Kuolema - pelottava tuntematon vai jotain muuta?

[PeteX]

Kummallista, että juuri tänään kelasin kuolemaa ja vielä vessassa töissä. Ajattelin lähinnä sitä hetkeä, jolloin tietää varmasti kuolevansa ja miltä se tuntuu. Mahdotonta sitä kuitenkaan on hahmottaa ja vaikka olenkin sitä mieltä, että sen jälkeen ei ole mitään, niin nimenomaan viimeiset omat hetket pyörivät joskus mielessä.
Mummoni ja vaarini kuolivat pari vuotta sitten vuoden sisään ja he olivat minulle erittäin rakkaita, koska asuin suurimman osaan lapsuudestani ja nuoruudestani heidän luonaan. Oli jopa hieman outoa, että heidän kuolemansa ei järkyttänyt minua enempää vaikka surullinen toki olinkin. Ehkä heidän korkea ikänsä vaikutti asiaan. Olen myös keskusteluissa tuttujeni kanssa sanonut, että mikäli pieni tyttäreni kuolisi, niin yksinkertaisesti tappaisin itseni. Se suru olisi täysin mahdotonta kestää. En ole depressiivistä tai itsemurhaa hautovaa tyyppiä, mutta tässä kulkee rajani.

 

[Chip]

Kuolema ei mitenkään pelota minua, mutta en ole kyllä kovinkaan innokas kuolemaan vielä tässä iässä. Toisaalta uskon, että minun elämänlankani ei ole omissa käsissäni, ellen sitten katkaisisi sitä itse.

Olen kokenut lähipiirissäni vain iäkkäiden ihmisten kuoleman. Kun ukkini kuoli, en surrut, sillä en tuntenut häntä oikein mitenkään, mutta olin kyllä surullinen, kun äiti suri. Kun ns. varamummoni kuoli, minulla oli hautajaisissa mieletön "nuha".

Kavereideni kautta olen kokenut sitä tuskaa ja surua, mitä oman vanhemman menettäminen voi aiheuttaa. Monia iltoja olen kuunnellut ja keskustellut asioista. Sen olen oppinut, että sillä hetkellä, kun läheisensä menettänyt haluaa puhua kuolleeseen liittyvistä asioista, kannattaa kuunnella ja olla olkapäänä. Ketään ei kannata pakottamalla yrittää saada puhumaan, saattaa nimittäin käydä niin, että hän ei halua puhua noista asioista sinulle enää koskaan. Toisaalta jonkun kohdalla tuo "pakottaminen" voi olla ainoa keino saada padot auki...

Koulumaailmassa olen kokenut useitakin kuolemantapauksia, jotka ovat koskettaneet minua, sillä olen yleensä tuntenut/tiennyt kuolleen henkilön jollain tapaa. Nämä ihmiset ovat vielä olleet nuoria, parikymppisiä tai nuorempia, samasta koulusta ja kuolema on tullut liikenneonnettomuudessa. Tuohon suruun ja järkytykseen, mitä olen noissa yllättävissä kuolemantapauksissa kokenut, sisältyy myös se ajatus, että "se olisin voinut olla minä". Kun noita nuorten ihmisten kuolemantapauksia on tapahtunut vielä suht usein, ei voi kuin miettiä, että miksi nuorelta "riistetään" elämä...

Surevan omaisen kohtaaminen on minusta vaikeaa. En löydä oikeita sanoja (onko niitä edes olemassa sellaisille, jotka eivät ole itse menettäneet isäänsä tai äitiään, sisarustaan tai lastaan?) ja muutenkin se ensimmäinen tapaaminen on hankala.

 

[Ted Raikas]

Liiemmin tutkimatta ketjua, lukuunottamatta aloitusviestiä ja muutamaa sitä seuraavaa, päätin laittaa minäkin oman mielikuvani/tuntemukseni/käsitykseni kuolemasta. Korostan että tämä on henkilökohtainen ajatusmallini ja uskomukset kuoleman suhteen ovat syntyneet pidemmän aikavälin tuloksena. En siis höpötä niitä mielenhäiriössä vaikka ne kummallisilta voikin kuulostaa. Eli, näkemykset on omiani.

Heti ensimmäiseksi sanon sen että pelkään kuolemaa. Siis todella kovin, vaikka tiedän että siinä ei ole mitään järkeä, etenkään kun en voi tietää milloin se korjaa minut tallomasta tämän pallon kamaraa. Ajattelen kuitenkin kuolemaa ja siihen liittyviä asioita lähes joka päivä ja suhteeni siihen on varovaisen kunnioittava. Henkilökohtaisesti järkytyn helposti jonkun kuolemisesta, vaikka toisaalta näen sen vapauttavana tekijänä joissain tilanteissa, joista mainitsen myöhemmin lisää. Sanoisin että "varaudun kuolemaan joka päivä". Yritän ottaa sen vastaan mahdollisena vastaantulijana joka hetki, enkä tietenkään mieluisana sellaisena.
Miksi sitten pelkään? Luonnollisesti siitä syystä että koen kaikessa kurjuudessakin tämän maallisen olotilan jotenkin tärkeäksi ja ainutlaatuiseksi asiaksi, mitä se onkin. Toinen asia on se että en miellä itseni saavuttaneeksi vielä lähellekään tarpeeksi, niin että näkisin kuolemassa antaneeni sisääni istutetulle perinnölle tarpeeksi dokumenttia.

Mitä meille sitten tapahtuu kun kuolemme? Onko se paha asia? Laajemmassa mittakaavassa ehkä ei, mutta henkilökohtaisella tasolla kyllä. Näen nimittäin niin että katoamme persoonana ja yksilöllisenä tajuntana tähtien valtamereen pisaraksi pisaroiden joukkoon kun kuolemme. En siis näe että on jotain taivasta jossa karkeloimme pilvien seassa vailla tuskaa ja pelkkä ilo seuranaan. Olen muutaman kerran kokenut sellaisen olotilan jossa on "ikäänkuin ei olisikaan". Sitä on vaikea selittää, mutta se on yhtä kuin meitä ja maailmaa ei olisikaan, hämmentävää ja pistää kyseenalaistamaan paljon asioita. Miellän että kuolema on vastaava, mutta pysyvä olotila. Miksi sitten kannan huolta siitä että saisin elämässäni jotain aikaan, jos kerran katoamme ja menetämme sen kaiken? No kautta aikojen yksi merkittävä keino jättää joku muistikuva itsestään on tietysti tehdä konkreettisesti jotain. Esim. Vaikuttaa maailman tapahtumiin, luoda valtava monumentti, kirjoittaa hienoja kirjoja tai ihan yksinkertaisella tasolla synnyttää jälkikasvua, jossa osa meitä siirtyy sitten elämään toisessa olennossa...
Noh, asia on kuitenkin niin että meillä on sielu joka varastoi kaiken sen mitä teemme, se on kuin jokin ulkopuolelta tullut levyke tai vastaava johon tallennetaan meidän tiedostomme ja se otetaan sitten pois kun kuolemme ja siirtyy aikanaan toiseen kehoon ehkä tuottamaan ideoita ja jakamaan kokemuksia sinne. Tämä käsitys muistuttaa paljolti hindujen ja erityisesti buddhalaisten sielunvaellus käsitystä. Asiaan varmasti vaikuttaa se että vuosia sitten perehdyin buddhismiin ja se antoi minulle varsin paljon ja erityisesti kuoleman suhteen. Tavoite on kerätä niin paljon ymmärrystä maailmasta että sielu täyttyy ja palaa alkutilaan. Hieno asia tavallaan, mutta ei saa minua kuitenkaan innostumaan kuolemasta. Toisaalta en tiedä onko hyvä asia jos en osaa hyväksyä kuolemaa, koska silloin saatan jäädä levottomana henkenä vaeltamaan maailmaan, koska en halua irtautua tästä kaikesta. Voihan tietysti olla että vanhana (jos elän vanhaksi) ja sairaana otan rajantakaisen vastaan auliisti. Siitä vanhuudesta päästäänkin aasinsiltana seuraavaan...

