Katsotaas vielä hieman taaksepäin. Kauteen lähdettäessä odotukset olivat korkealla. Kausi lähti erittäin epätasaisesti käyntiin. Ensimmäiset ottelut olivat todella runsasmaalisia. Kausi kuitenkin lähti nopeasti pienoiseen syksyyn ja ensimmäiset vaatimukset Tuokkolan kenkimisestä kuultiinkin jo lokakuun aikana. 17.10. pelattavaan otteluun kuitenkin tapahtui jotain ja joukkue tuli kuin uudestisyntyneenä siihen ja siinä saatiinkin kelkka käännettyä. Seuraavan viiden viikon aikana oltiinkin koko sarjan kovavireisimpiä joukkueita ja kymmenen ottelun kuntopuntarissa parhaimmillaan toisia.
Sen jälkeen sitten alkoikin se, mihin kausi lopulta kuihtui. Hieman vajaa kaksi kuukautta mentiin sellaisella syöksyllä alas, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa Tuokkolalle menopaluulipun sijaan ainoastaan menolippu Ylöjärvelle. Heiskanen sai joukkueen viikon mittaisen tauon aikana pelaamaan Pelicans- ja Sport-pelien välillä ja siinä kohtaa vielä viimeiset toivon kipinät syttyivät liekiksi. Kuitenkin sukellettiin vielä kerran Heiskasen johdolla ja siirtotakarajalla pyörivät erilaiset huhut pelaajien liikkumisesta. Kuitenkaan tähän ei lähdetty. Ja olihan siinä myös huhua, että pelaaja olisi jopa suuttunut myymättömyydestä ja sen takia jättänyt pelejä väliin. En ole varma oliko huhu, vai ainoastaan napakoiden omaa päätelmää. Kuitenkin tilanne kuitattiin pelaajan toimesta haastattelussa nopeasti käännettynä sanoin "olin niin kipeä, etten päässyt edes sängystä ylös kunnolla".
Loppukausi pelattiin kuitenkin ryhdikkäästi ja siitä saa, ja pitää, olla ylpeä. Loppukauden ehdottomia huippuhetkiä olivat Joonas Odenin ja Oskari Salmisen huippuotteet sekä Malte Strömwallin maali- ja pistepörssivoitot.
Kauden aikana oli jälleen järkyttävää epäonnea. Tällä viittaan lähinnä Samu Perhosen epäonneen. Kolmessa peräkkäisessä pelaamassaan ottelussa otti osumaa, pienempää tai suurempaa. Muutenkin maalivahtiosastolla oli suurta epäonnea. Järvenpään kausi päättyi tammikuun alussa ja Perhosella ei tainnut paljon pidemmälle jatkua.
Onnistuneiden pelaajien joukkoon listaisin mielestäni maalivahti Oskari Samisen, puolustaja Peetro Seppälän sekä hyökkääjistä Malte Strömwallin, Miikka Pitkäsen, Anrei Hakulisen ja Joonas Odenin.
Sellaisia, jotka eivät olleet puhtaasti onnistujia, mutta lähempänä onnistumista kuin pettymystä olivat mielestäni ensimmäistä kertaa KooKoossa ykkösmaalivahdin paikasta taistelemaan joutunut Juha Järvenpää, puolustajat Ed Wittchow, Kalle Valtola ja vähäisesti pelannut Martin Berger sekä hyökkääjistä kapteeni Toni Kähkönen (pitkä loukkaantuminen asettaa tälle listalle), kesken kauden tullut Kim Strömberg, täysillä joka ilta logolle sitä Ismo Lehkosen kuuluttamaa likaista työtä tehnyt (ja jopa yhteen otteluun C:n rintaansa saanut) Toni Suuronen, Messiaan lailla takaisin tullut Juha-Pekka Haataja(varmasti kaikki odottivat vielä enemmän) ja hieman puskista noussut Kasperi Ojantakanen.
Vastaavasti lähempänä pettymystä kuin onnistumista olleista kaikki olivat olivat hyökkääjiä: vahvasti aloittanut ja loppukaudesta taantunut Erik Karlsson, Tomi Leivo, enemmän saikuttanut, kuin pelannut Kimi Koivisto, alkukaudesta vahvasti esiintynyt ja sitten kadonnut Olli Korhonen, oikeastaan ehkä enemmänkin pettymys, mutta olemattomat odotukset saavuttamalla tähän asteikkoon päässyt Mikko Virtanen sekä todella oudoksi jäänyt hankinta Sami Mutanen.
Täysiä pettymyksiä puolestaan olivat viime keväänä lupaavia otteita esittänyt maalivahti Samu Perhonen, edellisellä kaudella erittäin hyvin pelannut puolustaja Santeri Salmela, Tuokkolan valttikortti ylivoimalla ollut Miro Keskitalo, loistavalta haulta vaikuttanut ja joksikin muuksi osoittautunut Alexander Bonsaksen, molemmat kesken kauden tulleet rightin ulkomaalaiset puolustajat Brett Carson ja Logan Pyett sekä sitten ainoana hyökkääjänä listalle päätynyt Henri Kanninen, joka tuli hakemaan Kouvolasta isompaa roolia ja päätyi sitten nelosketjuun/rotaatioon.
Erinäisistä syistä seuraavia nimiä en osannut oikein lokeroida mihinkään:
Arttu Pelli, oli noiden keskimmäisten kategorioiden välillä niin vahvasti, etten osannut päättää kumpi on oikea.
Sami Tamminen, niin vähän jääaikaa sai kauden aikana, että ihan turha lähteä arvioimaan. Mestiksessä hyvät tehot.
Brendan O'Donnell, liian vähän annettiin mielestäni mahdollisuuksia näyttää osaamistaan. EBEL-tehot puhukoot puolestaan
Konsta Jaakola, pääsi kokeilemaan edustukseen vasta keväällä. Ensi kaudella Mestistä.
Elias Ulander, laina, heikko laina
Emil Kristensen, kausi päättyi liian aikaisin. Olisi ollut hyödyllinen ylivoimalla. Ja tietenkin tasakentällisinkin. Tosin kuuteen peliin seitsemän miinusmerkintää.
Mikko Partanen, ei ollut edes heikoin puolustaja kolmessa pelaamassaan edustuksen ottelussa.
Juho Rautanen, laina, jopa hyvä laina. Saatiin jopa ensi kaudelle Kouvolaan.
Niilo Halonen, ks. Rautasen kohta.
Nyt on tämäkin kausi laitettu pakettiin ja käyty läpi. Eriäviä mielipiteitä saa, ja pitää, tuoda esille. Tarkemmat perustelutkin löytyy, jos sellaisia tahtoo.
Martin Berger ja Kimi Koivisto olivat samalla viivalla pitkien loukkaantumisten takia, mutta Berger oli parempi suhteessa muihin puolustajiin, kuin Koivisto muihin hyökkääjiin, niin menivät näin eri kategorioihin. Tätä saattaa joku kysyä.