Harmitus on kova, mutta ei auta itku kevätmarkkinoilla. Lukko oli vain liian vahva, niin meille kuin muillekin. Vähintäänkin kohtuullisena voitaneen myös pitää sitä, että toista vuotta peräkkäin liigan paras joukkue saa palkinnoksi edes yhden mestaruuden. Onnittelut Raumalle, erityisesti Peksille ja pikku-Killerille. Olihan se jo aikakin.
Samalla olen sanomattoman ylpeä omasta suosikkijoukkueesta, joka repi itsestään irti aika lailla maksimisuorituksen. Sydäntä lämmittää niin omien kasvattien komea esiinmarssi kuin muualta hankittujen vahvistusten nousu sarjan kärkipelaajiksi. Rafkinin ja Kestnerin yhteistyö ratkaisevan HIFK-välierän tasoitus- ja voittomaaleissa nousee omissa silmissäni symboliksi tämän kauden TPS:n itseluottamuksesta ja peli-ilosta.
Päävalmentajamme osalta kaikki olennainen lienee sanottu ja sanat loppuneet kesken jo ajat sitten. Juuri kukaan ei tainnut odottaa juuri mitään, mutta niin vain Mansen mies toi parhaan sijoituksen yli vuosikymmeneen ja vei joukkueen viittä vaille päätyyn asti. Raipe kirjoitti hienon luvun, etten sanoisi tarinan, seuran pitkään historiaan, ja toivottavasti myös jatkoa omalle päävalmentajauralleen. Zlatan tuli sanojensa mukaan Pariisiin kuninkaana ja lähti legendana, Raipe taas tuli Turkuun narrina ja lähtee hopeatuolissa. Suuri kiitos, syvä kumarrus ja onnea matkaan! Toivottavasti tiemme vielä kohtaavat, tavalla tai toisella.
Iso kiitos myös muulle valmennusjohdolle. Hienoa työtä, joka onneksi jatkuu ensi kaudella.
Edelleen kiitoksia ja iso käsi koko toimiston väelle, jolle kausi oli epäilemättä erityisen raskas.
Uusi urheilujohto löi heti ensimmäisenä vuotenaan tiskiin vakuuttavat näytöt. Innolla odotan, miltä tulokset näyttävät, kun työtä on saatu tehdä pidempään.
Esiin on myös nostettava mies, jolle en ainakaan itse ole aiemmin kiitosta antanut, eli toimitusjohtaja Santtu Jokinen. En varmasti ollut ainoa, joka piti toimarimme vuoden takaisessa TPS-dokkarissa esittämiä kommentteja mestaruudesta pelaamisesta löysänä hölynpölynä, mutta kappas vaan mihin tänä vuonna päädyttiin. Jokisen aika seurassa on ollut yhtä saneerausta ja kriisin selvittämistä toisensa perään, eikä kiitosta ole ainakaan julkisuudessa liiemmälti tullut vaan kaupan päälle on nimitelty niljakkeeksi ja työnantajaa häpeätahraksi.
Kiitos myös, eikä ensimmäistä kertaa, Kodisojalle ja Paanaselle, jotka toivottavasti kokivat nyt saaneensa aiempaa parempaa vastinetta rahoilleen.
Hattua päästä ja kättä lippaan kaikille edellä mainituille ja mainitsemattomille seurayhteisön jäsenille. Toivottavasti tämä kausi oli balsamia haavoihin (teki mieli myös puhua pilvestä ja hopeareunuksesta, mutta olkoot) niin joukkueelle, toimistolle, sponsoreille kuin kannattajillekin. Nyt on aika huilata hetki ja nauttia siitä, mitä tuli saavutettua, ennen kuin käännetään katseet tulevaan.
Viimeksi mainituilta osin en malta olla heittämättä näin lopuksi haastetta seuran suuntaan. Nimenomaan tällaisen yllättävän tykkikauden jälkeen organisaation osaaminen mitataan toden teolla. Kuten puhkikulunut klisee kuuluu, huipulla pysyminen on vielä vaikeampaa kuin sinne pääseminen. Tulevat vuodet näyttävät, onko TPS viime vuosien visioidensa mukaisesti palannut pidempiaikaisesti sarjan kärkipäähän vai oliko tämä kausi vain vuoden 2010 kaltainen yksittäinen huippu. Vm. kevät on yksi kannattajaurani hienoimmista muistoista, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta, mutta samalla se oli paradoksaalisesti myös pahinta, mitä seuralle saattoi tuolloin tapahtua. Kyseinen mestaruus pumppasi organisaation täyteen katteetonta itseluottamusta, joka näkyi ylimielisenä hymynä seurajohdon kasvoilla vielä siinäkin vaiheessa kun sijoitukset olivat hiponeet pohjamutia jo vuosia. Toivottavasti se, että korkein huippu jäi tällä kertaa saavuttamatta, jätti myös nälkää ja revanssihalua tulevia vuosia ajatellen.
Em. ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin TPS:n jatkossakaan tavoittelevan menestystä hinnalla millä hyvänsä. Seuran talouden saaminen vakaammalle pohjalle on tulevina vuosina minun silmissäni vähintään yhtä tärkeää kuin urheilullinen menestys. Koronakriisi on tietysti koettelemus kaikille seuroille, mutta jatkossa ei voida enää tehdä kuusi- tai seitsennumeroisia tappioita vuosittain, vaikuttipa seuran taustalla katsomossa tuulettavia massimiehiä tai ei. Huomattavasti tulevan satavuotisjuhlakauden sijoitusta tärkeämpänä pidän sitä, että TPS on olemassa ja hyvissä voimissa vielä sadan vuoden päästäkin.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Hetkeksi viheriölle.