...nimittäin, en siedä vanhuutta. Tavallaan se on arvokasta, mutta toisaalta musertavaa ja kammottavaa katsella. Otetaan esimerkiksi isoisäni, joka on nykyään dementian riuduttama ukko sairaalassa. Kävin muutama viikko sitten katsomassa häntä ja sain siinä ottaakin niskasta kiinni itseäni. En pidä sairaaloista ja niiden kalmanhajusta ja kammottavasta steriilinomaisesta tasavaloisesta ilmapiiristä. Traumoja nääs. Järkytyin kun katselin niitä riutuneita, elämänilonsa menettäneitä vaivaisesti eteenpäin raahautuvia ihmisrankoja. Puistattavaa ja ymmärsin miksi en pysty oikein sairaaloihin mennä katsomaan ketään. Siellä leijuu se suuresti pelkäämäni kuolema liian lähellä. Kun vielä katselin omaa isoisää joka makaa vuoteella tiputuksessa ja katetroituna ja luurangoksi laihtuneena. Silloin mietin miksi ei armokuolema ole sallittua Suomessa? Toivon että se mies pääsisi kitumasta pian, ei tuollainen ole elämää.
Tätä seikkaa silmällä pitäen voin nähdä kuoleman helpotuksena, mutta en odota sitä mielihyvällä ja en etenkään vanhuutta jos se jossain muodossa on tollaista. Mieluummin kuolen sitten vaikka nuorempanakin.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Poison

Minäkin ymmärrän sen, että jos ihminen todella pelkää kuolemaa, ja on muutenkin herkkä, voi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa kohdata läheisen vakava sairastaminen ja itse kuolema. Hain kuitenkin viestissäni juuri sitä, että jos ihmisellä ei ole mitään erityisen suurta kuolemanpelkoa ja hän silti hylkää läheisensä kuoleman hetkellä, on kysymys itsekkyydestä. Tässä kohtaa mielipiteeni on ehkä hieman jyrkkä, mutta ehkä tässä on hieman henkilökohtaistakin taustalla.

Mutta mistä voimme tietää pelkääkö toinen kuolemaa vai ei jollei hän ole kertonut tästä pelosta kenellekään, näemme vain ihmisen joka hylkää läheisensä kuolinvuoteelle. Kun tai jos näin tapahtuu voimme syyllistyä tuomitsemiseen tietämättä kaikkia taustoja, tässä on eräs syy sille miksen voi/halua tuomita ketään joka näin käyttäytyy.
Joillekin, itseasiassa taitaa olla varsin monille, kuolemanpelkoisille itse pelosta puhuminen on yllättävän vaikeaa. Se koetaan jollain muotoa häpeälliseksi peloksi, tai tällainen vaikutelma minulle on syntynyt.

Sitten on myös ihmisiä jotka eivät varsinaisesti pelkää kuolemaa mutta he eivät halua kohdata kuolevaa ihmistä koska he pelkäävät tämän kokemuksen tuhoavan tai saastuttavan ne muistot kuolevasta. Hän pelkää yhteisesti koettujen hyvien hetkien tahriintuvan kuoleman näkemisen ja kokemisen myötä. Mielestäni on varsin ymmärrettävää ettei ihminen joka tuntee näin halua tavata kuolevaa.

Millaisena muuten koette surevan ihmisen läheisyydessänne? Onko hänen kanssaan jotenkin vaikea olla, tunnetteko olonne vaivautuneiksi? Mietittekö tarkkaan joka sanan, mitä surevalle sanotte? Entä kuinka hyvin jaksatte kuunnella uudestaan ja uudestaan surevan ihmisen pahan olon purkamista?

Koska oma suhtautumiseni kuolemaan on ehkäpä hivenen poikkeava tunnen itseni epävarmaksi voimakkaasti surevan ihmisen läheisyydessä. Minulle kun kuolema ei oikeastaan loppujen lopuksi ole suoranaista suremista en voi koskaan verrata itseäni toisiin sureviin, se mikä minulle on aivan luonnollista on "normaaleille" vallan luonnotonta. Kaikesta huolimatta pyrin kuitenkin itselleni luontevaan käyttäytymiseen, tarpeen niin vaatiessa voin olla jopa hyvinkin suora.

Yllättävää tässä on ehkäpä se, että jaksan kyllä kuunnella surevan ihmisen purkautumista, itseasiassa jopa yllättävänkin kauan. Syy tälle lienee siinä, että minua kiinnostaa tavattomasti ihmisten käyttäytyminen erilaisissa tilanteissa. Jolloin tällaisessa tilanteessa toimin yksinkertaisesti "ulkopuolisena" tarkkailijana jolla kuitenkin on läheinen suhde tarkkailtavaan. Joku voi, tai varmasti pitääkin, tätä käyttäytymismalliani julmana ja jopa epäinhimillisenä. Rehellisyyden nimissä voin tunnustaa toimivani näin vain ja ainoastaan omasta itsestäni kumpuavien syiden tähden.

Taidan kuullostaa julmalta?

vlad#16.

P.S. varjo, tähän ketjuun olet tervetullut nyt ja aina.

 

[The Hawks]

Ei kuolema minullekaan mikään hirveän pelottava asia ole. Vaikka, kuten moni muukin on sanonut, en ole valmis lähtemään vielä tässä vaiheessa. Kuolemassa ei periaatteessa ole mitään pelottavaa, se on luonnollinen osa ihmisen elämää. Syntymästä kaikki alkaa ja kuolemaan kaikki päättyy. Poismenon ilkein asia on lähiomaisten kokema suru. Itse lähtevälle tilanne ei ole vaikea.

Kuolema on tullut meidän sukuun viimeisen kymmenen vuoden aikana lähes yhtä monta kertaa. Poikkeuksetta jokainen kerta on vienyt läheisen ihmisen pois. Yhden perheen jäsenen ja niitä läheisimpiä sukulaisia loput. Ei voi väittää etteikö se söisi miestä. Sairaudet ovat olleet kyseessä noin puolissa näistä tapauksista. Viimeisin tässä muutama viikko sitten oli yksi karmivimmista tavoista lähteä, mutta sillekään ei voi mitään. Ei sitä tässä jaksa selittää, sen on jo niin monelle kertonut.

 

[ms.qvist]

Ennen ryhtymistäni kirjoittamaan omaa kattavampaa kirjoitusta käsillä olevasta aiheesta vielä kysymys teille arvon jatkoaikalaiset. Se on ehkäpä julkea ja jopa julma mutta siitä huolimatta aion esittää sen teille.

Oletko koskaan toivonut itsesi tai kenenkään muun kuolemaa? Näillä muilla tarkoitan lähinnä ihmisiä jotka konkreettisesti tunnet, en siis mitään epämääräistä diktaattoria jossain meren tuollapuolen tai linnassa rangaistustaan istuvaa murhaajaa. Tietty, mikäli kohdallenne on sattunut tällainen murhamies muuttuu tilanne toiseksi, jolloin on ehkäpä jossain määrin ymmärrettävää hänen kuolemansa toivominen.
Mikäli olette itsenne tai jonkun muun kuolemaa, niin millaisessa olosuhteessa toivoitte näin? Miksi?

Tähänkin kysymykseen palaan itse myöhemmin - mahdollisesti jo illalla töistä kotiuduttuani.

vlad#16.

edit: Onko ihmisen kuoleman toivominen sallittua vai kenties suorastaan kauhistuttavaa?

 

[Ted Raikas]

Vlad...

Lähinnä sitä kuolemaa toivon vanhalle ja sairaalle, kuten esim. isoisälleni, koska kituminen ja vankeus sairaassa ruumiissa ei ole kohtaloista ihanin.

