Suomen MM-kulta 2011 oli eräänlainen täyttymys, koska ensimmäiset muistikuvani ovat vuoden 1996 MM-skaboista, joten aika pitkään tuli kuljettua maajoukkueen mukana kevätpettymyksestä toiseen. Ja varsinkin jotkut 1999-2006 vuodet aika sairaalloiseella tunteella. MM-kisojen kyseenalainen tasokkuus ei sinänsä häirinnyt lainkaan, koska siitä henkisestä lukosta, josta Suomi esim. finaaleissa kärsi, oli tullut jo aikamoinen taakka itsellekin näin penkkiurheilijana. Tärkeintä oli nähdä, että Suomi pystyy voittamaan kisat, jotka joukkueelle ja kansalle merkitsevät valtavasti, vaikkei parhaita mukana ollutkaan. Nuorten viimeisimmät MM-kullat ovat niin ikään siellä kärkipäässä, erityisesti sen tavan takia, millä ne voitettiin. Uskomatonta henkistä kanttia toistuvasti, molemmissa turnauksissa.
Torinon pettymys oli omaa luokkaansa, eikä sitä saa koskaan täysin pyyhittyä pois, sillä se joukkue oli pullollaan niitä lapsuuden sankareita. Barkovien, Granlundien ja muiden itseni kanssa samaan sukupolveen kuuluvien toimesta voitettu olympiakulta ei varmasti tuntuisi samalta. Kyllä se on silti tällä hetkellä ylivoimainen ykkönen, ja menisi tunnekokemuksena varmasti sinne 2011 kullan tasolle, urheilusuorituksena tietysti merkittävästi ylikin.
Muista sitten voisi nostaa kiekon MM-kulta kotikisoissa sekä tietysti Ilveksen SM-kulta. Jälkimmäinen ehkä sillä varauksella, että omistuspohja ja nykyinen johto on vaihtunut. Seuran sekoilu ja kiduttaminen yhdistettynä opiskeluihin ulkopaikkakunnalla viimeisen viiden vuoden ajan ovat etäännyttäneet nykymeiningistä aika tehokkaasti. Hämmentävä suoritus sinänsä, jos huomioi että teinivuosina tuli nähtyä aina 30+ peliä kaudessa paikanpäällä, ja lauantai-pelin tappio saattoi pilata koko viikonlopun. Uskon kuitenkin vakaasti, että jos seura palaa jossain vaiheessa hiukan omien arvojen mukaiseksi, niin tunneside lähtee jälleen vahvistumaan. Ei tietenkään nuoruusvuosien tasolle, eikä tarvitsekaan, mutta elpymään kuitenkin. Jatkuva menestymättömyys ei sinänsä häiritse, vaan nimenomaan seuran ajautuminen roistojen käsiin.
Suomalaiset Stanley Cup -voittajat koskettavat aina, toki se tärkein eli Saku Koivu lopetti ilman voittoa. Nykypelaajista erityisesti Raskin, Granlundin ja Barkovin menestys sytyttäisi.
Muista lajeista jalkapallon MM-kisapaikka taitaa mennä kärkeen. Olympiakullat lajista kuin lajista sykähdyttävät, mutta ensisijaisesti yleisurheilusta ja toissijaisesti hiihtolajeista. Hieman utopistisemman oloisista jutuista suomalainen Grand Slam- tai Major-voittaja olisivat kovia juttuja. Ja varmaan F1-mestaruuskin sytyttäisi, jos Kimi sattuisi vielä onnistumaan tai joku uusi mielenkiintoinen tyyppi. Bottakseen ei ole ainakaan vielä syntynyt oikein mitään sidettä.
Eli onhan näitä paljon, mutta paljon on onneksi saanut jo kokeakin. Kyllä penkkiurheilukokemukset tarjoavat aika korvaamattomia tunneryöppyjä, niin hyvässä kuin pahassa. Ja mikä tärkeintä, "turvallisessa" ympäristössä, eli jos muilla elämänalueilla kokee vastaavia tunteita, niin sitten puhutaan jo aika isoista asioista. Urheilu on kuitenkin, varsinkin näin aikuisiällä, enää vain urheilua.