Julkisilla rahoilla taas pitää ylläpitää sitä, että kansakunnassamme on kirjallisuus- ja taidetutkijoita, joita löytyy kaikista sivistyneestä länsimaasta.
Ymmärrän ajattelutapasi, mutta silti kyseenalaistan sen, kannattaako tehdä tutkimusta, jonka lukijamäärä on hyvin pieni. Jussi Halla-ahon väitöskirja on ansiokas, mutta mitä uutta se on tuonut suomalaiseen kulttuuriin ja kuinka se on vienyt tiedettä eteenpäin?
Jos rahaa olisi, niin minun puolestani sitä saisi jakaa ulkomaille ja Suomeen muuttaville ulkomaalaisille ja humanisteille ja taiteilijoille ja leijonankesyttäjille ja etenkin meille kotitarvekalastajille ja puolukanpoimijoille stana uudet poimurit (vttu varrellinen malli), mutta pidän surkeana kehitystä, jossa asioiden itseisarvoa ei saa kyseenalaistaa, kun samalla leikataan kansalaisten peruspalveluista ja perustoimeentulosta.
Muutama kirjallisuudentutkija ei Suomen taloutta kaada, mutta keskustelu siitä, mitä palveluita valtion ja kuntien tulee tarjota, pitäisi käydä. Minä sijoittaisin rahat terveydenhoitoon, työttömyyskorvauksiin (ansiosidonnainen pois), asumisen tukemiseen ja koulutukseen. Viimeksi mainittuun sillä edellytyksellä, että kouluihin palautettaisiin kuri, luokalle jättämiset, tasoryhmät, vanhanaikainen pänttääminen ja vankassa nousussa olevasta ilmiöpohjaisesta oppimisesta luovuttaisiin. Todellisuus näet tullee olemaan se, että pänttäävät maat ohittavat Suomen koulutuksen. Kas, se pänttääminen kun on sitä työtä, joka oppimiseen vaaditaan. Se näkyy Aasiassa jo nyt. Suomen kouluihin sen sijaan ajetaan systeemiä, jossa oppimisen oletetaan tapahtuvan ilman työn tekemistä.
Jos mainittujen julkisten palveluiden jälkeen jää jaettavaa, niin jaetaan sitten. Jos jokainen vähän saava taho vetoaa summien pienuuteen, niin muutoksia ei pystytä tekemään. Pienistäkin summista muodostuu miljardeja.
On kuitenkin helppo arvata, ettei valintoja tehdä tälläkään hallituskaudella. Juustohöylä käy, mitään ei tehdä kunnolla ja koulutuskin rapistuu vain lisää.