Tämä nyt ei tietenkään vastaa ehkä sitä mitä kysyttiin, koska ajatus oli kaiketi saada selko että onko toivonut jonkun kuolemaa vihan takia? Sellaista en muista, tosin ala-asteella minulla oli eräs sadistiopettaja joka harrasti henkistä väkivaltaa oppilaita kohtaan ja jossain määrin fyysistäkin, noin huomaamattomasti ja muka verukkein. Sen äijän kuolemaa en silloin aikanaan olisi surrut, enkä myöskään niiden monien koulukiusaajien joihin olen elämäni aikana törmännyt. En nyt tiedä ajattelinko tai toivoinko heidän kuolemaansa, mutta en tiedä olisinko sisimmässäni kauheasti ikävöinytkään. Ihmisellä on taipumus tavoitella ja toivoa itselleen parempaa olotilaa joskus keinolla millä hyvänsä.
Pyrin kuitenkin olla toivomatta kellekään kuolemaa, koska asiat voidaan hoitaa halutessaan muutenkin.

Mitä itseeni tulee, niin enemmänkin olen joskus toivonut etten olisi syntynytkään ja jos oman kuolemisen toivomisella tarkoitetaan itsemurhaa ja sen ajattelemista, niin se on ollut läsnä ajatuksen muodossa useammankin kerran. En usko että helposti ajautuisin tilanteeseen, jossa sitä konkreettisesti kävisin toteuttamaan, mutta ajatuskin osaa olla toisinaan pelottava, varsinkin jos lähtee niissä pitkälle seilaamaan ulapalle.

 

[Black Adder]

Kuolema elämän vastakohta

Kuolemaan suhtaudun rauhallisesti, en tunteella. Kuolema on aina ikävä asia, muttei pelättävä. Kaikki elollinen toiminta ihmisruumiissa loppuu kuolemaan eikä henkiä jää elämään erillisenä osana. Eipä tarvitse helvettiäkään pelätä.

 

[Poison]

Viestin lähetti vlad
Oletko koskaan toivonut itsesi tai kenenkään muun kuolemaa?
-----------
Onko ihmisen kuoleman toivominen sallittua vai kenties suorastaan kauhistuttavaa?

Ensimmäiseen kysymykseen oma vastaukseni myötäilee Ted Raikkaan linjoja. Isäni maatessa sairaalassa syövän uuvuttama hiipi mieleeni aina välillä toivo siitä, että hän kuolisi nopeasti ja rauhallisesti. Ja sitä siis toivoin nimenomaan hänen takiansa, tiesin koko ajan sen, ettei häntä kuitenkaan pystyttäisi enää pelastamaan. Välillä toivo pelastumisesta tietenkin nousi mieleen, mutta kyse oli ehkä enemmän kuitenkin asian kieltämisestä.

Varsinaisesti vihan takia minulle ei noita tunteita ole noussut mieleen, paitsi esimerkiksi jonkun hyvin suuren ja loukkavaan riidan jälkeisissä tunnekuohuissa. Ja niitä en nyt kuitenkaan laskisi kovin vakavaksi toiveiksi toisen kuolemasta, vaikka eivätpä ne aina niin kauhean kaukana välttämättä ole olleet. Isäni sairastamisen aikaan, hänen ollessaan erittäin sekava lääkkeiden vaikutuksesta, menetin tosin kerran myös hermoni pahasti, kun hän suoraan sanottuna vain vittuili minulle. Olin tehnyt kaikkea mahdollista hänen hyväkseen, olin itsekin uuvuksissa, ja kun sitten kuuntelin aukomista sairaalavuoteen vierellä, pimeni joku lamppu päässäni. Muistan ajatelleeni aivan puhtaasti, että "kuolisi jo pois!". Melkein kahdenkin vuoden jälkeen minulle tulee tuosta ajatuksesta erittäin paha mieli, ja olen jollain tavoin vihainen itselleni. Häpeän tuota ajatusta erittäin paljon.

Se, onko ihmisen kuoleman toivominen sallittua, on erittäin hyvä ja myöskin vaikea kysymys vladilta. Äkkiseltään ajateltunahan tuo tuntuu aivan hirveältä, ja loukkaavalta sitä toista kohtaan. Kun alkaa miettimään tarkemmin, tulisin itse ainakin siihen tulokseen, että ainakaan juuri parantumattomasti sairaan ihmisen nopeaa kuolemista toivominen ei ole niin kauhea "synti". Myöskin sen ymmärtää, jos kiukkupuuskassa toivoo jonkun kuolemaa, silloinhan ihminen ei välttämättä aivan tarkoita kaikkea mitä ajattelee, tunnekuohussa kun on. Jos joku taas vain kylmän rauhallisesti, päivästä toiseen jaksaa ilman epäröintejä toivoa toisen ihmisen kuolemaa, sanoisin, että tällä henkilöllä on jonkinasteinen ongelma...
Hieman pintapuoliseksi jäi nyt tämän asian käsittely osaltani, mutta voi hyvinkin olla, että palaan vielä tähän asiaan.

 

[Paitselo]

Viestin lähetti vlad
Se on ehkäpä julkea ja jopa julma mutta siitä huolimatta aion esittää sen teille.

Oletko koskaan toivonut itsesi tai kenenkään muun kuolemaa?

Ei tuo ole ainakaan minun kohdallani mikään julkea kysymys. Kuten jo aikaisemmin tässä ketjussa kerroin, niin toivoin oman äitini kuolemaa. Syyt ovat jokaisen luettavissa ketjun alkupäässä.

Pannaans vladille vastakysymys:

Koska sinä et usko Jumalaan (etkä siis mihinkään kuoleman jälkeiseen elämään) niin vituttaako sinua edes kuoleminen siinä tapauksessa, jos olet ehtinyt ostaa uuden Mersun ja ehtinyt ruveta seurustelemaan jonkun tykkitissisen Tiger I-mallin kuskin pukilla anaaliseksistä tykkäävän Hildegardin tai Heidin kanssa?

 

[Paitselo]

"En minä pelkää kuolemaa" - näkyy olevan suurimman osan vastaus. Helppoa sanoa noin, kun asia ei ole ajankohtainen. Jos sinulle tavallisen lääkärintarkastuksen jälkimainingeissa tohtorisetä kertoisi että "teillä on pahanlaatuinen kasvain aivoissa, elinaikaa 2-3 kuukautta", niin eikö siinä vaiheessa yhtään pelottaisi? Olisko kaikki vaan kivaa ja mielenkiintoista? Pääsee vihdoinkin menemään sinne mistä Walter Cronkite, Juha Lindin faija, CNN tai Hesari ei ole pystynyt tekemään liveraportteja. Pääsee moikkaamaan Marilyn Monroeta, Elvistä (?), Gary Cooperia ja Carl Breweriä...

 

[varjo]

"jos olet ehtinyt ostaa uuden Mersun ja ehtinyt ruveta seurustelemaan jonkun tykkitissisen Tiger I-mallin kuskin pukilla anaaliseksistä tykkäävän Hildegardin tai Heidin kanssa?"

okeit....mä vähäsen huolestuisin tällaisesta fantasioinnista...vaikka kysymykseksi oletkin sen naamioinut.

Mitä kuoleman toivomiseen tulee niin itseasiassa en juurikaan ole koskaan tuntenut sellaista koska en ole suhtautunut kenenkään elämään sellaisella asenteella. Toki usein rukoilen Darwinia auttamaan kun näen tapauksia jotka voisivat aivan hyvin olla kuolleita mutta en oikeasti toivo heidänkään kuolemaansa, merkityksettömiä ovat he.

