Pappa, isäni isä, kuoli viime viikolla. 92 vuotta mittarissa. Päivälleen kaksi vuotta myöhemmin kuin ex-vaimonsa, mummoni. Erosivat n. 30 vuotta sitten. Aiemmin päivällä tuli tieto, että siirretään saattohoitoon, sitten puhelun aikana isäni kanssa tulikin jo tieto, että nukkui pois. Pari viikkoa aiemmin oli vasta siirretty kotihoidon piiristä palvelukotiin. Pahasti dementoitunut, ei tunnistanut omaa poikaansa eikä omaa kotiaan.
Aika yksin vietti viimeiset vuotensa. Oli käytännössä ajanut kaikki läheiset pois luotaan jo silloin, kun pää vielä pelasi. Isäni oli oikeastaan ainoa linkkinsä sukulaisiin, hänkin 600 kilometrin päässä. Toinen pojista oli pistänyt välit poikki jo vuosikymmeniä aiemmin, kun sai tarpeekseen henkisestä väkivallasta, jota oli isältään saanut sietää lapsuudesta asti. Itse näin hänet viimeksi n. 5 vuotta sitten.
Hämmentävää on, että kun kävimme isäni kanssa tyhjentämässä pappani kesäasunnon reilu kuusi vuotta sitten, kun tämä oli saanut ilmeisesti lämpöhalvauksen tai jotain muuta (naapuri oli löytänyt hänet tappohelteellä sisältä paksut talvivaatteet päällä), niin oma isäni ei muista tästä reissusta mitään. Eikä suostu uskomaan, että näin tosiaan on käynyt. Kävimme siis hakemassa pilaantuvat ruoat pois kaapeista sekä pappani auton. Isäni kuitenkin on skarppi tyyppi, täyttää tänä vuonna 70. Mutta tuo reissu on pyyhkiytynyt täysin mielestään.
Minä en oikein osaa ikävöidä pappaani. Sukulainen, kyllä, mutta niin etäinen. Lapsuudessa vietettiin paljon aikaa heidän mökillään saaristossa, mutta muuten jäi aina etäiseksi. Samoin kuin mummoni. Silti tämä jotenkin pysäytti, pisti ajattelemaan. Ajattelemaan lähinnä sitä, että minkälaisen jäljen sitä haluaa jättää itsestään omille lapsilleen ja mahdollisesti tuleville sukupolville. Aivan toisenlaisen. Sellaisen, että minulle on voinut aina puhua ja jutella, olla lähellä. Haluan olla läsnä ja tukea kaikessa, tavalla tai toisella. Tarjota turvaa. En halua olla se kärttyisä vanha ukko, joka huutaa pienille lapsille korttia pelatessa, jos sattuu vaikka häviämään. En halua olla sellainen, joka ei koskaan anna myönteistä palautetta ja tee itseään saatavaksi. Toki pitää muistaa, että ilman häntä ei olisi myöskään minua ja omia lapsiani, noita maailman upeimpia tyyppejä.
