Kuolema – jokaisella edessä

  • 32 012
  • 142
Suosikkijoukkue
Reilu peli ja Putinin vastaisuus
Saattaako olla, ettei kuolemaa käsittelevää ketjua ole? No nyt on.

Kuolemasta sanotaan, että se on nykyaikana piilotettu ihmisten elämästä laitoksiin. Kuolemasta puhuminen onkin monille vaikeaa, ja jos joku puhuu siitä, läheiset saattavat huolestua. Voi olla joskus syytäkin.

Kun aloin pohtia, monestiko olen 38,5 elinvuoden aikana todenteolla ollut kuoleman kanssa tekemisissä, niin yllätyin. Ensimmäiseksi mieleen tulevien lähiomaisten, ml. yksi lapsi, elämän päättymisten lisäksi kuolema on kohdannut koulukaveria, ystävien perheitä myös "epätavallisten" kuolemien muodossa, sairaalakavereita syöpähoitojen ajalta jne... Lisäksi olen ollut kahdesti onnettomuuspaikalla, missä 1-10 henkilöä on menehtynyt.

Syöpähistoriani vuoksi tiedän jotain siitä, miltä tuntuu tehdä kuolemaa. Teema nousee aina toisinaan mieleeni, ja saatan pohdiskella esimerkiksi sitä, millaiseksi elämä muuttuisi ilman tuota tai tuota henkilöä. Jonkun mielestä varmaankin sairasta, mutta minulle aika normaalia.

Tähän ketjuun toivon asiallista, erilaisia elämänkatsomuksia kunnioittavia kirjoituksia kuolemasta. Kokemuksia (ei kuitenkaan haudan takaisia), pelkoja, surutyötä, ja helpotusta kärsimyksen päätyttyä.

Yksi paradoksihan on, että toivomme omalle kohdallemme nopeaa lähtöä, mutta järkytymme, emmekä omaisillemme soisi sitä. Vai onko näin? Itse ainakin toivon, ettei yhdenkään rakkaan ihmisen tarvitsisi kitua vuosia tai edes kuukausia. Olen onnellinen jokaisen nopeasti lähteneen puolesta.

Minulle kuolema merkitsee suurta opettajaa ja lopulta helpotusta, vapautusta. Vääjäämätöntä, edessä olevaa ja ajoittain päivittäistä ajatusteemaa. Tästä huolimatta mieli on pyyhkinyt pois kuoleman kohtaamisista suurimman osan. Ihmisen mieli pyrkii aktiivisesti unohtamaan kuoleman olemassaolon.

Jatketaan....
 

pernaveikko

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Crusaders, Lechia
Hyvästä avauksesta ei voi lainata mitään. Välillä tätä tulee mietittyä.

Minulla oli onnellinen keskiluokkainen lapsuus, Kiekko-Espoon kakkosdivaripeleissä ja sitten isä vei Nordikselle.

Kaksikymppisenä kouluja ja muita. Kolmekymppisenä sitten töitä ja jotain. Ja nyt sitä samaa paskaa, mutta tajuaahan sen jo nuorena kuinka ei halua enää olla nuori. Riittää se homma.

Uskoisin vanhuksena miettiväni ihan kivaa oli, mutta alkaahan tämä olla jo nähty. En keksi syytä miksi pitäisi elää ikuisesti tai jotenkin pidentää elämää.
 

Klose16

Jäsen
Suosikkijoukkue
Die Deutsche Nationalmannschaft
Kuolemaan elämä loppuu, eikä mitään sen jälkeen ole. Sama kuin ettei mitään ole ennen syntymääkään. Siinäpä se.

Mene ja tiedä.

Itse olen kokenut lähellä kuolemaa käymisen, vapauttava kokemus.
Suosittelen ihan jokaiselle tosin en yrittämään siihen menemistä.

Versioin vähän: mitään pelättävää siinä ei ole kuten ei syntymässäkään.
 

godspeed

Jäsen
Itse olen kokenut lähellä kuolemaa käymisen, vapauttava kokemus.
Suosittelen ihan jokaiselle tosin en yrittämään siihen menemistä.