Preda, kenties kuoleman läheisyys lisää pelkoa mutta toisaalta eikös meillä nuorilla joilla elämä on vielä edessä ole enemmän menetettävää kuin vanhoilla pie..parroilla jotka ovat jo suurimman osan asioista kokeneet. Eli lähestyvä kuolema ei nyt välttämättä ole mielestäni se suurin uhkakuva, etenkään asemassa jossa "kaikki on jo saavutettu".

Ja mitä kysymykseesi tulee, vaikka en vlad olekaan, kun sitä kuolee niin sitä kuolee...ei sitä enää silloin vituta.
Tämä on toki helppo tapa suhtautua asiaan, vähän kuten uskovaisten tapa suhtautua kaikkeen, mutta onneksi tässä suhteessa realismi kulkee käsikädessä mielipiteen kanssa.

 

[Rok]

Viestin lähetti Predator
"En minä pelkää kuolemaa" - näkyy olevan suurimman osan vastaus. Helppoa sanoa noin, kun asia ei ole ajankohtainen. Jos sinulle tavallisen lääkärintarkastuksen jälkimainingeissa tohtorisetä kertoisi että "teillä on pahanlaatuinen kasvain aivoissa, elinaikaa 2-3 kuukautta", niin eikö siinä vaiheessa yhtään pelottaisi? Olisko kaikki vaan kivaa ja mielenkiintoista?

No noinhan se menee. Kaikkein kauheinta omalta kannalta olisi kuulla sairastavansa jotakin sairautta, joka tappaa varmasti nuorella iällä. Ei sitä nyt terveenä osaa pelätä kuolemaa, mutta tilanteen osuessa kohdalle varmasti menee pää sekaisin.

Toisaalta taudeille ei aina voi mitään. Ne tulevat jos ovat tullakseen. Elämähän siinä menee pilalle, jos koko ajan panikoi kuoleman suhteen. Sinänsä en siis erityisesti ajattele kuolemaa tai pelkää sitä - nyt siihen ei onneksi ole aihettakaan. Jonkin sairauden tai vastaavan iskiessä ajatusmaailma heittää kuitenkin varmasti volttia kolmella kierteellä. Terveenä ollessa kannattaa nauttia elämästä täysin rinnoin, kun se vielä on mahdollista.

Jos sitä on kuollakseen, niin mieluummin kuolisin seisovilta jaloilta. Niinkuin täällä jo on mainittu, se olisi varmasti läheisille raskaampaa, mutta itselle paljon helpompaa kuin sairastaa vaikkapa jotakin tautia tietoisena kuoleman tulosta. Eipä sitä vielä tämän ikäisenä kuitenkaan koe olevansa valmis kuolemaan, kun on niin paljon tekemättä ja kokematta.

Kuoleman toivomisesta puhuttaessa olen samalla kannalla kuin monet muutkin aikaisemmin; esimerkiksi mummoni makasi sairaalassa puoli vuotta kykenemättä tekemään juuri mitään - toisaalta minulle oli siis helpotus, kun hän kuoli. Eutanasia olisi siis mielestäni hyvä juttu. Toiselle terveelle ihmiselle olen kai toivonut kuolemaa lähinnä jossain vihanpuuskissa, mutta en ole kuitenkaan oikeasti tarkoittanut sitä.

Kyllähän siinä kuolemassa on jotakin mystistä ja lopullista - varmasti siihen suhtautuminen riippuu paljon elämänkatsomuksestakin... Itse en usko Jumalaan, joten minulle kuolema on vain kuolema.

 

[Poison]

Viestin lähetti Predator
Jos sinulle tavallisen lääkärintarkastuksen jälkimainingeissa tohtorisetä kertoisi että "teillä on pahanlaatuinen kasvain aivoissa, elinaikaa 2-3 kuukautta", niin eikö siinä vaiheessa yhtään pelottaisi?

Itse en sanonut, että en pelkää kuolemaa, mutta puhuin kuitenkin kuoleman kunnioittamisesta ja muusta. Minusta tuntuu henkilökohtaisesti siltä, että joka ikisellä ihmisellä nousisi Predatorin esimerkissä ns. karvat pystyyn, ja ainakin jossain vaiheessa pelko olisi se tunne, joka tulisi vierailulle. Pelon lisäksi heräisi varmasti myös paljon muita tunteita, jotka sekottaisivat ja hämmentäisivät. Itse olisin varmaankin jollain tapaa vihainen, surullinen, katkera, mutta samaan aikaan myös sarkastinen. Omassa elämässä on jo mennyt sen verran pieleen, että kun joskus asioita ajattelin, tuli mieleen se, että tuollainen loppu tästä vielä puuttuisi. Lisäksi luulisin tunteisiini mahtuvan vielä aika voimakkaasti kieltoreaktion, tuskin kenellekään on kovin helppoa uskoa, että sitä elinaikaa olisi vain tuon verran jäljellä. Tuollaisessa tilanteessa tulee varmasti myös kelattua koko menneen elämän nauha pikakelauksella edestakaisin, ja mietittyä kaikkea sitä, mitä on saanut aikaiseksi ja mitä on jäänyt tekemättä. Sopii sitten vain toivoa, että menneisyyden kanssa pystyy olemaan suht' sinut, eikä tarvitse miettiä katkerana kaikkia asioita, jotka olisi pitänyt tehdä/tehdä toisin/jättää tekemättä.

Yhteenvetona siis se, että jos tällä hetkellä saisin kuulla kuolevani, heräisi minussa pelkoa kaikkien muiden tunteiden ohella. Sitä, kuinka voimakasta tuo pelko olisi, on mahdotonta sanoa, mutta varmasti tulisi mietittyä kaikki asiat Jumalasta helvettiin ja matojen ateriaksi päätymisestä lähtien. Pelkoa lisäisi varmasti myös se, että tällä hetkellä en itse haluaisi kuolla. Joskus olen halunnut, ja silloin kuolema ei pelottanut niin paljoa, vaan se tuntui jopa pelastukselta.

 

[ms.qvist]

Paluu kuolleiden pariin.. (sallittakoon tämä irstas avaus minulle).

Viestin lähetti Ted Raikas
Lähinnä sitä kuolemaa toivon vanhalle ja sairaalle, kuten esim. isoisälleni, koska kituminen ja vankeus sairaassa ruumiissa ei ole kohtaloista ihanin.

Tämä nyt ei tietenkään vastaa ehkä sitä mitä kysyttiin, koska ajatus oli kaiketi saada selko että onko toivonut jonkun kuolemaa vihan takia?

Itseasiassa sekä että, varsin monille on jopa luonnollista toivoa vakavasti sairaan ihmisen kuolemaa mutta samalla löytyy runsaasti sellaisia ihmisiä jotka pitävät sitä todellisen "syntinä", syntinä jopa siinäkin tapauksessa, että he eivät ole ns. uskovaisia.
Olen törmännyt erinäisissä yhteyksissä ihmisiin, jotka pitävät moraalittomampana vakavasti sairaalle läheiselle kuolemantoivomista kuin ihmiselle jota vihaa. Minusta tällainen ajattelutapa on varsin mielenkiintoinen ja senpä tähden esitin tämän kysymyksen. Löytyyköhän joukostamme mahdollisesti ihmistä joka pitää hyvinkin moraalittomana kuoleman toivomista vakavasti sairaalle läheiselleen.. Miksi se on moraalitonta?

Seuraavaksi omat vastaukseni:

Oletko koskaan toivonut itsesi tai kenenkään muun kuolemaa?

...

Onko ihmisen kuoleman toivominen sallittua vai kenties suorastaan kauhistuttavaa?

Olen tainnut sivuta ylempää kysymystä tavalla tai toisella muutamissa Jatkoaikaan kirjoittamissani viesteissä.

