Kuolema - pelottava tuntematon vai jotain muuta?

[Snakster]

Mielenkiinnolla olen tätäkin keskustelua seurannut ja ensin haluaisin toivottaa kaikille näiden asioiden kanssa päivittäin kamppaileville toivoa, jaksamista ja parempaa huomista.

Lisäksi ottaisin kantaa tällaiseen aika romantisoituun käsitykseen itsemurhasta, jota jokunen kirjoittaja tuntuu viljelevän. Tarkoitan näitä, että jos tekisin itsemurhan, tekisin sen niin ja näin. Erityisen typerää on ajatella, että jos oikeasti olisi niin lähellä rajaa, että tekee mieli mennä toiselle puolelle, sitä muka kylmän viileästi lähtisi ensin nauttimaan elämästä etelän aurinkoon.

Ja älkääkä nyt helvetti sentään kadotko omaisiltanne. Se on vihoviimeistä.

 

[Snakster]

Tuli tähän itsemurhakeskusteluun liittyen mieleen pieni sitaatti Alpo Ruuthin, tuon todella hienon kirjailijan, Yövahti-teoksen lopusta, jossa päähenkilö on menettänyt kaiken mitä voi ja vielä vähän enemmän:

"Rauno kieltäytyy tekemästä mitään itselleen. Häneen on syvään juurtunut käsitys, että meillä on yksi ainoa elämä elettävänä, muuta ei ole, ja se on katsottava loppuun saakka."

Itse olen koko lailla samoilla linjoilla.

 

[Ruutiveijari]

Viestin lähetti Snakster
Erityisen typerää on ajatella, että jos oikeasti olisi niin lähellä rajaa, että tekee mieli mennä toiselle puolelle, sitä muka kylmän viileästi lähtisi ensin nauttimaan elämästä etelän aurinkoon.

Läheistä kokemusta asiasta omaavana voin sanoa, että vaikka ihminen haluaisi kuolla ei se tarkoita kaikkien muiden tunteiden/halujen/ajatusten kuolemista. Ei silloin ole putkinäkö kohti viikatemiestä. Kyllä sitä voi ajatella viimeisen kerran elämästä nauttivansa.

 

[Kopteri]

Ainoa kuolemaa koskeva ketju jonka löysin.

Käykääpäs Muusikoiden.netistä lukemassa tämä ketju.
Uskon tämän olevan kaikessa traagisuudessakin totta, vaikka monenmoista vipeltäjää tuollakin liikkuu.

 

[Sistis]

Viestin lähetti Helinkopteri
Ainoa kuolemaa koskeva ketju jonka löysin.

Käykääpäs Muusikoiden.netistä lukemassa tämä ketju.
Uskon tämän olevan kaikessa traagisuudessakin totta, vaikka monenmoista vipeltäjää tuollakin liikkuu.

Minulla tuo vie palstan etusivulle...

 

[Kopteri]

Helkkari, eihän kyseiselle palstalle edes pääse jos ei ole rekisteröitynyt.

Pähkinänkuoressa.
Jätkä aloittaa ketjun "elämäni pisin tunti" jossa kertoo kuinka hän saa tunnin päästä soittaa sairaalaan kysyäkseen miten tyttöystävän vaikea leikkaus on sujunut.
Aikaa kuluu tästä pari kolme tuntia ja
kaveri viestittää kaiken olevan hyvin josta palstalaiset tietenkin iloitseva kunnes...

"Loppu huonosti, kaikki huonosti" ja tyttö olikin menehtynyt hyvin menneen leikkauksen jälkeen aivoihin päässeeseen bakteeriin.
Itse seurailin tuota ketjua lähes koko tapahtumien ajan ja järkytys oli kyllä aikamoinen.
Vaikea kuvitella mitä miehen päässä on liikkunut.
Ensin onnensa kukkuloilla ja sitten kylmä pudotus suoraan pohjalle.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Helinkopteri

Vaikea kuvitella mitä miehen päässä on liikkunut.
Ensin onnensa kukkuloilla ja sitten kylmä pudotus suoraan pohjalle.

