin päästä hoitoon ja hakea apua ym. Ihan kuin se olisi jotenkin helpompi vaihtoehto elämässä. Miksi pitäisi pitkittää kärsimystä, jos kerran ei yksinkertaisesti jaksa enempää? Pistän pääni pantiksi, että kuoleman jälkeen, missä ikinä sitten olemmekin, olotila on huomattavasti parempi kuin täällä maanpäällä olevassa helvetissä, jota myös elämäksi kutsutaan.

 

[Ruutiveijari]

Viestin lähetti tiikeri
Jos minä tekisin itsemurhan, tekisin sen jossain mahdollisimman kaukaa täältä kotoa ja siten ettei kukaan varmasti löytäisi enää minua.

Näin olen minäkin ajatellut. Tosin itsekkäämmistä syistä.

Viimeinen silaus. Myy kaiken omistamansa ja lähtee pariksi kuukaudeksi katselemaan maailmaa. Sitten jossain upealla rannalla Intiassa nappaa ne tarvittavat pillerit ja väsähtää lopullisesti.

 

[Shane]

Muuten samaa mieltä kuin Ruutiveijari ja tiikeri, mutta toisaalta itse en kyllä haluaisi jättää omaisiani, mikäli niitä tuon mahdollisen itsemurhan tekohetkellä on, epätietoisuuden valtaan. Mieluummin tekisin kyllä selkeän itsemurhan, lavastaisin sen onnettomuudeksi, tai jättäisin edes viestin kuin katoaisin noin vain ikiajoiksi mitään ilmoittamatta.

 

[Kyynis]

Jos nyt tilanne on sellainen, että pitää päättää itse päivänsä niin kirjaoittakaa ehdottomasti omaisille, että miksi. Pahinta mitä voi käydä on se, ettei toiset tiedä motiivia ja syyttävät silloin itseään. Epätietoisuus tuhoaa läheisten elämän.

Jokainen tehköön elämällänsä mitä huvittaa. Toinen elättää perheensä paskakuskina, on onnellinen ja nauttii elämästä. Toinen tekee rahaa enenmän kuin kukaan, on onneto ja ei nauti elämästä joten vetää itsensä jojoon.

Apua hakeminen ei todellakaan ole helpompi vaihtoehto sillä niinkuin kirjoitin niin eläminen vaatii enemmän rohkeutta kuin tehdä itsemurha.

 

[ms.qvist]

Tässä liikun Kyynis'in kanssa samoilla linjoilla. Itsemurhan omaisille, läheisille ja ystäville epätietoisuus on juuri raskainta. Monasti he syyllistävät jo muutenkin itseään siitä, että läheinen on tehnyt itsemurhan mutta entistä enemmän he syyllistävät itseään silloin kun itsemurhan ympärillä vallitsee suunnaton epätietoisuus. Miksi hän teki sen? Olisinko minä voinut autaa häntä millään muotoa?

Ymmärrän sen ajattelun, että tekee itsemurhan vaikkapa kaukaa kotoa, poissa omaisten ja ystävien parista, kuvitellen etteivät he koskaan saa tietää lopullista totuutta. Sitä tavallaan katoaa heidän elämästä lopullisesti, mutta tuolloinkin näiden läheisten mielessä pyörii loputtomasti kysymyksiä. Epätietoisuus on usein pidemmällä aikavälillä raskaampi kokea kuin tietoisuus siitä mitä todella on tapahtunut. Ilmoitus siitä, että läheinen on tehnyt itsemurhan on hetkellinen järkytys, toki se voi vaivata pidemmänkin aikaa - jopa vuosia, mutta monasti epätietoisuus on tähän verrattuna moninkertainen taakka kantaa. Monastihan kadonneista puhuttaessa, omaiset tuskailevat juuri sitä loputonta epätietoisuutta. He saattavat pukea ajatuksensa sanoikin, "Kun olisi edes ruumis niin tietäisi mitä on tapahtunut". Mutta kun ei ole mitään - ei muuta kuin se epätietoisuus.

Tähän sopii kuitenkin erinomaisesti sanoa, "tehkää kuten minä sanon, älkää kuten minä teen". Koska itselläni on käynyt mielessä monen kerran juuri tuo "katoaminen" ts. itsemurha siten etteivät omaiset saa tietää totuutta.

vlad#16.