No niin. Tiedän miten hullulta voi tarinani kuulostaa ja menetän varmaan loputkin "terveen miehen" maineesta, mutta mielestäni kertomukseni ansaitsee tulla ikuistetuksi, varsinkin asiaankuuluvan otsikon alla.
--------------------------------
Lapsuuteni vietin "maalla", n. 30 kilometriä Helsingistä. Perheemme asui isossa omakotitalossa, jonne vei n. 50 metriä pitkä pihatie. Tonttia ympäröi puusto ja metsä. Talo taas oli aika lailla yksi yhteen Amityvillen kanssa, noin niinkuin ulkonäöltään.
Meitä oli siellä neljä sisarusta, kaikki varhaisteini-ikäisiä. Vanhemmat saapuivat töistä kotiin yleensä noin kello 16 aikoihin. Se oli sangen helppo huomata, koska saapuivat autolla yhdessä. Me nuoret (9-14 -vuotiaat) tulimme eri aikoihin eri kouluista kotiin, riippuen lukujärjestyksestä.
Jokainen tuollaisessa talossa asunut oppii tunnistamaan kävelyn äänen yläkerrasta. Sitä ei voi mitenkään sekoittaa muihin ääniin. Yleensä oppi yläkerran kävelytyylistä (alakerrassa kuultuna) tunnistamaan jopa kävelijänkin. Isä, äiti tai joku sisaruksista.
Kerran pääsin suht aikaisin kotiin koulusta ja lueskelin alakerran sohvalla Pirkka-lehteä. Halvat oli huvit. Yläkerrasta alkoi kuulua askelia, jotka menivät huoneesta toiseen ja takaisin. Kuuntelin sitä aikani ja ajattelin hakea jonkun sisaruksistani pelaamaan kanssani jalkapallopeliä (Stiga). Kapusin rappuset ylös ja hämmästyin, kun missään huoneessa ei ollut ketään. Parvekkeen ovikin oli kiinni ja sisältäpäin lukittu. Kaikki ikkunatkin tarkistin ja kiinni olivat. Myös vintin oven katsoin. En ollut hetkeen uskoa sitä todeksi, sillä siksi todellisia nuo askeleet olivat. Pälyiltyäni ja huhuiltuani siellä jonkin aikaa, palasin takaisin alakertaan kummissani. Muutaman minuutin päästä alkoivat taas askeleet ja tällä kertaa juoksin yläkertaan nopeasti "yllättämään" syyllisen. Tulos oli silti sama. Ei kerrassaan ketään. Nyt jo hieman huolestuin, ja kun palasin alakertaan ja taas alkoivat samat kantapääkävelyt, ryntäsin talosta ulos karkuun keskipäivän aurinkoon. En uskaltanut enää mennä takaisin, vaan jäin odottelemaan muita perheenjäseniä tulevaksi pihatien päässä.
Jotakuin tunnin päästä pari sisarustani sitten saapuikin ja kerroin heille tästä tapauksesta. Kaikki me menimme jännittyneinä yläkertaa tutkimaan, mutta mitään ei löytynyt. Pian tuli viimeinenkin meistä lapsista kotiin ja puhuimme tapauksesta. Kävi ilmi, että kaikki olivat enemmän tai vähemmän kuulleet samankaltaisia askelia (ja myös ovenavauksia ja -sulkemisia)aikaisemmin. Sovimme, ettemme kerro asiasta vanhemmille, koska heillä oli siihen aikaan omia huolia aivan tarpeeksi.
Tuosta päivästä lähtien kuitenkin "kissa oli nostettu pöydälle" ja kun vastaavia askelia kuului tuon tuostakin yläkerrasta, johti se siihen että kukaan meistä ei uskaltanut enää koulusta päästyään olla yksin kotona. Muutamia kertoja samat äänet kuulin jonkun sisareni kanssa yhdessä. Kävipä kerran jopa niin, että olimme kaikki yhtäaikaa kotona ennen vanhempia, ja menimme "rohkeina" yläkertaan kaikki yhdessä turhaan etsimään.
Samoihin aikoihin tapahtui muitakin omituisia asioita. Kerran aamuyöllä kuului (talon sisältä) niin iso pamaus, että koko perhe heräsi eri huoneissaan. Se oli aivan tajuttoman suuri räjähdys, joka jätti ikään kuin korvat soimaan. Isä tarkisti koko talon läpikotaisin, eikä mitään syytä koskaan löytynyt. Hän kertoi meille, että todennäköisesti pannuhuoneen "pannu" tms. olisi saanut jonkinlaisen alipaineen ja sitten "pamahtanut takaisin muotoonsa". Tämän teorian mukaan sitten vuosikausia elelimme, kunnes tuttu alan ammattilainen sanoi sen olevan täysin mahdotonta meidän talon vehkeillä. Tänä päivänäkään kellään ei ole mitään aavistusta, mikä tuo räjähdys olisi voinut olla.
Äskeinen pamaus oli onneksi yksittäinen, mutta vielä oli yksi kummitusmainen ilmiö. Monta kertaa kävi niin, että heräsin keskellä yötä siihen, että joku iskee nyrkillä ullakon oveen (joka oli huonettani vastapäätä). Rupesin ihmettelemään, kun se tuntui aina tulevan keskiyön aikaan. Kerran sitten taas oltuani nukahtamaisillani, tuli tuttu "jysäys" oveen. Katsoin ripeästi kelloa. Tasan kello 24:00. Näitä pamauksia tuli sitten lukuisia kertoja lisää, ja jonkun helkkarin syyn takia aina samaan aikaan. Myös muut meistä lapsista kuulivat tämän useasti. Lienee tarpeetonta sanoa, että tuon pamauksen jälkeen tuli aina vedettyä peitto korviin sangen äkäisesti.
Nyt aikuisiällä olen keskustellut muiden sisarteni kanssa ja jokaikinen muistaa nämä tapahtumat ja allekirjoittaa niiden "aitouden". Lisäksi on tullut paljon lisää ilmi. Yksi jos toinenkin meistä näki ja kuuli kaikennäköistä outoa noina vuosina, mutta oli asiasta suhteellisen vaiti tuolloin. Vanhempiamme emme halunneet asialla kiusata, koska heillä oli sillon vaikeata aikaa. Meille lapsille nuo ilmiöt olivat arkipäivän todellisuutta, jonka kanssa piti vain elää. Eipä meille kenellekään vahinkoa näyttänyt tapahtuvan, mutta pelotti kyllä hemmetisti. Asia oli jonkinlainen "tabu" meidän lapsien kesken, emme siitä paljon jutelleet, koska kaikki olivat jo valmiiksi varpasillaan.
Tällaista showta kesti n. 2 vuoden ajan ja sitten loppuivat "kummittelut" tms. tykkänään. Menneisyys on jättänyt minulle kiinnostuksen paranormaalien ilmiöiden tutkimiseen, ja suhtaudunkin niihin ennakkoluulottomasti, vaikken lähde niiden syntyperiä arvuuttelemaan.
Monessa alan teoksessa puhutaan ns. poltergeist-ilmiöstä, joka jostain syystä esiintyy murrosikäisten läsnäollessa. Useasti nämä ovat osoittautuneet huijaukseksi ja muuten olisin valmis allekirjoittamaan kaiken tuon sellaista olevankin, mutta kokemani ei anna tähän loogiseen johtopäätökseen mahdollisuutta.