On koettu se miten lähellä voi käydä. Monessakin mielessä. Joko on ollut ihmeissään herättyään jostain tilanteesta joka kaiken järjen mukaan olisi varmasti johtanut kuolemaan tai sitten yllättynyt, että rekkakuski ei ajanutkaan päälle vaan ehti väistää.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Minusta vaikuttaisi olevan paradoksaalisesti niin että mitä syvemmin kuolevaisuutensa älyää, sitä enemmän elämää kykenee arvostamaan. Mutta mitä enemmän kuolemaa pelkää, sitä enemmän pelkää myös itse elämää.
 
Suosikkijoukkue
Ilves
Olen oppinut kantapään kautta, että kannattaa elää ja nauttia kun on sen aika. Yksi syöpä on leikkauksen avulla voitettu ( 99 %:sti), pari kertaa ollut tehohoidossa ns taju kankaalla ( aivoinfarkti ja keuhkoveritulppa) ja parit muut pienemmät jutut.

Varsinkin tuo aivoinfarkti oli avartava kokemus, sen jälkeen olen osannut katsoa tätä tallaamista ihan eri silmillä. Pienistä ei jaksa, eikä kannata rutista. Onneksi kevät ja kesä tulevat....
 
Suosikkijoukkue
Reilu peli ja Putinin vastaisuus
Olen oppinut kantapään kautta, että kannattaa elää ja nauttia kun on sen aika....
....Varsinkin tuo aivoinfarkti oli avartava kokemus, sen jälkeen olen osannut katsoa tätä tallaamista ihan eri silmillä. Pienistä ei jaksa, eikä kannata rutista. Onneksi kevät ja kesä tulevat....

Mä olen vähän eri mieltä. Pessimistinen ihminen on pessimistinen ja palaa pian napisemaan parkkisakoista, säästä ja anteromertarannanselostuksista päästyään taas kiinni normaaliin elämään.
Ihminen voi oppia ja oppiikin sairauskokemuksista, mutta ei perusluonteeltaan muutu.

En sano että sinä teet näin, mutta on vähän epäreilua kiistää kovia kokemattomien ihmisten oikeus vitutukseen. Kuolema on nimenomaan, jopa juridisisesti, täydellinen vapauttaja. Se ottaa pois isot ja pienet murheet ja kohtelee samoin rikasta sekä köyhää.

Elämä on hieno juttu. Joillekin se on selviytymistä, toiselle merkityksen etsimistä, kolmannelle muiden auttamista, neljännelle peliä jne... Siihen mennään sillä rakennussarjalla, mikä on annettu. Vastaan tulee hyvää ja huonoa, jotka ihminen käsittelee omilla välineillään.

Anyway, kaikkea hyvää sinulle matkalla kohti vääjäämätöntä. Elämäsi varmasti maistuu paremmalta hyviin juttuihin keskittyen. Itse asiassa huonoihin asioihin kiinnittyminen on vakavaa sairauttakin kovempi kohtalo. Säälikäämme siis pessimistejä.

Edit: olisikin pitänyt otsikoida ketju: Kuolema: kaikille riittää yksi
 

Hauptmann

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Siellä on lisää keskustelua aiheesta: Kuolema | Jatkoajan keskustelupalsta

Tulee kyllä todella paljon ajateltua kuolemaa. Ajatus kaiken päättymisestä ahdistaa todella paljon. Mutta ei tämä elämäkään ole mitään nautintoa yleensä.
 

pettter

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Ei ole tullut mietittyä. Mitä nyt joskus krapulassa tuntuu että pumppu pettää.

Penskana suvussa oli monet hautajaiset ja sitä tottu jo varhain että ihmisiä syntyy ja kuolee.
 
Suosikkijoukkue
Reilu peli ja Putinin vastaisuus
Siellä on lisää keskustelua aiheesta: Kuolema | Jatkoajan keskustelupalsta

Tulee kyllä todella paljon ajateltua kuolemaa. Ajatus kaiken päättymisestä ahdistaa todella paljon. Mutta ei tämä elämäkään ole mitään nautintoa yleensä.

@Moderaattorit yhdistäköön, nöyrästi pyydän. Aiheen kiellettävyydestä kertokoon se, ettei aihe yleisellä tasolla ole ollut puheenvuoron arvoinen kahdeksaan vuoteen...
 