Tai sitten kyseessä on rankemmanpuoleinen pila. Kyllä sekin taitavalta (sopivassa mielentilassa olevalta) immeiseltä onnistuu.

Eräiden kokemusteni jälkeen suhtaudun melkoisen skeptisesti tällaisiin "kertomuksiin". meitä on niin moneksi ja joskus tarve saada huomiota osakseen kasvaa sellaisiin mittoihin, että sitä huomiota hankkii likipitäen keinolla millä hyvänsä ja tähänhän netti palstoineen on oivallinen kanava.

vlad#16.

 

[Poison]

Viestin lähetti Helinkopteri
Pähkinänkuoressa.
Jätkä aloittaa ketjun "elämäni pisin tunti" jossa kertoo kuinka hän saa tunnin päästä soittaa sairaalaan kysyäkseen miten tyttöystävän vaikea leikkaus on sujunut.
Aikaa kuluu tästä pari kolme tuntia ja
kaveri viestittää kaiken olevan hyvin josta palstalaiset tietenkin iloitseva kunnes...

"Loppu huonosti, kaikki huonosti" ja tyttö olikin menehtynyt hyvin menneen leikkauksen jälkeen aivoihin päässeeseen bakteeriin.

Hieman hiljaiseksi vetää... Koen tällaiset asiat melkoisen voimakkaasti, koska itselläni on samantyyppinen kokemus, aluksi kaikki on hyvin, mutta sitten ei olekaan ja kuolema ottaa omansa. Myötätunto helähtää herkästi mieleen ja tuntuu, että itsekin palaan parin vuoden taakse.

Miehen ajatuksia tuossa tilanteessa on todellakin mahdotonta edes kuvitella, mutta kipu ja tuska on varmasti melkoinen. Vihaa kuolemaa kohtaan voi olla aika paljonkin pinnalla, eikä mikään ihme... Varmasti myös kysymys 'Miksi?' riehuu aika pitkälti mielessä. Oikeastaan se välähti jo itsellenikin mieleen, tällaisia tapahtumia vastaan on turha kapinoida, mutta ei sille vain voi mitään, että ainakaan minä en ihan heti opi ymmärtämään sitä, miksi näin täytyy tapahtua elämässä... Läheisen ja rakkaan kuolema on itsessään aivan riittävän rankka kokemus ihmiselle, ja kun siihen lisätään vielä alussa ollut pelko, sitten seurannut helpotus ja lopuksi kaiken romahdus, niin huh huh...

Niin, minä mietiskelin tätä asiaa nyt niin, että tuo tapahtuma olisi totta. On tai ei, ajatukseni ovat yllä ja pätevät. Nuo eivät siis ole sidoksissa pelkästään tähän tapahtumaan.

 

[Sistis]

Jos on totta, niin helvetin surullinen tarina ja osanottoni omaisille.

Se, mikä minua tuossa ihmetyttää, on, että bakteeri pääsisi noin nopeasti aivoihin ja tappaisi kolmessa tunnissa. Se, mikä käsitys minulla on, on, että bakteereita tarvitaan aika paljon moisen tulehduksen aiheuttamiseen ja että tulehdus ei suinkaan synny hetkessä. Eikä myöskään tapa noin pian.

Voin toki olla väärässäkin, en ole lääkäri enkä mikrobiologi.

 

[Fläppis]

Viestin lähetti Helinkopteri
Ainoa kuolemaa koskeva ketju jonka löysin.

Käykääpäs Muusikoiden.netistä lukemassa tämä ketju.
Uskon tämän olevan kaikessa traagisuudessakin totta, vaikka monenmoista vipeltäjää tuollakin liikkuu.

Mikäköhän ton ketjun nimi on?

 

[Kopteri]

Viestin lähetti Sistis

Se, mikä minua tuossa ihmetyttää, on, että bakteeri pääsisi noin nopeasti aivoihin ja tappaisi kolmessa tunnissa.

Asiasta oli kahdessa eri ketjussa ja aikaa viestien välillä oli yhdeksän tuntia.
Meni meikäläiseltä pikkaisen sekaisin,
sori.
Mä en ole tässä kusettamassa ;)

 

[Carlos]

Dodiin, oli tarkoituksena avata tämänkaltainen ketju, mutta sitten hakukone löysikin menneisyyden syövereistä tarkoitukseen sopivan. Olisi muuten kiinnostavaa kuulla esim. miten ketjun avaaja, toveri vlad, on muuttanut näkemystään reilussa vuosikymmenessä vai onko mitenkään.

Itselle tuli juuri tänä aamuna aiheeseen liittyen asiaa, kuolema on paljon muuta kuin vain sydämen pysähtyminen. Ensimmäisen kerran konkreettisesti tajusin kuolemassa olevan "jotain" kun isäni kuoli jokunen vuosi takaperin. Asia oli odotettavissa, mutta päivästä tai tunnista ei ollut mitään tietoa, kunnes sitten eräs ilta kotosalla, n. 2000km päässä isästä tuli semmoinen tunne että nyt taitaa olla faija lähtökuopissa. Päässä ja koko vartalossa tuntui ihmeellinen jännittyneisyyden nousu, ihan kuin koko todellisuus muuttuisi, ja sitten hetkeä myöhemmin täydellinen tyhjyyden ja rauhallisuuden tunne. Sanottakoon että tällä samalla hetkellä koiramme meni ruukkukasvin taakse piiloon ja tärisi hysteerisesti - jotain mitä se ei ole koskaan tehnyt ei ennen eikä jälkeen tämän. Ja noin varttia myöhemmin äiti soitti ja kertoi että sairaalasta oli soitettu.

No sitten, tällä kertaa olen 9500km päässä kuolevasta, eilen illalla vaimo soitti että täytyy viedä tuo samainen koira aamulla eläinlääkäriin, on aika huonossa kunnossa. Tänään aamulla sitten heräsin 5:15 paikallista aikaa taas tuohon tunteeseen, kihelmöivä jännittyneisyyden nousu, suorastaan sietämätön havahtuminen siihen että "jotain on meneillään". Tajusin heti mistä on kyse, ja toivotin kaverille ääneen hyvää matkaa ja pyysin viemään tutuille terveisiä. Heti tämän jälkeen tuli taas se tyhjä, täydellisen rauhallinen olo, tunne että nyt ei ole yhtään mihinkään yhtään kiire, kaikki on nyt hyvin. Se on ohi. Ja kyllä, 10 minuutin päästä vaimo soitti itkuisen puhelun, kertoen että lemmikkimme on nukutettu -varttia yli paikallista aikaa.

Tämän jälkeen minulle on kenenkään turha tulla selittelemään mitään mistään aivojen laukaisemista psyko-kemiallisista reaktioista, tai miten "ehkä luuletkin että sinusta tuntui siltä mutta oikeasti blaablaa..." Kuollessa vaan tapahtuu ihan hemmetin outoja asioita ja ne tapahtumat ovat ihan eri tajunnan tasolla kuin yleisesti tunnettujen aistien maailmassa. Kun sielu lähtee ruumiista, niin se ei ole mikään hiljainen henkäys vaan siinä tanner tömisee ja soi. Siitä ei ole omalla kohdallani enää mitään epäilystä. Se mitä sen jälkeen sitten on vastassa on kokonaan eri asia, mutta jotain siellä taatusti on.

Tämä oli sikälikin avartava kokemus, että tämän jälkeen en todellakaan enää pelkää kuolemaa mitenkään mitenkään lopullisena tai pelottavana asiana, se on ihan vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan portti eteenpäin jonka läpi kaikki mennään ennemmin tai myöhemmin. Ehkä moneenkin kertaan, kuka sitä tietää?

