Rafalskina Rafalskin paikalla pelaava Paul Martin on vastannut huutoon ja ollut hyökkäyssuunnan johtava pakki Devilsillä. Vielä ehkä viitosvaihde on puuttunut, mutta Martin on kärsinyt vammoista - se selittää. Puolisokea Colin White on pelannut varmahkoa peliä vahvuuksiaan käyttäen, välillä tosin pään ja käden koordinaatio pettää. Bryce Salvadorista on kehkeytynyt Devils-pakiston peruskallio, tasaisen varma ja luotettava puolustaja. Johnny Oduya on pelannut tasaisen hyvää kautta.
Martinilta on lupa odottaa vielä enemmän nyt, kun hän on saanut juonesta kiinni. Tehopisteistä ei ole luettavissa herran vaikutus hyökkäyspeliin. Martin on usein ollut se pelaaja, joka on käynnistänyt hyökkäyksen riistämällä kiekon vastustajalta ja pistämällä sen vauhtiin pyrähtävälle Eliakselle tai Zajacille. Martin on myös kehittynyt erinomaiseksi pitämään viivan hyökkäyspäässä. Devils-fanitkaan eivät ehkä osaa arvostaa Martinia riittävän korkealle. Totuttu liian hyvälle, sano.
Kuinka hyvin asiat olisivatkaan takalinjoilla, jos Colin Whitella olisi näkö molemmissa silmissä ja toiseen pariin olisi heittää varmistavaan rooliin samantyylinen Bryce Salvador? Diili, jossa Cam Janssen lähti St. Louisiin, on Loun yksi parhaimmista muutamaan vuoteen. Menee jonnekin samaan kastiin Friesen-treidin kanssa aliarvostettuna taidonnäytteenä. Salvador on tosiaan vakaa kuin kallio tai korpimaastoon juurtunut näreikkö. White on ymmärrettävästi ottanut pelaajana takapakkia, mutta suhteessa hänen tilanteeseensa otteissa ei ole juuri moittimista.
Oduya on vakiintunut hyvätasoiseksi NHL-puolustajaksi. Häneltä nähdään yhä aika ajoin karmaisevia virhearviointeja omassa päässä, mutta hän ei enää aiheuta samanlaisia tykytyksiä kuin parilla aiemmalla kaudella, jolloin ainoastaan Brodeur pelasti enemmiltä takaiskuilta.
Andy Greene on ollut paljon loukkaantuneena sivussa, mutta sen minkä on kyennyt pelaamaan on pelannut hyvin. Vähemmän vastuuta saaneet kaveritkin ovat suoriutuneet ihan kelvosti, kuten vaikkapa Mike Mottau ja Anssi Salmela.
Greeneltä on lupa odottaa vielä enemmän, kunhan hän saa pelirytmistä kiinni. Hänen otteissaan on näkynyt sama kuin Paul Martinilla aiemmin eli periaatteessa mitään ei ole vialla, mutta alotteiden tekeminen ei suju vaikeuksitta, vaan tilanteet menevät aavistuksen ohi, ja tekeminen on muiden liikkeisiin reagointia.
Mike Mottau puolestaan on ollut jokseenkin pettymys, vaikka hänen roolinsa ja rajoitteensa olivat hyvin tiedossa. Motts on pulassa omassa päässä ja liian usein hänen miehensä huseeraa maila vapaana.
Viime aikoina on kummastuttanut että runkopakkien poissaollessa peliaikaa saa kädetön Jay Leach, kun Anssi tahkoaa AHL:ää Lowellissa. No, ehkäpä tässä on jokin salattu kuvio taustalla, emmekä me kuolevaiset kykenisi sitä edes käsittämään.
Suotta ei Leachin sukua kutsuta eläinmaailmassa juotikkaiksi...Näillä otteilla mies ei kuuluisi AHL:ää kauemmaksi. Joukon jatkona hän menee pitkin hampain, mutta hänen peruspelaamisessaankin on niin suuria puutteita, ettei Salmelan farmikomennukselle ole tässä valossa minkäänlaisia perusteita.
Jos Devils-pakistoa katsoo kokonaisuutena yksilöiden sijasta, niin nyt viimein alkaa tuntua, että Stevens-syndrooma alkaa helpottaa. Tämä suhteellisen nimetön nippu on osoittanut, että se pystyy hoitamaan duuninsa ja on sitä myötä rohkaistunut itsekin. Sitä odotettua romahdusta ei ole tullutkaan. Ja mitä enemmän tämä porukka pysyy kasassa, sitä paremmin se hitsautuu yhteen.
Viime kaudella nähtiin merkittävää yhteenkuroutumista perusasioissa ja tänä vuonna jopa Whitelta ja Salvadorilta on nähty alati rohkeampaa heittäytymistä esimerkiksi hyökkäyksiin, paikanvaihtoja, lättypasseja ja sen sellaista pientä hienoutta. Ei sillä, etteivätkö äijät olisi jo viime sesonkina osanneet näitä asioita. Itseluottamus ei vain ollut sillä tasolla, että näihin juttuihin olisi suuremmin intouduttu.
Suurimpana vahvuutena tässä nipussa on peruspelaamisen varsin korkea taso. Martin, Salvador, White, Oduya ja aikanaan toivottavasti juonen päästä saava Greene takaavat hyvän suoritustason illasta toiseen. Totuuden nimissä on sanottava, että tämä NHL:n keskitasoa oleva pakisto tuskin ratkaisee cupia paholaisten eduksi, mutta jos se pelaa näin, niin joukkueella on mahdollisuus menestyä.
Toivomisen varaa jää ainakin kiekollisessa osaamisessa. Ehkä Greenestä sukiutuu sellainen viivapommittaja, jota on kaivattu. Eväät ovat olemassa ja alkukaudesta saatiinkin jo merkkejä siitä, että Greene on murtautumassa vakiopelaajaksi. Ylivoimassa Sutterin hinku käyttää jopa viittä hyökkääjää ei suosi pakkeja. Aina en jaksa ymmärtää, miksi Paul Martinia ei käytetä ykkösylivoiman "quarterbackina", vaan Langenbrunner sohii tällä paikalla.
Mottaun ja Leachin kohdalla toivoisin pientä roolia, koska heillä on ollut suuria ongelmia varsinkin omassa päässä. Varsinkin, kun tämä kaksikko on samaan aikaan jäällä, tekee mieli sulkea silmänsä.
Luonnollisesti, kun puhutaan Devils-pakistosta, takalinjoja ei oikeastaan sovi erottaa viisikosta omaksi kokonaisuudekseen. Devilsin sentterikalusto Zubrus, Zajac, Madden ja Holik häärii usein suoranaisena kolmantena pakkina jeesaamassa. Devils-hyökkääjien puolustustyö on jo klisee, mutta ansaitsee yhä huomion, koska muutoin pakistokaan ei esiintyisi niin edukseen kuin se tällä haavaa kykenee.
