Sanainen arkku
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Reilu peli ja Putinin vastaisuus
Saattaako olla, ettei kuolemaa käsittelevää ketjua ole? No nyt on.
Kuolemasta sanotaan, että se on nykyaikana piilotettu ihmisten elämästä laitoksiin. Kuolemasta puhuminen onkin monille vaikeaa, ja jos joku puhuu siitä, läheiset saattavat huolestua. Voi olla joskus syytäkin.
Kun aloin pohtia, monestiko olen 38,5 elinvuoden aikana todenteolla ollut kuoleman kanssa tekemisissä, niin yllätyin. Ensimmäiseksi mieleen tulevien lähiomaisten, ml. yksi lapsi, elämän päättymisten lisäksi kuolema on kohdannut koulukaveria, ystävien perheitä myös "epätavallisten" kuolemien muodossa, sairaalakavereita syöpähoitojen ajalta jne... Lisäksi olen ollut kahdesti onnettomuuspaikalla, missä 1-10 henkilöä on menehtynyt.
Syöpähistoriani vuoksi tiedän jotain siitä, miltä tuntuu tehdä kuolemaa. Teema nousee aina toisinaan mieleeni, ja saatan pohdiskella esimerkiksi sitä, millaiseksi elämä muuttuisi ilman tuota tai tuota henkilöä. Jonkun mielestä varmaankin sairasta, mutta minulle aika normaalia.
Tähän ketjuun toivon asiallista, erilaisia elämänkatsomuksia kunnioittavia kirjoituksia kuolemasta. Kokemuksia (ei kuitenkaan haudan takaisia), pelkoja, surutyötä, ja helpotusta kärsimyksen päätyttyä.
Yksi paradoksihan on, että toivomme omalle kohdallemme nopeaa lähtöä, mutta järkytymme, emmekä omaisillemme soisi sitä. Vai onko näin? Itse ainakin toivon, ettei yhdenkään rakkaan ihmisen tarvitsisi kitua vuosia tai edes kuukausia. Olen onnellinen jokaisen nopeasti lähteneen puolesta.
Minulle kuolema merkitsee suurta opettajaa ja lopulta helpotusta, vapautusta. Vääjäämätöntä, edessä olevaa ja ajoittain päivittäistä ajatusteemaa. Tästä huolimatta mieli on pyyhkinyt pois kuoleman kohtaamisista suurimman osan. Ihmisen mieli pyrkii aktiivisesti unohtamaan kuoleman olemassaolon.
Jatketaan....
Kuolemasta sanotaan, että se on nykyaikana piilotettu ihmisten elämästä laitoksiin. Kuolemasta puhuminen onkin monille vaikeaa, ja jos joku puhuu siitä, läheiset saattavat huolestua. Voi olla joskus syytäkin.
Kun aloin pohtia, monestiko olen 38,5 elinvuoden aikana todenteolla ollut kuoleman kanssa tekemisissä, niin yllätyin. Ensimmäiseksi mieleen tulevien lähiomaisten, ml. yksi lapsi, elämän päättymisten lisäksi kuolema on kohdannut koulukaveria, ystävien perheitä myös "epätavallisten" kuolemien muodossa, sairaalakavereita syöpähoitojen ajalta jne... Lisäksi olen ollut kahdesti onnettomuuspaikalla, missä 1-10 henkilöä on menehtynyt.
Syöpähistoriani vuoksi tiedän jotain siitä, miltä tuntuu tehdä kuolemaa. Teema nousee aina toisinaan mieleeni, ja saatan pohdiskella esimerkiksi sitä, millaiseksi elämä muuttuisi ilman tuota tai tuota henkilöä. Jonkun mielestä varmaankin sairasta, mutta minulle aika normaalia.
Tähän ketjuun toivon asiallista, erilaisia elämänkatsomuksia kunnioittavia kirjoituksia kuolemasta. Kokemuksia (ei kuitenkaan haudan takaisia), pelkoja, surutyötä, ja helpotusta kärsimyksen päätyttyä.
Yksi paradoksihan on, että toivomme omalle kohdallemme nopeaa lähtöä, mutta järkytymme, emmekä omaisillemme soisi sitä. Vai onko näin? Itse ainakin toivon, ettei yhdenkään rakkaan ihmisen tarvitsisi kitua vuosia tai edes kuukausia. Olen onnellinen jokaisen nopeasti lähteneen puolesta.
Minulle kuolema merkitsee suurta opettajaa ja lopulta helpotusta, vapautusta. Vääjäämätöntä, edessä olevaa ja ajoittain päivittäistä ajatusteemaa. Tästä huolimatta mieli on pyyhkinyt pois kuoleman kohtaamisista suurimman osan. Ihmisen mieli pyrkii aktiivisesti unohtamaan kuoleman olemassaolon.
Jatketaan....