Turha kuolemaa on angstata, paljon ahdistavampaa ja vittumaisempaa elämä on. Omassa testamentissa lukee krematointi ja se, että muistobileissä tarjoillaan vain hernekeittoa ja lämmintä vodkaa. Tuhkat joutaa Saimaaseen tai Päijänteeseen kuolinpaikan mukaan
 

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
Enpä tiedä, ehkä olen ainoa, mutta olen aina ajatellut että kuolema on pirun epäluonnollista - ainoa asia mistä itsellä on kokemusta on eläminen. Pitkään meni vielä niin että myös ne läheiset vain elivät ja olivat siinä vierellä mukana. Ensimmäinen todellinen merkittävä poikkeus oli vasta pitkälti aikuisiässä, kun isä kuoli äkillisesti. Eipä tuntunut yhtään edes vähän alusta luonnolliselta vaan helvetillisen vastenmieliseltä jutulta: olin vasta - hitaana ihmisenä - tullut tajuamaan, miten paljon arvostin sitä miestä ja eikun lähti kesken pois, piru.

Anyway, nämä reaktiot kuolemaan ovat aina tuntuneet läheisiltä, kaksi länsimaisen kulttuurin merkittävää hahmoa, George Eliot ja Ismo Alanko:

"When the commonplace 'We must all die' transforms itself suddenly into the acute consciousness 'I must die - and soon', then death grapples us, and his fingers are cruel; afterwards he may come to fold us in his arms as our mother did, and our last moment of dim earthly discerning may be like the first."

Ismo Alanko - Hetki hautausmaalla - lyrics - YouTube
 

Vuokralainen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kerho! Arsenal
Minua ei kuolema pelota, eikä se mitä on sen jälkeen, koska en usko sen jälkeen olevan mitään.

Enemmän minua pelottaa loppuelämä ennen kuolemaa. Nyt jo viiskymppisenä on kaikenmaailman sairauksia ja kipuja, joiden kanssa ei ole aina niin kiva olla. Jos loppuelämä on pelkkää sairastamista ja varsinkin kipujen kanssa elämistä, niin vituttaahan se. Silloin kuoleman koen jopa helpotuksena.
 

ISH

Jäsen
Suosikkijoukkue
NHL, HIFK, Arsenal
Voin sanoa ihan suoraan että pelkään kuolemaa. Pelkään sitä, että vaimoni ja tyttöni ovat vierelläni kun hiivun pois heidän elämästään. Jotenkin tuo on asia, jota en osaa käsitellä päässäni enkä halua koskaan kokea. En halua tajuta että nyt kuolen ja rakkaani jäävät ilman minua. Kuolemaan mahdollisesti littyviä kipuja tai kuolintapaa en muuten koe pelkääväni.

Itse olen 39-vuotias enkä ole koskaan menettänyt kuolemalle yhtään läheistä ihmistä. Viimeisin kuollut sukulainen oli ukin äiti 20 vuotta sitten. Kaikki kaveritkin vuosien varrelta ovat pysyneet toistaiseksi hengissä.
 
Suosikkijoukkue
JYP, Vatanen, Blackhawks
Itse olen 39-vuotias enkä ole koskaan menettänyt kuolemalle yhtään läheistä ihmistä. Viimeisin kuollut sukulainen oli ukin äiti 20 vuotta sitten. Kaikki kaveritkin vuosien varrelta ovat pysyneet toistaiseksi hengissä.

Minä olen todennut, että kuolema on ollut liiankin lähellä. Useampi kaveri on poistunut, pari oman käden kautta, pari sairauden kautta ja yksi onnettomuudessa. Yksi läheinen lapsi, lapsuudenkodin naapurin lasten isä, hyvän ystävän isä, joka vielä hetki ennen kuolemaa oli pomoni jne. Mummo pääsi pois kesällä ja joitakin sukulaisia tämän vajaan 28-vuoden aikana. Lisäksi hyvänpäivän tuttuja tai muuten vaan tuttuja joitakin. Yksi kovimmista paikoista oli veljen vakava sairauden toteaminen vain jokunen päivä kaverin kuoleman jälkeen.