Olen toivonut niin itseni kuin muidenkin ihmisten kuolemaa. Muistelen toivoneeni ensimmäistä kertaa itseni kuolemaa ollessani vähän toisellakymmenellä, tai tuolloin toiveeni oli ensimmäistä kertaa vakavammin esitetty. Toivoin hyvin lujasti kuolemaa, eritoten toivoin kuolevani nukkuessani, niin että aamulla vanhempani löytäisivät minut kuolleena.

Tämän jälkeen halu kuolla on vallannut minut muutamia kertoja, yritystäkin on ollut mutta onnistuminen on ollut kehnonlaista. Nyt näyttää valoisammalta mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä nurkan takaa tulee eteen.

Muistelen samoihin aikoihin jolloin toivoin kuolevani, esittäneeni myös hartaan toiveen vanhempieni kuolemasta. Toivoin ainakin toisen heistä kuolevan jotta olosuhteet kotona parantuisivat. Vihapäissäni olen jopa esittänyt tämän toiveen heille ääneen. En missään nimessä pidä tätä harkitsemattomana hetkittäisena kuolemantoivomisena vaan hyvinkin perusteltuna ja pitkän harkinnan lopputuloksena, minä todella toivoin vanhempieni kuolevan.

Mummini sairastuessa syöpään ja syövän lopulta vuosien kiivaan taistelun jälkeen levittyä lähes kaikkialle hänen kehoon, myös aivoihin, toivoin hänelle pikaista tuskat päättävää loppua. Juttelin toiveestani myös vanhempieni sekä vaarini (mummin mies) kanssa, he kaikki ymmärsivät toiveeni ja toivoivat itse aivan samaa. Tämän kuuleminen oli minulle helpottavaa, huomasin ensimmäistä kertaa sen, että kuoleman toivominen on todella sallittua tietyissä tilanteissa.

Toisen mummini kuoleman tullessa ajankohtaiseksi jokunen vuosi sitten en enää toivonut vaan oikeastaan halusin, että loppu koittaisi pian. Omaisille dementoituneen vanhuksen hitaasti kituen ja kuihtuen tapahtuvan kuoleman seuraaminen ja odottaminen on todella raskasta, kuoleva taasen ei tilaansa oikeastaan enää tietyn vaiheen jälkeen tiedosta lainkaan. Mietin tuolloin paljon sitä, että mitä järkeä on pitää elossa vanhus joka ei enää koskaan tule palaamaan ennalleen? En nähnyt enkä näe siinä edelleenkään mitään järkeä, mielestäni on suorastaan oikein toivoa heidän kuolevan mahdollisimman pian.

Minun enää lienee turha vastata toiseen esittämääni kysymykseen koska yltä löytää myös vastauksen siihen.

vlad#16.

 

[ms.qvist]

Hienoja vastauksia niin Poisonilta kuin muiltakin. Kiitokset kaikille!

Viestin lähetti Poison

Jos joku taas vain kylmän rauhallisesti, päivästä toiseen jaksaa ilman epäröintejä toivoa toisen ihmisen kuolemaa, sanoisin, että tällä henkilöllä on jonkinasteinen ongelma...

Entäpä jos toivookin itsensä kuolemaa päivästä toiseen, (mutta ei ole "rohkeutta" toteuttaa sitä?

Varmasti, tai mitä suurimmalla todennäköisyydellä, tällöinkin ihmisellä on suuria ongelmia ja hän on kenties avun tarpeessa - useimmiten on jos tämä tällainen ajattelu jatkuu kohtuuttoman kauan. Mutta eroaako tällainen oman kuolemansa toivominen millään muotoa toisen kuoleman loppumattomasta toivomisesta?

Hmmm... mielipuolisia kysymyksiä ja pohdintoja pyörii päässäni tähän aikaan yöstä.

vlad#16.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Predator
"En minä pelkää kuolemaa" - näkyy olevan suurimman osan vastaus. Helppoa sanoa noin, kun asia ei ole ajankohtainen. Jos sinulle tavallisen lääkärintarkastuksen jälkimainingeissa tohtorisetä kertoisi että "teillä on pahanlaatuinen kasvain aivoissa, elinaikaa 2-3 kuukautta", niin eikö siinä vaiheessa yhtään pelottaisi?

...

Pääsee moikkaamaan Marilyn Monroeta, Elvistä (?), Gary Cooperia ja Carl Breweriä...

Itse en vielä varsinaisesti ole vastannut esittämiini kysymyksiin, mutta kaikesta huolimatta jokunen sana tähän Predatorin viestiin. En varsinaisesti pelkää kuolemaa, mutta juuri nyt tällä hetkellä en haluaisi kuolla vaan haluaisin saattaa erään projektin loppuun. Tulen tätä aihetta käsittelemään laajemmin kirjoituksessani suhteestani kuolemaan - ajoittain suhde on ollut hyvinkin tuttavallinen ja läheinen. Sanoisinko jopa veljellinen. pari vuotta sitten olisin hyppinyt iremusta mikäli olisin saanut tietää kuolevani piakkoin, nyt ajatus on hivenen toinen. Mutta vain hivenen.

Preda, mihin muuten unohdit Hitlerin ja Stalinin?

Ja, samaan syssyyn vielä, varjo jo vastasikin oivallisesti puolestani Predan esittämään toiseen kysymykseen. Sinänsä ennen kuoleman koittamista sen tulo, mikäli siitä tietäisi, harmittaisi kovinkin esim. juuri nyt jos tämä projektini jäisi kesken. Mutta jos se tulee yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta elämä vain päättyy eikä siinä sen jälkeen enää vituta yhtikäs mikään.

vlad#16.

 

[ms.qvist]

Käymme kaksin rinnakkain, kuolema ja minä.

Olen omasta suhteestani kuolemaan kirjoittanut ohuelti niin tässä kuin monessa muussakin Jatkoajan ketjussa. Mieleni tekisi sanoa suhteeni olevan läheisen, kuolema on minulle suuri arvoitus tai jopa ”grande finale”.

Elän omaa ainutkertaista mahdollisuuttaani täällä, kuoltuani kaikki siis päättyy eikä uutta tilaisuutta enää tule - näin ymmärrykseni mukaan tulee tapahtumaan. En siis usko jälleensyntymiseen, kuten en myöskään taivaaseen tai helvettiin. Missään tuonpuoleissessa en joudu sovittamaan tekojani, en myöskään saamaan mitään palkintoa hyvistä teoistani - niistä olemattomista. Moni lienee kuvitelee minun täten pelkäävän kuolemaa hillittömästi koska se päättää lopullisesti olemassa oloni täällä, asia hivenen toisin ilmaisten, moni ei pitäisi ihmeenä sitä, että arvostaisin elämää suurena mahdollisuutena, arvostaisin sitä niin itseni kuin muidenkin kohdalla. Olenko sitten kiittämätön kun en niin tee? En tiedä, en oikeastaan ole. Minulta ei kysytty haluanko syntyä tähän maailmaan, vanhempani, omien kenties hyvinkin itsekkäiden syiden tähden päättivät harrastaa erinäisiä pariutumisriittejä joiden seurauksena minä synnyin tänne. Heistä olen siis lähtöisin, he antoivat minulle lahjaksi elämän - minulla ei siinä pelissä ollut osaa eikä arpaa, joten miksi siis arvostaa tätä saamaani lahjaa? En näe siihen mitään erityistä syytä. Tämän tähden olen monasti pohtinut, onko oikein itsekkäiden syiden tähden tehdä lapsia tähän maailmaan ja samalla vieläpä kuvitella antavansa heille jokin lahja josta näiden lastgen tulisi olla kiitollinen vanhemmilleen lopun ikänsä. Kuta enemmän mietin, sitä varmemmalta alkaa näyttää se ettei ole järkevää tehdä lapsia. Ei tunnu oikealta antaa elämää sellaiselle joka ei kenties sitä haluakaan. Tässäpä sitä onkin probleema kerrakseen, enhän minä voi tietää haluaako tämä tuleva ihminen: lapsi, elää jollen pariutumistarkoituksessa sellaista siitä. Nähdäkseni lopputulos haluaako hän elää vai ei, minun sekä lapsen äidin olisi kasvatettava hänet ja tällä kasvatuksella onkin melkoinen vaikutus siihen kuinka suuri hänen elämänhalunsa on - perintötekijöitä unohtamatta. Vaiva mahdolliseen hyötyyn nähden tuntuu liian suurelta. Kenties nyt hivenen harhauduin itse aiheesta mutta uskoisin kirjoittamani selventäväni osaltaan omaa suhtautumistani elämään ja kuolemaan. Ehkäpä ette enää hämmästele sitä niin suuresti miksen jaksa tuntea mitään ihmisen kuollessa. Miksi tentea mitään kun en itse ole voinut tietää millainen suhde kuoleella oli elämään? Miksi eritoten tuntea mitään tunteita tuntemattoman kuollessa? Ilman kuolemaansa en olisi tiennyt hänen olevan elossakaan, siihen saakka hän oli minulle olematon ja kuolemansa jälkeen hän häipyy samalla tavoin olemattomuuteen.