 

[ms.qvist]

Dodiin, oli tarkoituksena avata tämänkaltainen ketju, mutta sitten hakukone löysikin menneisyyden syövereistä tarkoitukseen sopivan. Olisi muuten kiinnostavaa kuulla esim. miten ketjun avaaja, toveri vlad, on muuttanut näkemystään reilussa vuosikymmenessä vai onko mitenkään.

Kuolema...

Jos vertaa aikaan noin vuosikymmen sitten niin oikeastaan ainoa todella konkreettinen ja merkittävä muutos on se, että haluni kuolla on olennaisesti vähentynyt - enää ei siis ole olemassa musertavaa halua päättää päivänsä omakätisesti vaan koen, että elämällä itsessään on minulle kuitenkin jotain tarjottavaa, jotain jonka tähden haluan elää ja nähdä mitä huominen tuo tullessaan. Halu nähdä mihin elämä minua tulevien (toivottavasti) vuosien aikana kuljettaa, toisaalta mistäänhän en tiedä mitä huominen tuo tullessaan ja voin kuolla matkalla bussupysäkille tai kävellessäni keskustassa.

Vaikka kuolemantoiveen tilalle on tullut halu elää, tai ainakin jonkin sortin halu nähdä mitä elämällä on tarjolla, ei olotila ole muuttanut suhtautumistani kuolemaan - en pelkää kuolemaa vaan se on odotettavissa oleva tapahtuma jossain vaiheessa tulevaisuutta. Se voi koittaa jo huomenna tai vasta vuosikymmenten kuluttua - ja tietyissä tapauksissa voin itse vaikuttaa kuolemani aikaan ja paikkaan, mutta nyt tätä halua tällaiseen toimintaan ei ole olemassa. Poikkeuksena on kuitenkin tilanne, jossa vammautuisin vakavasti tai sairastuisin parantumattomaan sairauteen, tuolloin on mietittävä uudelleen sitä kuinka toimia, onko syytä omakätisesti päättää päivänsä - Suomessa kun aktiivinen eutanasia ei ole sallittua.

En myöskään pohdi sitä mitä kuoleman jälkeen on tarjolla, pidän sellaisen asian vakavahenkistä pohtimista täydellisen turhana ajanvietteenä. Minulle elämä on tapahtuma syntymän ja kuoleman välillä, enkä näe merkityksellisenä ja järkevänä pohtia sitä mitä kuoleman jälkeen, koska minulle ei ole olemassa mitään "kuoleman jälkeistä" aikaa. En siis odota mitään tuonpuoleisia, enkä mahdollista uudelleensyntymää, en konkreettisesti yhtään mitään. Kuoltuani elimeni hyödynnetään niitä tarvitseville, sen jälkeen jäljelle jäänyt tuhkataan ja tuhkat tullaan - toiveestani - sirottelemaan jonnekin luonnonhelmaan. Ei mitään hautapaikkaa, ei hautakiveä, ei kuolinilmoitusta - ei yhtään mitään merkkiä ulkopuolisille siitä, että elämä on päättynyt ja on kuoltu. Läheiseni pitäkööt muistohetken kuoltuani jos sellaisen järjestämisen katsovat tarpeelliseksi - minusta sekin on turhaa ajanvietettä.

vlad.

 

[Ted Raikas]

Voin sanoa, että pelkään kuolemaa aivan hitosti. Ajatus kammottaa ja välillä ahdistaakin. En tosin kiellä, etteikö elämän varrella olisi kuoleminen oman käden kautta käynyt mielessä. Ei nyt koskaan mennyt siihen pisteeseen, että olisin yrittänyt, mutta ajatukseen hengen riistämisestä itseltään havahtuessaan on vasta pelottanutkin. Niin, eihän tuota vääjäämätöntä ja sikäli luonnollista asiaa pitäisi pelätä, mutta sitä ei vaan kai tunne olevansa valmis millään lailla. No, en nyt ole edes vanhakaan vielä, mutta jatkuvasti sitä kuitenkin tajuaa ikääntyvänsä ja muutenkin aika vyöryy eteenpäin jatkuvasti nopeammin. Tämäkin vuosi on jo kääntymässä lopuilleen ja vastahan se alkoi.

