Kuulkaas nyt, Vilperi on vihdoin takaisin palstavahvuudessa. Yli kaksi viikkoa tällainen pelikieltoni kestikin ja nyt se on vihdoin lusittu ja olen taas täällä. Vihastuttamassa ja ihastuttamassa. Pelikieltoani ei julkaistu varsinaisessa viestiketjussa mutta sain sen tämän takia kun levy pyöritti täälläkin liikaa samaa aihetta.
Kyllä olen jonkin verran kaivannut taas tätä aikaa kun pääsen kirjoittamaan tänne. Tämä on rakas harrastukseni ja tänne on kiva kirjoitella vaikka ajatuksia ja tuntemuksiaan. Tanssin ilosta täällä melkein kun sain kirjoitusoikeuteni takaisin. Tai no ainakin leveä hymy tuli huulille kun luin moderaattorien kirjoittaman yksityisviestin minulle jossa kerrottiin kirjoitusoikeuksieni palautetuksi.
Muuten minulle kuuluu sitä, että olen nyt täällä Hämeenlinnassa mielenterveysosastolla potilaana. Hoitomuotoni on pakkohoito. Huomenna kai pääsen käymään kotikäynnillä hoitajan kanssa? En tiedä onko sekään hyvä vai huono juttu? Herättääkö taas lisää tätä järkyttävää koti-ikävää minussa?
Minulla on aika sellainen ikävä ja turhautunut fiilis. Kaipaan niin helvetisti jo kotiini. En palaa siihen itse ongelmaan enää mikä aikaansai sen että elämäni jäi junnaamaan paikoilleen pitkäksi ajaksi mutta koska tässä ei ole elänyt oikein täysillä pitkiin aikoihin niin kaipuu kotiin on aika kova. Vielä kun minut raijattiin tänne osastolle päivystyksen kautta väkipakolla.
On minulla kyllä toinenkin asia mikä saa minut ikävöimään täältä osastolta pois ja se on tämä tietty nainen josta jo kirjoittelin edellisissä päivityksissäni. Meillä oli työpaikalla kahden kesken jo niin toisistaan välittävä ja jotenkin niin mukava keskustelu että se on saanut minut nyt kaipaamaan tuota naista. Enää ei olla pelkässä iskemis- tai ihastumisvaiheessa mielestäni vaan jo reilusti pidemmällä. Näin olen käsittänyt. Muistan kuinka luontevasti sekin jo tuli molemmilta kun minä sanoin ensin että keskustellaan lisää myöhemmin ja nainen vastasi että joo. Aivan kuin olisi jo toisistaan välittävät ihmiset näin päättäneet keskustelun, kyllä me tietenkin vielä uudelleen keskustellaan.
Aika paska fiilis on nyt olla täällä osastolla. Kaipaan kotiini ja ikävöin tuota naista niin paljon. Jo hänen äänestään lähtien. Kerran kuulemma tuo nainen oli käynyt jo täällä osastollakin kai oven takana mutta olin silloin itse nukkumassa ja hoitajat eivät herättäneet minua. Mutta luotan että olemme jo sen verran pitkällä että tämä ei koko juttua kaada, eiköhän asiat ole setvittävissä.
Täällä osastolla on muutenkin aika kurja olla. Aika kulahtaneet seinät, huonekalut ja lattiat. Inhoan tätä sisustustyyliä, jotenkin niin ankea.
No, tuossa eilen kävimme hoitajien ja parin toisen potilaan kanssa kaupungilla kahvilla. Se oli aika mukava piristys tähän osastolla olemiseen. Sellainen irtiotto. Mutta toisaalta se muistutti miten asiat voisivat olla jos ne olisi hyvin. Voisi vaikka kierrellä kaupungilla.
Ja tämä saattaa herättää melkoisen vastalauseryöpytyksen mutta olen mielestäni liian vaativassa hoitomuodossa nyt ja pitäisi olla täällä jopa toukokuun alkuun asti. En koe olevani näin sairas. Siksi annoinkin maanantaina virallisen valituksen potilasasiamiehelle joka vei sen hallinto-oikeuteen asti. Nyt on asiat elämässä eriskummallisesti, mutta toivottavasti ne siitä taas oikenee.