Kuten tuossa eräässä viestissä jo tulin maininneeksi, en suoranaisesti pelkää kuolemaa mutta en juuri tällä hetkellä haluaisi kuollakaan. Koskaan en kuitenkaan voi sanoa varmasti mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Halu kuolla voi kasvaa sisälläni kuukauden kuluttua tai vuoden kuluttua tai vasta vanhoilla päivilläni mutta se on kaikesta huolimatta olemassa. Se on ollut osa minua jo yli vuosikymmenen ajan ja se tulee olemaan osa minua hamaan loppuun saakka. Grande finale, tuleeko siitä sellainen vai vaivunko hitaasti pois tästä elollisten maailmasta? En tiedä, mutta toivon etteivät läheiseni kuollessani itkisi tähteni vaan ennemminkin olisivat iloisia ja nauttisivat hetkestä puolestani. Minähän kaipasin sitä kuolemaa joten miksi siis itkeä ja surra? Ei siihen ole syytä!

Yllä olevat hapuilevat ajatukset lienee osaltaan kertovat teille omasta suhtautumisestani kuolemaan, omaan kuolemaani. Entäpä kuinka on suhtautumiseni muiden kuolemaan. Osaltaan kirjoittamani käy jo vastauksesi siihenkin. Minulle kuolema on luonnollista, joskus se on jopa kaunista.

Olen menettänyt läheisistäni molemmat mummini sekä vaarini, äitini isä kuoli jo sodassa joten hänestä olen saanut vain toisenkäden tietoja. Näiden läheisimpien sukulaisteni ohella usea muu sukuuni kuulunut henkilö on jo kuollut, mutta minulle he olivat vain nimiä vailla mitään sen konkreettisempaa. Jos isovanhempieni kuolema ei saanut minua vaipumaan suruun, niin entistä vähemmän surin näiden minulle tuntemattomien sukulaisteni tähden. He olivat minulle kuin kuka tahansa kadulla ohi kävellyt ihminen - suorastaan nimettömiä ja olemattomia. Hyvä työkaverini on tehnyt itsemurhan, tuolloin hetkeksi pysähdyin, en suremaan vaan miettimään syitä tälle teolle. Miksi, kysymys risteili päässäni. Miksi hän teki sen? En osannut surra, en voinut surra. Hän kuoli oman kätensä kautta, hänellä lienee ollut vankat syyt moiseen tekoon.

Oikeastaan ainoat kerrat jolloin olen jossain määrin tuntenut surua liittyvät lemmikkieni kuolemaan, varsinkin koirani Kallen poismeno sai minut tuntemaan kovan piston sydämessäni. Tuolloinkin päälimmäisenä tunteena minulla oli viha, ei viha kuolemaa vaan itseäni kohtaan ja tästä vihasta seurasi syyllistäminen. Syyllistin itseäni hänen kuolemasta vaikka kukaan ei voinut väittää ettenkö tehnyt kaikkeani hänen pelastamisekseen. Mitään ei ollut tehtävissä.. tässäkin kuolemassa näin lopulta hyvää, se oli se ettei hänen tarvinnut kitua ja tehdä piinaavan hidasta kuolemaa. Kun kuolema lopulta tuli se oli nopea ja armollinen, eläinlääkäri ei edes ehtinyt antamaan sitä viimeistä piikkiä.

Koska kuolema on minulle hyvin läheinen, kuin sukulainen, en siis näe mitään syytä tuntea loputonta surua kuolleiden tähden. Petri Gerdt’in uhrit ovat minulle vain numeroita loppumattomassa listassa, heitä ennen moni on kuollut ja heidän jälkeensä vielä useampi ehtii kuolla. Minäkin liityn siihen listaan jonain kauniina päivänä.

Suru. Se on minulle siis lähes tuntematon käsite. Kuta vanhemmaksi elän, sitä vähemmän löydän aiheita suremiseen, kuolema niistä kaikessa lopullisuudessaan tuottaa surua minulle kaikkein vähiten. Tuskin edes itkisin vaikka vanhempani tänään kuolisivat, tuskin kukaan minunkaan tähteni kyyneleitä vuodattaisi.

Tänään on hyvä päivä kuolla... jokainen päivä on hyvä päivä kuolla.

vlad#16.

 

[fullkelson]

Viestin lähetti vlad
Tänään on hyvä päivä kuolla... jokainen päivä on hyvä päivä kuolla.

Olipahan synkkä lause tuohon loppuun... creepy.

Rupesin miettimään että minkä takia ihminen, ei vielä (kovin) vanha eikä sairas, itseasiassa haluaisi kuolla? Voiko olla, että jos esim. ahdistunut ihminen, jonka elämässä kaikki näyttää välinpitämättömältä ja turhalta, niin hänelle kuolemasta tulee jonkinlainen (vääristynyt?) "totuus". Vaihtoehto, jota ei ole vielä tullut kokeiltua. Tai yritys muuttaa elämäänsä toiseen suuntaan. Kuitenkin on myös olemassa ihmisiä jotka itsemurhaa kokeiltuaan, ja siitä selvittyään, myöhemmin löytävät elämänhalunsa, ja ovat iloisia etteivät onnistuneet itsemurhayrityksessään. Mutta tämä ei ole itsemurhaketju, joten se siitä...

Itse olen kokenut kuoleman aiheuttamaa surua isoisieni kuoltua. Samoin eräs mies jonka tunsin (muutaman kerran juttelin hänen kanssaan) teki itsemurhan, ilman mitään selvää syytä. Tuollainen tapaus veti kyllä mietteliääksi, mitä kuolema merkitsee. Pidän itse kuolemaa luonnollisena osana elämää, enkä osaa sitä pelätä itseni kohdalla (niin tietty helppohan se on sanoa). Uutisissa kun luen/näen/kuulen kuolemista, minua lähinnä järkyttää se mitä joku ihminen voi toiselle tehdä, ja miltä kuolema tuntuu kuolleen omaisista. Uhrin puolesta koen myötätuntoa siinä mielessä, että hänellä olisi kuoleman jälkeen kaikki mahdollisesti paremmin. En kuitenkaan osaisi kokea sitä myötätuntoa, tai että kuolema olisi helpotus, ihmiselle jota sitä tarkoitushakuisesti tavoittelee. Lähinnä kokisin surua siitä, ettei hän löytänyt sellaistaa suuntaa elämälleen, missä kuolema ei olisi "varteenotettava vaihtoehto".

Uskon, että ihminen voi olla elämässään sinut kuoleman kanssa, kokien sen luonnollisena osana elämää. Mutta kuolemanhalu joka syntyy ilman mitään luonnollista syytä (vanhuus, sairaus) on minusta kuitenkin... niin mitä se on? Sanotaanko vaikka näin, että mielestäni ihmisen ei tulisi tavoitella kuolemaa millään tavalla.