Voi tietty olla, että olen kokenut aika vähän kuolemaa lähipiirissäni ja sitä kautta en ole niin tottunut tuohon isoon K:on. Isovanhemmat (ne jotka ehdin tuntea) on kaikki poissa, mutta olivat jo kaikki varsin vanhoja ja/tai sairaita. Isäpuoli kuoli toki turhankin nuorena syöpään. Viime vuonna eräs ystäväni (alle 40-vuotias) menehtyi aivoverenvuotoon. Se ainakin pysäytti aika lailla, kun tajusin, että mitä vaan voi käydä kenelle tahansa. Iästä huolimatta. Vaikka juuri aivoissa katketa verisuoni ja siinä sitten ollaan.

Varmasti yksi iso tehtävä omalla kohdalla olisi voittaa tuo kuolemanpelko ja samalla myös menettämisen pelko. Sinänsä kun itse on kuollut, niin koittaa täysi olemattomuus ja tyhjyys (tai niin ainakin itse vahvasti uskon, vaikka en nyt tietysti voi ihan sataprosenttisesti olla varma mitä kuoleman jälkeen tapahtuu) ja en ole kaipaamassa ja murehtimassa mitään. Pelkään kuitenkin itselleni tärkeiden ihmisten menettämistä myös, kun en ole valmis luopumaan.

Tälläistä "kriisiä."

Edit. Nyt vasta tsekkasin, mitä olen tähän ketjuun yli 10 vuotta sitten nakutellut. Näemmä aika samoja aatoksia silloinkin, joten suurta muutosta ei ole tullut. Toki ehkä suhtautumiseni on kuitenkin tietyllä tapaa raadollisempi nyt, mutta asian hyväksyminen silti vaikeaa. No, näin se on rehellisesti todettava. Toki voisi jauhaa järkeillen kuoleman luonnollisuudesta niitä ja näitä, mutta se olisi valehtelua emotionaaliselta kantilta ja henkilökohtaisen totuuden väistelyä. Kenties keino oppia voittamaan kuolemanpelko tulee sitä kautta, että myöntää pelkäävänsä sitä.

 

[Carlos]

Niin, eihän tuota vääjäämätöntä ja sikäli luonnollista asiaa pitäisi pelätä, mutta sitä ei vaan kai tunne olevansa valmis millään lailla.

Itse voin sanoa että asennoitumiseni omaan elämääni on muuttunut aikalailla viimeisten parin vuoden aikana. Olen itse asiassa suht. nuorella iällä nyt jo siinä tilanteessa että koska tahansa viikatemiehen iskiessä ei jäisi mikään kaduttamaan tai surettamaan. Olen elänyt elämää niin täysillä ja hyvin kuin osaan, lapset on tullut tehtyä ja kasvatettua vähintään kouluikään saakka, naimissa ollaan, ura kulkee jo omalla painollaan, on autoja ja kesämökkejä ja sitä rataa. Aina on tietty asioita mitä haluaisi vielä tehdä ja nähdä, mutta vaikka ne jäisikin tekemättä ja kokematta niin eipä tuo maailmaa kaada. Jotenkin tuntuu ainakin tällä hetkellä että olen "nähnyt" tämän elämän, ja ihan jees fiiliksillä sen puolesta.

Ja olen muuten tietoinen siitä mitä mahdollisesti jinxaan tällä viestillä, mutta hei - elämä on. Juodaan sille.