Luulisin, että keskiverto 28-vuotiasta enemmän olen nähnyt.
 

ernestipotsi

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Itse olen 39-vuotias enkä ole koskaan menettänyt kuolemalle yhtään läheistä ihmistä. Viimeisin kuollut sukulainen oli ukin äiti 20 vuotta sitten. Kaikki kaveritkin vuosien varrelta ovat pysyneet toistaiseksi hengissä.

Lähes sama. Ensimmäinen oikeasti läheinen ihminen (isän isä) kuoli vasta muutama vuosi sitten kun olin 25 tai 26-vuotias. Äitini isä oli kuollut joskus 90-luvulla, mutta olin vielä sen verran nuori etten kunnolla häneen ehtinyt tutustua.

Toki kuolemat tulevat usein sykleissä eli siinä vaiheessa kun vanhempieni ikäistä väkeä alkaa kaatumaan, niin monttubileitä on varmaan useammin. Tietenkään sitä ei voi koskaan tietää koska kuolo korjaa. Se on kuitenkin kaikilla edessä jossain vaiheessa.
 

Van Cleef

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa, suomalainen/kansainvälinen jääkiekko
“I do not fear death. I had been dead for billions and billions of years before I was born, and had not suffered the slightest inconvenience from it.”- Mark Twain

Tietysti voi toivoa, että se tapa millä lähtee ei olisi kovin ilkeä. Kannatan esim. eutanasiaa.

Mutta niin kauan kuin on jokin mahdollisuus kaivautua ylös jostain sairaudesta, niin kannattaa tapella vastaan. Kun valot sammuu tai sammutetaan, niin sitten on aikaa levätä.
 

Byvajet

Jäsen
Mun on aina tehnyt enemmän mieli kuolla kuin elää. Erityisesti viimeiset kymmenen vuotta ovat tuntuneet siltä, että suoritan elämääni muiden mielenrauhan vuoksi enkä siksi, että tahtoisin itse elää.

Olisi pirun helppoa, kun ei tarvitsisi mahdollisen unettoman tai heikkounisen yön jälkeen kaivautua aamulla ylös vaan saisi jäädä niille sijoilleen. Ei tietoisuutta, ei katumusta, ei toiveita, ei häpeää. Ei mitään. Ihana kohtalo. Loppu.

Kaiketi elämän mielekkyyttä määrää paljon se, kuinka vahvasti yksilö kokee kuuluvansa ympäröivien arvojen luomaan todellisuuteen. Jos suorittaminen, kilpailu, menestyminen, tavoitteleminen ja kehittyminen tuntuvat omilta, nyky-yhteiskunnassa pystynee luomaan mukavan elämän. Minulle nuo arvot ovat vastenmielisiä, joten joudun toimimaan jatkuvasti itseäni vastaan. Yhteiskunta ohjaa elämään, joka edustaa minulle moraalista rappiota ja väärää.

Nykyisessä maailmassa kunnollisen ihmisen malli on luontoa raiskaavan ja kohtuuttomuutta edustavan ihmisen malli. Lisää, enemmän, nopeammin. Pyhää ovat vain kulutus ja raha ja materiaalinen hyvinvointi ja runsaus.

Kuolemaa en pelkää lainkaan. Sairauksia pelkään paljon, etenkin sellaisia, jotka tuhoavat nopeasti toimintakyvyn. Hidas rapistuminen ei haittaa, sen kanssa voi taistella eteenpäin, mutta kyllähän tässä iässä jo pelottaa, että purskahdus aivoissa ei tapa vaan vie toimintakyvyn. Tuntuisi luonnottomalta ruveta hoidattamaan esimerkiksi syöpää tai infarktia. Kun sellainen kohtalo koittaa, silloin on kuoltava. Pitkän iän tavoittelukin on vain yksi esimerkki kohtuuttomuuden yhteiskunnasta.
 

mjr

Jäsen
Suosikkijoukkue
Suomen maajoukkueet
Voin sanoa ihan suoraan että pelkään kuolemaa. Pelkään sitä, että vaimoni ja tyttöni ovat vierelläni kun hiivun pois heidän elämästään.