 

[Poison]

Viestin lähetti vlad
Entäpä jos toivookin itsensä kuolemaa päivästä toiseen, (mutta ei ole "rohkeutta" toteuttaa sitä?

Mutta eroaako tällainen oman kuolemansa toivominen millään muotoa toisen kuoleman loppumattomasta toivomisesta?

Pahoja ongelmia on varmasti myös sellaisella ihmisellä, joka toivoo omaa kuolemaa joka päivä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Silloin kyse on tosin erilaisista ongelmista kuin henkilöllä, joka toivoo toisen ihmisen kuolemaa. Omasta kuolemastaan haaveileva ihminen ei enää kohdista mahdollista vihaansa niin paljoa toisiin, vaan on luopunut jo toivosta, ja on jollain tapaa välinpitämätön koko elämän suhteen. Hän voi myöskin tuntea olevansa liian väsynyt ja kyllästynyt iänikuiseen taisteluun muun maailman kanssa, ja on valmis sanomaan "Kiitti, heippa ja näkemiin". Oikeastaan näitä tuntemuksia ja tapauksia on niin monta erilaista, kuin on tällaisia ihmisiä, joten mitään kymmenen totuuden listaa ei voi tehdä. Ihminen joka taas toivoo toisen kuolemaa, kohdistaa oman vihansa muihin henkilöihin, ja jotenkin siitä voisi ehkä ajatella, että tällaisen ihmisen tuntemukset eivät ole vielä porautuneet yhtä syvälle sisimpään kuin tuolla toisella henkilötyypillä. Olettaisin siis, että ensin ihmisen viha ( eli siis periaatteessa ne ongelmat) kohdistuu ulospäin, ja jos sieltä ei tule mitään vastakaikua tai apua, alkaa se kohdistua omaan itseen. Oman kuoleman toivominen eroaa siis mielestäni hyvinkin paljon toisen kuoleman toivomisesta, ja se on myös hyväksyttävämpää.

Ja miksi se sitten on hyväksyttävämpää? Vaikea selittää, mutta se vain on. Toisen kuolemaa toivoessaan ihminen ikään kuin menee sen toisen ihmisen henkilökohtaiselle alueelle, tavallaan tekee jonkunlaista päätöstä hänen elämästään. Ja tähän kenellekään ei ole oikeutta. Sen sijaan jokaisella tulee olla oikeus päättää omasta elämästään ja mahdollisesta kaiken keskeyttävästä kuolemasta niin kauan, kun kyseessä ei ole esim. jokin vakava sairaus tai liikenneonnettomuus. Jos joku haluaa aivan ehdottomasti kuolla, se on mielettömän surullista, mutta silti sitä pitäisi kunnioittaa.

Aikaisemmin tässä ketjussa vastasin vain siihen kysymykseen, että olenko koskaan toivonut toisen ihmisen kuolemaa. Jätin siis kysymyksen toisen osion, olenko koskaan toivonut itselleni kuolemaa, kokonaan huomioimatta. Olen joskus aiemminkin tästä asiasta omalta kohdaltani tänne kirjoitellut ja nyt kirjoitan hieman lisää vladin rohkaisemana.

Olen ollut itsetuhoinen ja olen käynyt muutaman kuukauden itsetuhokierteen läpi. Oikeastaan tässä kohtaa on väärin käyttää mennyttä aikamuotoa, sillä olen yhä itsetuhoinen, mutta se ei vain ole nyt pinnalla, eikä toivottavasti enää tulekaan pinnalle. (Uskoisin, että itsetuho ei koskaan häviä täydellisesti kenestäkään ihmisestä, jos sitä on joskus ollut ilmassa) Omaa kuolemaani olen siis toivonut monestikin, ja epämääräisiä yrityksiä on ollut pariin kertaan. Tällä hetkellä sanoisin, että onneksi jäivät yrityksiksi, sillä juuri nyt en todellakaan haluaisi kuolla. Noina pimeinä kuukausina tuli kuitenkin pohdiskeltua asioita ja kuolemaa paljon, ja joskus sanoinkin ystävilleni, että "Keskustelen kuoleman kanssa". Saatoin myös tuntea kuoleman aivan vieressäni, eikä siinä ollut mitään pahaa tai pelottavaa. Usein niinä hetkinä, kun kuolema "puhutteli" minua, kirjoitin paljon, ja niistä teksteistä näkyy nyt jälkikäteen myös ne syyt, miksi yhä olen täällä: Oma halu kuolemaan ei ollut riittävän suuri, ja lisäksi ystävät. Silloin kun halua kuolla olisi riittänyt, estivät läheiseni minua, ja teksteistäni paistaakin välillä läpi kysymys "Miksi teidän täytyy estää minua, antakaa minun mennä".
Noh... Historiaa jo nuo ajat, ainakin pääosin.

Vladin kertomus omasta suhtautumisestaan kuolemaan oli jotenkin "tyhjentävä", jäi hieman sanaton olo. Tuntui, että ajatuksia heräsi, mutta ne eivät vain meinaa ainakaan vielä tulla ulos.

 

[ms.qvist]

Niin Poison kuin jounster kirjoittivat ajatuksiaherättävät viestit, Poison henkilökohtaisella tasolla ajatellen hyvinkin rohkean, jounster taasen esitti muutamia pohtimisen arvoisia kysymyksiä. Sellaisia joihin taidan kehitellä jotain vastineentynkää paremmalla ajalla - hetkenä jolloin aivotoimintani on virkeimmillään. Josko sellaista enää tuleekaan?

jounster kirjoitti seuraavaa:
"Sanotaanko vaikka näin, että mielestäni ihmisen ei tulisi tavoitella kuolemaa millään tavalla."

Niin, optimaalisessa tilanteessa itsensä tasapainoiseksi tunteva, kenties jopa pääsääntöisesti onnelliseksikin tunteva ihminen tuskin pitää kuolemaa tavoittelemisen arvoisena asiana. Mikä sitten saa ihmisen, jolla näennäisesti kaikki näyttää olevan hyvin, tavoittelemaan kuolemaa. Löytyykö taustalta traumaattisia kokemuksia vai mikä on se syy miksi tämä ihminen halveksuu elämäänsä niin suuresti. Miksi me täällä elämme? Jollei ihminen löydä tarkoitusta itselleen ryhtyykö hän tuolloin tavoittelemaan tai toivomaan kaiken päättymistä - kuolemaa. Ajaako tarkoituksettomuudentunne ihmisen tämän mielihalun kimppuun?

Jälleen kovin outoja ajatuksia risteilee päässäni. Ovatko nämä ajatukset edes kovinkaan terveitä?

Olen mikä olen, karu ja synkkä ihminen..

vlad#16.

 

[varjo]

"Mutta kuolemanhalu joka syntyy ilman mitään luonnollista syytä (vanhuus, sairaus) on minusta kuitenkin... niin mitä se on? Sanotaanko vaikka näin, että mielestäni ihmisen ei tulisi tavoitella kuolemaa millään tavalla."'

Kysehän on vain prioriteeteistä, ei kaikilla elämä täytä niitä vaatimuksia joita mieli esittää...sen takia kuoleman vapaus saattaa hyvinkin tarjota varteenotettavan vaihtoehdon.

Koska tietyssä vaiheessa elämää sitä osaa jo arvioida varsin hyvin omat kykynsä ja realiset mahdollisuudet erinäisiin asioihin on ihan normaalia ruveta mahdollisesti tavoittelemaan kuolemaa jos havaitsee ettei elämällä ole mitään annettavaa.
Siinä suhteessa kannattaa olla joko tyhmä, jolloin ei osaakaan ajatella laajemmin ja havaita omaa rajallisuuttaan, tai helvetin fiksu, jolloin mahdollisuudet ovat rajattomat. Jos taas osuu sinne fiksuuden rajoille, eli näkee mahdollisuudet mutta tietää omat rajansa niin mitä elämällä voisi olla annettavaa koska jatkuvasti takaraivossa hakkaisi tieto omasta kyvyttömyydestä.