Mutta mikä tärkeintä, minä olen nyt takaisin palstavahvuudessa!
Kyllä olen jonkin verran kaivannut taas tätä aikaa kun pääsen kirjoittamaan tänne. Tämä on rakas harrastukseni ja tänne on kiva kirjoitella vaikka ajatuksia ja tuntemuksiaan. Tanssin ilosta täällä melkein kun sain kirjoitusoikeuteni takaisin. Tai no ainakin leveä hymy tuli huulille kun luin moderaattorien kirjoittaman yksityisviestin minulle jossa kerrottiin kirjoitusoikeuksieni palautetuksi.
Muuten minulle kuuluu sitä, että olen nyt täällä Hämeenlinnassa mielenterveysosastolla potilaana. Hoitomuotoni on pakkohoito. Huomenna kai pääsen käymään kotikäynnillä hoitajan kanssa? En tiedä onko sekään hyvä vai huono juttu? Herättääkö taas lisää tätä järkyttävää koti-ikävää minussa?
Minulla on aika sellainen ikävä ja turhautunut fiilis. Kaipaan niin helvetisti jo kotiini. En palaa siihen itse ongelmaan enää mikä aikaansai sen että elämäni jäi junnaamaan paikoilleen pitkäksi ajaksi mutta koska tässä ei ole elänyt oikein täysillä pitkiin aikoihin niin kaipuu kotiin on aika kova. Vielä kun minut raijattiin tänne osastolle päivystyksen kautta väkipakolla.
On minulla kyllä toinenkin asia mikä saa minut ikävöimään täältä osastolta pois ja se on tämä tietty nainen josta jo kirjoittelin edellisissä päivityksissäni. Meillä oli työpaikalla kahden kesken jo niin toisistaan välittävä ja jotenkin niin mukava keskustelu että se on saanut minut nyt kaipaamaan tuota naista. Enää ei olla pelkässä iskemis- tai ihastumisvaiheessa mielestäni vaan jo reilusti pidemmällä. Näin olen käsittänyt. Muistan kuinka luontevasti sekin jo tuli molemmilta kun minä sanoin ensin että keskustellaan lisää myöhemmin ja nainen vastasi että joo. Aivan kuin olisi jo toisistaan välittävät ihmiset näin päättäneet keskustelun, kyllä me tietenkin vielä uudelleen keskustellaan.
Aika paska fiilis on nyt olla täällä osastolla. Kaipaan kotiini ja ikävöin tuota naista niin paljon. Jo hänen äänestään lähtien. Kerran kuulemma tuo nainen oli käynyt jo täällä osastollakin kai oven takana mutta olin silloin itse nukkumassa ja hoitajat eivät herättäneet minua. Mutta luotan että olemme jo sen verran pitkällä että tämä ei koko juttua kaada, eiköhän asiat ole setvittävissä.
Täällä osastolla on muutenkin aika kurja olla. Aika kulahtaneet seinät, huonekalut ja lattiat. Inhoan tätä sisustustyyliä, jotenkin niin ankea.
No, tuossa eilen kävimme hoitajien ja parin toisen potilaan kanssa kaupungilla kahvilla. Se oli aika mukava piristys tähän osastolla olemiseen. Sellainen irtiotto. Mutta toisaalta se muistutti miten asiat voisivat olla jos ne olisi hyvin. Voisi vaikka kierrellä kaupungilla.
Ja tämä saattaa herättää melkoisen vastalauseryöpytyksen mutta olen mielestäni liian vaativassa hoitomuodossa nyt ja pitäisi olla täällä jopa toukokuun alkuun asti. En koe olevani näin sairas. Siksi annoinkin maanantaina virallisen valituksen potilasasiamiehelle joka vei sen hallinto-oikeuteen asti. Nyt on asiat elämässä eriskummallisesti, mutta toivottavasti ne siitä taas oikenee.
Mutta mikä tärkeintä, minä olen nyt takaisin palstavahvuudessa!
/img-s3.ilcdn.fi/e9ba1fb4d15fcdd1aa2274a4e62252432c7e6a13a0a725794f91a33a9bf38c49.jpg)