 

[Eino_Mies]

Ihmisen psyyke toimii yleensä niin, että tätä luonnollista asiaa ei halua pohtia omassa arkipäivässään, varsinkaan tässä nuorekkuutta ja tehokkuutta palvomassa nyky-yhteiskunnassa. En minäkään sitä ennen liioin miettinyt, mutta ikä tekee tehtävänsä. Viime keväänä havahduin siihen tosiasiaan, että nyt olen elänyt pidemmän elämän kuin isäni aikanaan. Tuli sellainen olo, että lähtö voi tulla minullekin koska vaan, en ole enää nuori. Olit sitten herra tai narri, köyhä tai rikas, demari tai porvari, kukaan meistä ei tänne tule jäämään. Kaiken arkipäiväisen stressin ja pikkumurheitten alla olen oppinut ymmärtämään, että miksi vetää pinna kireällä ja tavoitella jotain älyttömyyksiä, kun ihmiselämä on kuitenkin vain yksi lyhyt silmänräpäys tässä valtavassa kosmoksessa. Tämä asenne voi hiukan helpottaa kuolemanpelkoa ja auttaa luovimaan elämän karikoissa.

Tietysti se vähän pelottaa, että mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu, kun fyysinen olemukseni lakkaa olemasta, vetää viimeisen kerran ilmaa keuhkoihinsa. Ainoa toiveeni on että kun lähtö koittaa, niin se tapahtuisi mahdollisimman kivuttomasti. Mutta jotenkin surettaa sekin asia, että melkoisella varmuudella minulla on enemmän elämää takana kuin mitä sitä on edessä, ihan siis puhtaasti elinajanodotteen mukaan laskien.

Ihmislajin evoluutiossa yksi keskeinen osa on ollut juuri elämän ja kuoleman mysteeri ja sen selittäminen. Olemme kai ainoa laji, joka tiedostaa kuoleman väistämättömyyden, mietimme mitä meille tapahtuu sen jälkeen vai tapahtuuko mitään. Ilmankos jo muinaisissa kulttuureissa vainajille rakennettiin mitä erilaisempia hautakammioita, faaraoille pyramideja, uskottiin uudesti syntymiseen jne. Uskonnoista ihminen on hakenut turvaa ja tarkoitusta maallisen vaelluksensa vastapainoksi. Itse en koe olevani uskovainen mutta tajuan myös että kaikki täällä maan päällä ei ole minun päätösvallassani. Tämän asian tiedostaminen myös antaa mielenrauhaa.

Isäni poismenon vuosipäivä oli muutama päivä sitten ja kävin hänen hautakivellään hetken hiljentymässä. Taisin siinä itsekseni hiljaa miettiä tai kuiskata, että "kiitos faija elämän lahjasta.. perässä tullaan... joskus".

 

[ruuhka]

Muuta läheinen on valitettavasti tällaiseen itsemurha ratkaisuun ajautunut. Pahalta se aina tuntuu, mutta jollain tasolla ymmärrän henkilöiden ratkaisuja. Ennen olen ollut ehdoton paranormaalien asioiden kiistäjä, mutta sen verran outoja asioita on näihin tapauksiin liittyen ollut, että pakko on ollut myös tarkastella kantojaan uudelleen. Monien todistamana ihme asioita on tapahtunut. Niin moni muukin näistä vastaavista kertoo (esim. http://www.kauhutarinat.fi/) ettei se kai ihan sattumaakaan voi olla. Se olisi tieteen suurimpia läpimurtoja, jos joku osaisi selvittää, mitä ihmiselle oikeasti tapahtuu ja mistä kaikenlaiset kummitteluilmiöt aiheutuu.

 

[Stonewall]

Kuoleman kivimuurin taakse emme näe. Mutta koska elämme on hauras ja yhtä helposti loppuva kuin kirsikan kukinta, niin eläkäämme pelkäämättä ja komeasti sen hetken, mikä osaksemme osuu.

 

[Jari66]

Kuoleman olen kohdannut molempien vanhempieni ja veljeni poisnukkumisen muodossa. Isäni kuoli ensin, se otti todella koville. Kaikki pysähtyi. Minut taidettiin kirjaimellisesti repiä sängyn pohjalta elämää jatkamaan.

Omaan tulevaan kuolemaani suhtaudun ymmärtäväisesti. Se pitää kohdata halusin tai en.