 

[Taito-Ojanen]

Viestin lähetti vlad
jounster kirjoitti seuraavaa:
"Sanotaanko vaikka näin, että mielestäni ihmisen ei tulisi tavoitella kuolemaa millään tavalla."

Niin, optimaalisessa tilanteessa itsensä tasapainoiseksi tunteva, kenties jopa pääsääntöisesti onnelliseksikin tunteva ihminen tuskin pitää kuolemaa tavoittelemisen arvoisena asiana. Mikä sitten saa ihmisen, jolla näennäisesti kaikki näyttää olevan hyvin, tavoittelemaan kuolemaa. Löytyykö taustalta traumaattisia kokemuksia vai mikä on se syy miksi tämä ihminen halveksuu elämäänsä niin suuresti. Miksi me täällä elämme? Jollei ihminen löydä tarkoitusta itselleen ryhtyykö hän tuolloin tavoittelemaan tai toivomaan kaiken päättymistä - kuolemaa. Ajaako tarkoituksettomuudentunne ihmisen tämän mielihalun kimppuun?

Minä olen sitä mieltä, että ihminen ei kykene elämään ilman jonkinlaista illuusiota elämän merkityksellisyydestä tai mielekkyydestä. Useinhan tämä illuusio konkretisoituu ajatukseen toivosta, että jotain parempaa saattaa olla sittenkin nurkan takana, tai että ahdinko on tilapäistä. Tämä illuusio elämänlaadun paranemisesta ajaa ihmistä eteenpäin hankalistakin tilanteista.

Ihminen, joka ajatuu itsemurhaan, ei usko enää tähän illuusioon. Hän näkee todellisuuden mielestään sellaisena kuin se on, eli epätoivoisena ja tulevaisuudettomana. Asian ironia onkin siinä, että yhtä hyvin tämä ajatus voi olla illuusio, sillä mitään todellista realiteettia ei ole olemassa, muuten kuin siten, miten ihmiset sen itselleen määrittelevät. varjohan tämän oikeastaan aika hyvin tiivisti tuossa edellä:

"Kysehän on vain prioriteeteistä, ei kaikilla elämä täytä niitä vaatimuksia joita mieli esittää...sen takia kuoleman vapaus saattaa hyvinkin tarjota varteenotettavan vaihtoehdon."

Eli ihminen on määritellyt elämän itselleen tietynlaiseksi. Jos sitten huomaakin, että elämä ei täytä näitä vaatimuksia, eikä tulevaisuudessakaan näytä olevan toivoa paremmasta, kuolema voi vaikuttaa helpotukselta. Ja voi se sitä oikeasti ollakin. Nyt voikin sitten esittää kysymyksen, että onko muilla oikeus alkaa määritellä itsemurhaa hautovan ihmisen elämää siten, että hän tuntisi elämänsä jälleen merkitykselliseksi? Minusta on. Toiselle ei voi ehkä pakkosyöttää uutta näkemystä, mutta kenen tahansa ihmisen elämänkatsomuksen voi kyseenalaistaa, myös itsemurhaa hautovan. Jos joku väittää, että hänellä ei ole toivoa paremmasta elämästä, on syytä kysyä, mitä parempi elämä on? Miten tämä ihminen sen määrittelee, ja miksi elämän pitäisi olla juuri sellaista kuin hän sen itselleen määrittelee?

Selvennetäköön tässä, että nyt en puhu ensisijaisesti ihmisistä, jotka ovat kuolettavasti sairaita, vaan vladin mainitsemasta tapauksesta, jossa ihmisellä menee näennäisesti hyvin. En myöskään halua esittää näitä mielipiteitä yleisinä totuuksina, vaikka ihmisistä yleisesti puhunkin, vaan omina näkemyksinäni. Tosin voi olla, että näkemykset ovat jo seuraavalla kerralla hieman erilaiset.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Taito-Ojanen
Minä olen sitä mieltä, että ihminen ei kykene elämään ilman jonkinlaista illuusiota elämän merkityksellisyydestä tai mielekkyydestä. Useinhan tämä illuusio konkretisoituu ajatukseen toivosta, että jotain parempaa saattaa olla sittenkin nurkan takana, tai että ahdinko on tilapäistä. Tämä illuusio elämänlaadun paranemisesta ajaa ihmistä eteenpäin hankalistakin tilanteista.

Tässä piilee melkoinen totuuden siemen. Kun asetan itseni tähän tarkasteltavaksi, niin mieleeni nousee ensimmäisenä kysymys siitä, miksi minä olen jo niin nuorena kokenut elämän itselleni tyystin merkityksettömäksi ja alkanut toivoa kuolemaa? Totta, minulla kuten varmaan monilla muilla ikäisilläni oli illuusio tulevaisuudesta mutta tuskin tämän illuusion mureneminen on minuun istuttanut tätä kuolemantoivomisen siementä. Ei, näin en usko tapahtuneen koska elämä todellakin on vasta edessä toisella kymmenellä olevalla lapsella/nuorella.

Nyt, kuten mainittua, elän päivän kerrallaan kasvattaen ja ruokkien toivetta paremmasta tulevaisuudesta. Kuinka kauan näin jatkuu? Siihen en osaa vastata, itseasiassa en edes voi vastata koska tulevaisuutta ei ole kirjoitettu. Mutta ei tästä tämän enempää vaan palatkaamme takaisin siihen pisteeseen mistä kaikki alkoi. Niihin hetkiin jolloin aloin toivoa kuolemaani ensimmäisiä kertoja konkreettisesti.

Olen pohtinut asiaa jonkin verran, käynyt keskusteluja itseni kanssa - kuin myös puukon kanssa, ne olivat hetkiä jolloin konkreettisesti istuin puukko kourassani ja tein itsemurhaa. Nähdäkseni olen peilannut elämää kasvuympäristöni mukaan, koti ja perhe jossa elin ja kasvoin piirsi minulle kuvan siitä millaista elämä on ja tuolloin näin ja koin ensimmäistä kertaa sen etten halua elää ja kokea itse samaa. Jostain kumman syystä en nähnyt muuta tulevaisuutta kuin sen minkä omassa kodissani näin ja tämä "piikikäskuva" tappoi halun elää ja synnytti lopulta halun kuolla. Ehkäpä merkitsevintä ole se etten ollut lapsenakaan merkityksellinen oman kokemani mukaan läheisilleni, tarkoitan tällä vanhempiani. Miksi siis itsekään itseäni arvostaisin, pitäisin merkityksellisenä? Miksi minun olisi elettävä kun olin heidän silmissä, joiden luulisi minua rakastavan, lähes merkityksetön? Ei ollut syytä elää, ei pienintäkään.
Rohkeuteni loppui lopulta kesken ja nyt etsin sitä syytä elää..

vlad#16.

 

[PeteX]

Ei ihminen mihinkään kuole. Ihminen jatkaa geneettisesti elämäänsä lapsissaan, jotka ovat meistä jalostuneempia persoonia. Kuoleman pelko on yleensä uuden elämän alku, sillä kuka meistä ei haluaisisi jättää tänne jälkeänsä itsestään. Pääsääntöisesti on vain hyvä, että kuolemme pois mahdollisimman pikaisesti ja uudet sukupolvet pääsevät kehiin. Oman elämän korostaminen on lähinnä tylsää narsismia ja itserakkautta.
Sadan vuoden päästä kukaan ei ole kiinnostunut meistä ja hyvä niin. Täysin tyhjänpäivästä itsensä korostamista ja vielä typerämpää armon anelemista.