No ketsuppi jäi puuttumaan. "Etkö sä muka muista ett syön makkara aina ketsupi kaa", toteaa lapsi. No en kyllä olisi niin varma kun se sinappikin on maistunut. Ketsuppi ja makkara on enemmänkin veljen lasten juttuja. Ehkä ollaan oltu liikaa heidän kanssaan niin miehen lapsi on "oppinut pahoille tavoille". Minun mielestäni ketsuppi kuuluu lähinnä makaronilaatikon päälle joten ei tullut sitä otettua mukaan retkelle. Varmaan jää ikuiset traumat tästä ketsuppi-jutusta lapselle... ;-)
Muutenhan retki meni ihan hyvin (ihan kuin se ketään kiinnostaisi). Ensin käveltiin pari kilsaa nuotiopaikalle. Aurinko paistoi, oli pikku pakkanen ja tiekin oli hyvä kulkea. Nuotio saatiin hyvin tehtyä mukana kannetuilla puilla ja tuohilla. Paistettiin makkara tai pari per naama. Käytiin järven jäällä liukastelemassa auringon paisteessa. Vedet olivat nousseet ja jäät olivat tulleet rantakalliolle ja niitä oli kiva särkeä. Takaisin paluu ei meinannut lapselle maistua koska edessä oli (hänen sanoillaan) enemmän ylä- kuin alamäkeä. Mikä oli kyllä totta. Kuitenkin hän jaksoi ja halusi kävellä takaisin vaikka tiedän että isi olisi kyllä hakenut hänet autolla jos tarve vaatii...
Olen myös uusioperheen vanhempi ja tutulta kuulostaa noi jutut, vaikka en ihan samassa tilanteessa ole ollukaan. Tulin perheeseen lasten ollessa melko pieniä (3 ja 5 vee) ja alkuun oli pitkään melko hankalaa. En ollut yhtään tottunut pikkulapsiin, enkä myöskään ole sellaisia halunnut. Lasten biologinen isä oli väkivaltainen juoppo, joka piti yhteyttä hyvin satunnaisesti ja kun piti, lähes aina oli jotain negatiivista tiedossa. Onneks on sittemmin poistunut kuvioista lopullisesti.
Muakin vitutti pitkään muksujen ylihyysäääminen ja vaimo kuittas sen aina kunnon isän puuttumisella yms. Ajan ja iän myötä tilanne kuitenkin rauhottu ja jopa adoptoin muksut omikseni. Nyt kun molemmat asuvat jo omillaan, ovat duunissa tahoillaan ja ollaan jopa isovanhempia, tilanne on hyvin seesteinen. Olen muksuille aina jonkinsortin isä, vaiks mua kutsuvatkin nimellä, mikä on mullekin very fine. Aika isona kunniana otin, kun sain saattaa tyttären viime syksynä alttarille erinomaisen vävyn vaimoksi.
Vaikka en tietääkseni fyysinen isä kenellekään ihan omasta valinnasta olekaan, niin kyllä ekan lapsenlapsen syntymä on herättäny tällaisessa vanhassa kyynisessä paskiaisessa ihan uusia tunteita ja katselen ennen niin vieroksumiani pikkulapsia ihan uusin silmin. En siltikään ole mikään täysin sokaistunut pappa, en esittele pikkusen kuvia työpaikalla enkä kerro pojan kuulumisia julkisesti, koska eiväthän muiden muksujen tekemiset hirveästi ketään kiinnosta. En myöskään edelleenkään pidä hirveästi huonosti käyttäytyvistä pikkulapsista.
@Iisoppi :lle lohdutukseksi, kyllä se uusioperhekin voi joskus onnistua.
www.seiska.fi
psychology-spot.com