Minulla oli kymmenisen vuotta sitten hieman omalaatuinen tilanne: olin jotenkin joutunut huonoon kuntoon ja oli lähes krooninen yskä päällä, pari metriä jos käveli edes vähän alusta reippaasti niin hengästyi. Lopulta menin työterveyslääkärille ja sain lähetteen keuhkokuviin. Sitten tuli soitto kesken videopalaverin - minulla ei juuri ollut siinä roolia niin menin ulos vastaamaan. Sieltä sitten luurista kerrottiin, että Diacorilta moikka ja että nyt on keuhkokuvasta löytynyt "paljon löydöksiä" ja että pitäisi lähteä saman tien Meilahteen keuhkopolille. No, menin vielä takaisin palaveriin ja ehdin siinä keskustelun ohessa ihan hyvin googlata keuhkosyövän parantumisprosentin, mikä muistaakseni oli 14%. Koko homma lopulta osoittautui kohtuullisen viattomaksi sarkoidoosiksi, mutta se pelon tunne mikä tuli, liittyi tosiaan lähinnä perheeseen, että ihan hyvin voin itse mennä jos on pakko, mutta kun minua oikeasti tarvittaisiin... Outo episodi.
 
Suosikkijoukkue
Reilu peli ja Putinin vastaisuus
Minulla oli kymmenisen vuotta sitten hieman omalaatuinen tilanne: olin jotenkin joutunut huonoon kuntoon ja oli lähes krooninen yskä päällä, pari metriä jos käveli edes vähän alusta reippaasti niin hengästyi. Lopulta menin työterveyslääkärille ja sain lähetteen keuhkokuviin. Sitten tuli soitto kesken videopalaverin - minulla ei juuri ollut siinä roolia niin menin ulos vastaamaan. Sieltä sitten luurista kerrottiin, että Diacorilta moikka ja että nyt on keuhkokuvasta löytynyt "paljon löydöksiä" ja että pitäisi lähteä saman tien Meilahteen keuhkopolille. No, menin vielä takaisin palaveriin ja ehdin siinä keskustelun ohessa ihan hyvin googlata keuhkosyövän parantumisprosentin, mikä muistaakseni oli 14%. Koko homma lopulta osoittautui kohtuullisen viattomaksi sarkoidoosiksi, mutta se pelon tunne mikä tuli, liittyi tosiaan lähinnä perheeseen, että ihan hyvin voin itse mennä jos on pakko, mutta kun minua oikeasti tarvittaisiin... Outo episodi.

Itse kun sain leukemiadiagnoosin, niin ajattelin olevani lähes kaikista tuntemistani ihmisistä sopivin ihminen sairastumaan. En mä oikeasti missään vaiheessa ajatellut, että todennäköisesti kuolen. Otin tilanteen pitkälti maalivahtina omaksumallani ajattelutavalla: lähdin yksi tilanne kerrallaan omalla panoksellani antamaan joukkueelle (minua auttaneet tahot) mahdollisuuden voittaa.

Pelattiinkin hemmetin hyvä matsi. Tavallaan se oli ihan huikean hyvä kokemus, mutta kyllä se isoimpia minuutteja pelannut pakki, eli vaimoni, sai tarpeettoman paljon osumaa.

Nyt, jos jotain potentiaalista uhkaa tulee, esimerkiksi vastikään oli patti kaulassa (huomenna muuten lääkäri soittaa patologin tulokset) niin ajatus on ensimmäisenä siinä, että miten ykköspakki jaksaisi taas painaa. Pelkästään itselläni ei ole niin väliä.
 

Byvajet

Jäsen
Täytyy myöntää, että samaistumisen kykyni ei riitä ymmärtämään ihmisiä, jotka pelkäävät kuolemaa. Kivun ja sairastumisen pelon ymmärrän, samoin huolen jälkeen jääneistä. Mutta se, että joku pelkää varsinaista kuolemaa, tuonpuoleista, on minulle täysin käsittämätöntä.

Osaisiko joku selittää, mikä ajatuksessa, että nukahtaa auton rattiin ja ajautuu päin rekkaa, pelottaa? Tuskin ihmisen kohtalo tuonpuoleisessa on sen kummempi kuin käden alle jääneen hyttysen tai kalasääsken kynsiin jääneen kampelan. Sitä vain lakkaa olemasta.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös