Nyt kun finaalitappiosta on jo hieman aikaa tekisi mieleni, vaikka selvin päin olenkin, pitää joukkueelle ja vaikka koko organisaatiolle paatoksellinen kiitospuhe. Mieluiten saksaksi, jos sitä lukion lyhyellä oppimäärällä tarpeeksi osaisin, vähän samaan tyyliin kuin Band of Brothersin viimeisen kauden jaksossa vangitun saksalaisjoukon komentaja puhuu miehistölleen. Kyllä te tiedätte.
Tämä oli, voin kai sanoa, harvinainen menestyskausi IFK:lle. Vaikka joukkue osittain hajoaakin, lienee onneksi silti perusteltua odottaa, että seuraavallakin kaudella IFK:lla on edellytykset menestyä. Suurimpana yksittäisenä tekijänä Antti Törmänen. Tuo humoristi, jonka lausahduksia odotan aina korvat höröllä, ja joka ennen kaikkea on nostanut IFK:n takaisin menestysseuraksi. Edellytysten realisoituminen tulokseksi uudella kaudella ja uusitulla joukkueella on tietenkin aina toinen asia ja monen osatekijän summa, mutta tilanne juuri nyt näyttää lupaavalta.
Itse odotan jo nyt uuden kauden alkua. Ja niitä loputtomia merkityksettömiä runkosarjapelejä, joilla ei yksittäisinä ole kovin suurta merkitystä, mutta kokonaiskuvassa sitten kuitenkin on. Ja onhan ne ihanan rentouttavia: jos tulee takkiin, vitutus menee ohi noin minuutissa. Aivan liian jännittävien pudotuspelien jälkeen runkosarjaa ajatellessa tulee mieleen Ruben Stillerin kolumni jostain vuosien takaa, jossa hän kuvailee sitä, kuinka hän palaa etelänlomalta kotiin, avaa kylmän maksalaatikon ja nauttii sitä Kauniita ja rohkeita katsoen. Tästä alkaa loma. Ei sitä pudotuspelien piinaa loputtomiin jaksa.
Finaalitappion aiheuttaneen musertavan vitutuksen keskellä tuntui, että kaikki menneen kauden mahtavatkin suoritukset ja iloisetkin hetket huuhtoutuivat kerralla pois. Nyt kun pahin pettymys on lientynyt, tekee mieli muistella tänne kirjoittaen IFK:n päättynyttä kiekkokautta.
Mieleen jäivät alkukauden haparoivat peliesitykset, joista kuitenkin pisteitä ropisi etenkin jatkoaika- ja rankkarivoittojen vuoksi. Perjantai-iltojen voitot, joiden ansiosta oma viikonloppu sai entistä paremman startin. Peräkkäisten päivien ottelut, jolloin näytti, ettei mistään tule mitään. Asiantuntijoiden ja kiekkodosenttien IFK:n pelityylin tuomitseminen (pl. suunnilleen ainoastaan Karri Kivi).
Runkosarjan loppupuoliskolla parantuneet otteet kaukalossa, orastava aavistus Mestaruuden Tuoksusta. Hienot voitot JYPistä ja Kärpistä Nordiksen perjantai-illoissa. Ainaiset tappiot Tapparalle. Ässien murskajaiset runkosarjavoiton sinetöineessä ottelussa. Runkosarjavoitto. Suora pudotuspelipaikka. Kotietu.
Vahva aloitus Pelicansia vastaan pudotuspeleissä, joka kuitenkin muuttui tuskaiseksi taisteluksi kolmannesta pelistä lähtien. Jasse Ikosen ihana voittomaali Lahdessa 6. ottelussa 12 sekuntia ennen loppua: Ramun aloitusvoitosta loistavasti pelattu tilanne, kiekko tolppia nuollen maaliin, Ikosen "siipien levitys" maalin kulmalla (tämä maali on itselleni koko kauden yksittäinen kohokohta).
Välieräsarjan runsasmaaliset kotivoitot, Jyväskylän-otteluiden karmeat alut, lopulta Jyväskylän pudotuspelitaian murtaminen.
Väkevä aloitus Tapparaa vastaan, surkeat tuomarit, otteen kirpoaminen Kanada-maljasta. Ramun, ja toki muidenkin, järkyttävä tsemppi loppuun asti. Valtava pettymys, kauhea vitutus. Silti mahtavin kausi pitkään aikaan!
Kiitos, tack!