Samalla olen sanomattoman ylpeä omasta suosikkijoukkueesta, joka repi itsestään irti aika lailla maksimisuorituksen. Sydäntä lämmittää niin omien kasvattien komea esiinmarssi kuin muualta hankittujen vahvistusten nousu sarjan kärkipelaajiksi. Rafkinin ja Kestnerin yhteistyö ratkaisevan HIFK-välierän tasoitus- ja voittomaaleissa nousee omissa silmissäni symboliksi tämän kauden TPS:n itseluottamuksesta ja peli-ilosta.
Päävalmentajamme osalta kaikki olennainen lienee sanottu ja sanat loppuneet kesken jo ajat sitten. Juuri kukaan ei tainnut odottaa juuri mitään, mutta niin vain Mansen mies toi parhaan sijoituksen yli vuosikymmeneen ja vei joukkueen viittä vaille päätyyn asti. Raipe kirjoitti hienon luvun, etten sanoisi tarinan, seuran pitkään historiaan, ja toivottavasti myös jatkoa omalle päävalmentajauralleen. Zlatan tuli sanojensa mukaan Pariisiin kuninkaana ja lähti legendana, Raipe taas tuli Turkuun narrina ja lähtee hopeatuolissa. Suuri kiitos, syvä kumarrus ja onnea matkaan! Toivottavasti tiemme vielä kohtaavat, tavalla tai toisella.
Iso kiitos myös muulle valmennusjohdolle. Hienoa työtä, joka onneksi jatkuu ensi kaudella.
Edelleen kiitoksia ja iso käsi koko toimiston väelle, jolle kausi oli epäilemättä erityisen raskas.
Uusi urheilujohto löi heti ensimmäisenä vuotenaan tiskiin vakuuttavat näytöt. Innolla odotan, miltä tulokset näyttävät, kun työtä on saatu tehdä pidempään.
Esiin on myös nostettava mies, jolle en ainakaan itse ole aiemmin kiitosta antanut, eli toimitusjohtaja Santtu Jokinen. En varmasti ollut ainoa, joka piti toimarimme vuoden takaisessa TPS-dokkarissa esittämiä kommentteja mestaruudesta pelaamisesta löysänä hölynpölynä, mutta kappas vaan mihin tänä vuonna päädyttiin. Jokisen aika seurassa on ollut yhtä saneerausta ja kriisin selvittämistä toisensa perään, eikä kiitosta ole ainakaan julkisuudessa liiemmälti tullut vaan kaupan päälle on nimitelty niljakkeeksi ja työnantajaa häpeätahraksi.
Kiitos myös, eikä ensimmäistä kertaa, Kodisojalle ja Paanaselle, jotka toivottavasti kokivat nyt saaneensa aiempaa parempaa vastinetta rahoilleen.
Hattua päästä ja kättä lippaan kaikille edellä mainituille ja mainitsemattomille seurayhteisön jäsenille. Toivottavasti tämä kausi oli balsamia haavoihin (teki mieli myös puhua pilvestä ja hopeareunuksesta, mutta olkoot) niin joukkueelle, toimistolle, sponsoreille kuin kannattajillekin. Nyt on aika huilata hetki ja nauttia siitä, mitä tuli saavutettua, ennen kuin käännetään katseet tulevaan.
Viimeksi mainituilta osin en malta olla heittämättä näin lopuksi haastetta seuran suuntaan. Nimenomaan tällaisen yllättävän tykkikauden jälkeen organisaation osaaminen mitataan toden teolla. Kuten puhkikulunut klisee kuuluu, huipulla pysyminen on vielä vaikeampaa kuin sinne pääseminen. Tulevat vuodet näyttävät, onko TPS viime vuosien visioidensa mukaisesti palannut pidempiaikaisesti sarjan kärkipäähän vai oliko tämä kausi vain vuoden 2010 kaltainen yksittäinen huippu. Vm. kevät on yksi kannattajaurani hienoimmista muistoista, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta, mutta samalla se oli paradoksaalisesti myös pahinta, mitä seuralle saattoi tuolloin tapahtua. Kyseinen mestaruus pumppasi organisaation täyteen katteetonta itseluottamusta, joka näkyi ylimielisenä hymynä seurajohdon kasvoilla vielä siinäkin vaiheessa kun sijoitukset olivat hiponeet pohjamutia jo vuosia. Toivottavasti se, että korkein huippu jäi tällä kertaa saavuttamatta, jätti myös nälkää ja revanssihalua tulevia vuosia ajatellen.
Em. ei kuitenkaan tarkoita, että haluaisin TPS:n jatkossakaan tavoittelevan menestystä hinnalla millä hyvänsä. Seuran talouden saaminen vakaammalle pohjalle on tulevina vuosina minun silmissäni vähintään yhtä tärkeää kuin urheilullinen menestys. Koronakriisi on tietysti koettelemus kaikille seuroille, mutta jatkossa ei voida enää tehdä kuusi- tai seitsennumeroisia tappioita vuosittain, vaikuttipa seuran taustalla katsomossa tuulettavia massimiehiä tai ei. Huomattavasti tulevan satavuotisjuhlakauden sijoitusta tärkeämpänä pidän sitä, että TPS on olemassa ja hyvissä voimissa vielä sadan vuoden päästäkin.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Hetkeksi viheriölle.
Viimeksi muokattu: