Vähän off-topic, mutta...
Itsekin pidän siitä, että kannustusta ja meteliä riittää. Sehän on ihan kaikki kaikessa. Matseissa ei varmasti tulisi käytyä ilman loistavaa tunnelmaa.
Nimimerkki "RoopeS" ( otteluketjussa Hifk-Jokerit ) esitti kuitenkin hyvän huomion siitä, että monet kestofanit, ovat aivan liian rakastuneita itse peliin, eivätkä siksi jaksaa huutaa ja heilutella bannereita ja soihtuja.
Olemme mielenkiintoisen ongelman edessä. Itse tunnustan kuuluvani niihin itsekkäisiin tyyppeihin, jotka ehdottomasti haluavat metelin kuuluvan ja tuntuvan hallissa. Ei kuitenkaan mielellään samassa katsomossa. Kerrankin yrittivät Suomi-Englanti- futispelissä levitellä jotain lippua siinä juuri, kun Suomelle oli tulossa kulma. Raivokohtaukseni oli vertaansa vailla ja sainpahan nämä "tosifanit" pelästyneenä kokoamaan kamansa v*****n tuon tilanteen ajaksi.
Siis: nämä lipunheiluttajat/räyhääjät/säälittävät yli-ikäiset aktivistit (jotka istuvat samassa katsomossa tuikituntemattomien räkänokkien kanssa, sillä naurettavalla tekosyyllä, että "fanius yhdistää") ovat tuikitärkeitä itse pelille ja elämyksille, joita siellä koemme. Kuitenkin pistää vihaksi kun allekirjoittanutta&co. syytetään " fanituksen vähäisyydestä ". Juuri mehän olemme se oikeasti syvä massa, joka vuodesta toiseen matseissa käy, joiden verkkokalvoille jokainen lättysyöttö piirtyy, jotka eivät hallilla dokaa, ettei se häiritsisi nautintoa, joka itsessään on alkoholia parempaa.
Sen ymmärrän, että nuorena seisotaan ja huudetaan rivouksia vastustajan pelaajille pipo päässä ja räkä poskella. Ja saahan niin vanhempanakin tehdä, jos oikeasti ei ole mitään muuta elämässä. Mutta jättäkää rauhaan meidät, jotka hallilla käyvät - vuodesta toiseen - ihan vain rakkaudesta peliin.
