K. Rajamäki kävi vuorostaan lypsämässä pisteet, joita näistä terrori-iskuista irtoaakin varsin helposti. Kovempien rangaistusten huutelu on esimerkki populismista puhtaimmillaan. Rangaistusasteikon soveltamistapa on sisäministerin ulottumattomissa, joten kannanoton voi vaikka hakata peruskallioon ja sen hypätessä tantereesta vastaan vain levittää lannistuneesti kätensä ja voivotella, että minkäs minä tuomioistuimien linjalle voin. Ministeriltä varsin kyseenalaista sorkkia tuomiovallan suuntaan, edes puheissa. Ei tainnut olla Rajamäeltä edes ensimmäinen kerta. Pääministeri ehtikin jo laittamaan alaistaan ruotuun. Ensimmäisen polven kepuvihaajana ja anti-Vanhasen-mielipiteet-aktiivina olen hiukan huolissani itsestäni, sillä pääministerille on taas annettava pisteet kokonaisvaltaisesta katsantokannasta, joka on poliitikolta äänijahdin kannalta itse asiassa melko typerää. Alan oikeasti pitää tämän tylsimyksen toimintatavoista niin paljon, että niiden paino lähestyy asioita vaakakupin toisella puolella. Jonkinlainen osoitus politiikan tilastakin kai, että pelkästään olemalla takertumatta jokaiseen huono-osaiseen naiseen, lapseen, vanhukseen tai turkistarhaajaan erottuu edukseen.
Poliittisena pelikorttina turkistarhaterroristit on kyllä mitä mainioin. Itsessään vähäpätöinen, pahoinvoinnista jossain aivan toisaalla kielivä ilmiö, joka saa merkitykseensä nähden järjettömästi huomiota. Ihmekö tuo, ei tule mieleen vastaavaa radikalismin ja konservatismin törmäyspistettä, jossa voitaisiin stereotypioiden kautta yhtä kivuttomasti niputtaa toiselle puolelle kaikki yhteiskuntarauhaa horjuttava kuten huumehörhöys, työnvieroksunta, kommunismi, anarkismi, rikollisuus, räminämusiikki, terrorismi (no tämän ymppääminen sekaan vaatii jo paljon hyvää tahtoa), viherpiiperrys, jumalankieltäminen yms., ja toiselle puolelle pysyvyyttä tukeva, perusarvoissa uitettujen perheellisten omakotiasujien työteliäisyys. Ketjun 1. sivun kommentti iskijöiden kaasuttamisesta laillisuusperiaatteen pohjalta osoittaa jotain arvojen törmäysvoimasta.
Usuttamalla - tai uskottelemalla, että usuttaa - terroristimetsälle eliittikommandojoukkonsa ja olemalla tilanteesta ylipäänsä äärimmäisen huolestunut sisäministeri saa paljon päitä nyökkymään. Siinä se sitten onkin. Jos ilmiön haitat haluttaisiin päättäjäportaassa minimoida niin hanakasti kuin puheista voisi päätellä, maan vähälukuiset turkistarhat suojattaisiin vartiointiteknisin keinoin sivuleikkureilla ja lenkkitossuilla aseistautuneilta terroristeilta. Halvemmaksi se tulisi kuin resurssien syytäminen jahtiin, joka ei lopu milloinkaan. Kun tähän pisteeseen on ajauduttu, paloa ei voida enää sammuttaa. Tarha-aktivismi ruokkii itseään juuri niin kauan, kuin tarhausta harjoitetaan. Siltä voidaan korkeintaan suojautua. Ajatukset yksittäisestä, järjestäyneestä (terroristi)verkostosta, joka voitaisiin jäljittää, tuhota ja päästä eroon ilmiöstä sen mukana, ovat järjettömiä. Ekoaatteen häiriintyneet laidat syöttävät taisteluunsa uutta väkeä niin kauan, kuin sotavankeja riittää.
Mitäpä näistä minkkien pikku lukkosepistä voisi sanoa... No. Heillä on taustalla kaunis ajatus. Tai jollakulla heistä joskus oli. Tai tämän esi-isällä. Valtakulttuuri on ajat sitten vetänyt hyödykkeen ja yksilön rajan lemmikki- ja villieläimen välille, kotieläin kuuluu häilyvästi molemmille puolille rajaa vähän tilanteesta riippuen. Lypsylehmällä on tyypillisesti nimi, teurasnaudalla ei. (Ainakin minun lapsuuteni maaseudulla maitokantturalla oli aina nimi. Tiedä sitten, miten on tehomaataloustiloilla.) Tarhakettu tai minkki lienee yleisessä katsannossa siellä kotieläinten villimmässä laidassa. ’Vapautusrintaman’ tavoite on käsittääkseni reivata yhteisön moraali siihen pisteeseen, että olisi yhtä absurdia kulkea kadulla kuollut kettu hartioillaan, kuin mitä on kulkea kadulla kuollut labradorinnoutaja hartioillaan. Sikäli kyse olisi loppujen lopuksi melko pienestä arvojen siirtymästä. Tavoitteena tuo on minusta ymmärrettävä ja hyväksyttävä, epäitsekkyydessään kunnioitettavakin. Ehkä tästä voisi vetää jonkinlaisen analogian (ehkä hiukan ontuvan) kristillisen etiikan lähimmäisenrakkauteen, joka olisi tarkoitus ulottaa ei vain lähipiiriin (joka nuuskuttaa tai kehrää siinä jaloissa), vaan koko ihmiskuntaan (joka ei asu samassa talossa, vaan jota näkee harvoin vilaukselta). Käytännössähän ajatus kyllä pysähtyy lähes poikkeuksetta tuttaviin. Että toivoton tehtävä taitaa iskuryhmällä olla meneillään.
Perimmiltään eläinoikeustaistelussa lienee kyse siitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan eikä siitä, miten he kohtelevat eläimiä.
Turkistarhaisku toimintamuotona on tavoitteista riippumatta tietysti yksiselitteisen mahdoton hyväksyä. Ikävää, että tiedostaminen kanavoituu tuolla tavalla. Mjr kirjoitti aiemmin hyvin siitä, miten metodit vaarantavat demokratian perusperiaatteet sinänsä. Näyttää siltä, että tarha-aktivistit ovat unohtaneet omat tavoitteensa tyystin, ja yleinen asia on kääntynyt henkilökohtaiseksi missioksi. Alkuperäisellä huolenaiheella eli turkiseläimillä on merkitystä enää korkeintaan marttyyreina. Tilannetta voi verrata uskonnolliseen fanatismiin, jossa maailma on polarisoitunut täysin mustavalkoiseksi eikä omia käsityksiä ja sen myötä toimintatapoja kyetä enää lainkaan kyseenalaistamaan. Ihmetyttää, mikä noin vahvaa uskoa pitää pystyssä, koska kuvioon ei kuitenkaan ole jumalia sotkettu. Ehkäpä se on jonkinlaista kilpailua 'vakaumuksen aitoudesta', nopea keino nousta ryhmän sisäisessä hierarkiassa ylöspäin. Joukkopsykoosi, idealismia pahimmillaan. Mitään hyvää iskijät eivät toimillaan saa asialleen aikaan, päinvastoin.