Olin hiljattain Kaija Koon kirkkokonsertissa, joten pari sanaa siitä ja ensin ylipäätään suhteestani kyseiseen artistiin. Eipä muuten ollutkaan tullut käytyä kirkossa sitten mummoni hautajaisten, kun en mitenkään uskonnollinen henkilö ole.
Kaija ”Koo” Kokkola on kuulunut suosikkilaulajiini jo lapsuusvuosistani saakka. Kun muut ikäiseni kuluttivat vielä lastenlauluja tai nuorille suunnattuja tyttöbändejä tyyliin Nylon Beat ja Gimmel, minä luukutin komerossani Kaija Koota niin että tärykalvot tärisivät. Tinakenkätyttö taisi olla ensimmäinen biisi, johon tutustuin Radio Novan vannoutuneena kuuntelijana, ja sittemmin hommasin (tai ehkä ennemminkin pyysin vanhempiani hommaamaan) pari Kaijan albumia ihan ikiomaksi. Tuskinpa noiden biisien rakkauspainotteiset sanoitukset ovat antaneet sen ikäiselle kovin paljoa, mutta melodiat olivat mukavan tarttuvia ja ennen kaikkea Kaija Koon tummassa äänessä piili jotakin kovin kiehtovaa. Hänen laulantansa kun ei ollut eikä ole vieläkään semmoista kimitystä kuin valitettavan monilla naisartisteilla tuppaa olemaan, mutta ei toisaalta mitään Nylon Beat & Sanni & Jannika B -tyyppistä nasaalihonotustakaan. Hän laulaa matalalta, puhtaasti, kauniisti ja vielä päälle päätteeksi tunteella ja nuotilleen – eli kaikki onnistuneeseen laulusuoritukseen vaadittavat elementit ovat kuosissa.
Nykyään arvostan myös sitä, kuinka Kaija Koo on onnistunut pysymään pinnalla tai ainakin pinnan tuntumassa kaikki nämä vuodet. Toki jonkinmoinen notkahdus taisi tapahtua vuosituhannen alkupuolella tai ehkä jo ysärin lopulla, mutta vuonna 2010 hän onnistui uudistamaan tyyliään hieman rock-henkisempään suuntaan ja nousi tuhkista kuin feenikslintu ikään – vaikka ainahan hänen tuotantonsa on tasapainoillut jossakin iskelmän ja rockin välimaastossa. Lyriikoissakaan ei ole viime vuosina ilmennyt enää mitään ”kuka keksi rakkauden” -tyyppistä kornia lässytystä vaan niissä on käsitelty etenkin vaikeuksien kautta voittoon pääsemistä. Esimerkiksi Supernaiset, Vapaa ja Kaunis rietas onnellinen ovat sellaisia voimabiisejä, että niistä voi hieman nuorempikin (naispuolinen) kuulija löytää kosketuspintaa. Eivät nuo uudemmat tekeleet silti tule tunnearvoltaan kohoamaan vielä pitkiin aikoihin niiden aikaisempien helmien tasolle. Vanhoista biiseistä lemppareitani ovat Tinakenkätytön lisäksi ainakin Ex-nainen, Tyhjyys, Niin kaunis on hiljaisuus ja Meidät on arvottu sekä semivanhoista/uusista Tanssii itsensä kanssa, Miltä se tuntuu ja Jotain häviää.
En silti ollut nähnyt Kaija Koota koskaan livenä, ennen kuin eksyin tuonne Turun Mikaelinkirkkoon kuuntelemaan hänen tuoreimman kirkkokonserttikiertueensa toiseksi viimeistä vetoa. Heti kärkeen huomautettakoon, että keikkapaikkana tämä kirkko ja varmasti kaikki muutkin kirkot ovat ankeansorttisia. Tavallisilla Kaija Koon klubikeikoilla meno äityy kuulemani mukaan usein varsin villiksi: ihmiset tanssivat pöydillä, Kaija näyttää persettä tasaisin väliajoin ja niin poispäin. Tai ei kai tuo viimeksi mainittu oikeasti sentään yleistä keikkanähtävää ole, mutta onpa sellaistakin joskus tapahtunut. Kirkossa ei tietenkään voi pistää pystyyn ihan noin railakkaita bileitä aiheuttamatta valtavaa skandaalia, joten moisiin sfääreihin ei tällä kertaa ylletty. Enkä minä mitenkään erityisemmin olisikaan halunnut nähdä Kaija Koon persettä, mutta noin muuten olisin kaivannut enemmän sellaista joukkofiilistä. Kaija kyllä yritti saada ihmisiä laulamaan mukana ja tekemään aaltoja, mutta paikka ja väki (yours truly mukaan luettuna) olivat liian kuivakassimaisia tuollaiseen ilotteluun. Hyvä että edes taputettiin – ei sitäkään kovin antaumuksella.
Kaijasta itsestään taas muodostui tuolla ihan herttainen ja sympaattinen kuva. Aikaisemmin olen saanut hänestä hiukan diivamaisen vaikutelman – esimerkiksi hänelle parit biisit tekaissut Apulannan Toni on kertonut (varsin diplomaattisin sanankääntein toki), että Kaija Koo on ns. taiteilija eikä hänen kanssaan ole mitenkään helppo työskennellä. Varmasti tuo pitääkin paikkansa, mutta kirkkokonsertissaan Kaija heitti hyväntahtoista ja osin itseironistakin läppää (hän esim. mainitsi luulleensa erästä kiertuehenkilökuntaansa kuuluvaa tyyppiä jostakin syystä kiinalaiseksi ja kommentoi erään biisin eräässä matalassa kohdassa leikkisästi, että ”tuon alemmas en pääse”), kertoi tarinoita lapsuudestaan (esim. lapsuudenperheensä vannoutuneesta jouluvieraasta Elsa-tädistä, jota oli pitänyt aina houkutella kuukausikaupalla suostumaan vieraisille joulun pyhinä), jutteli välillä suoraan yleisöllekin (ainakin hän kyseli, kuinka moni oli ollut läsnä hänen edellisessä Mikaelinkirkon konsertissaan ja sanoi että ”jotakin on ainakin tehty oikein”, kun yksi tämänkertaisista paikallaolijoista oli silloinkin ollut yleisössä ja oli nyt siis päättänyt uudistaa kokemuksen) ja laskeutui eräässä vaiheessa yleisön keskuuteen penkkirivien keskelle ikään kuin tervehtimään kuulijoitaan. Kaiken kaikkiaan hän vaikutti yllättävänkin inhimilliseltä ja lämpimältä, ehkä osin johtuen vain tuosta ympäristöstä – se kun on omiaan saamaan ihmisistä herkimmät ja hartaimmat puolet esille.
Setti painottui onneksi Kaijan omiin lauluihin, joita minä ensisijaisesti olinkin halunnut kuulla. Joululauluista tuli muistaakseni vain Maa on kaunis, Varpunen jouluaamuna ja Joulun kellot. Jostakin syystä vedettiin myös Irwin Goodmanin Maailma on kaunis ja Apulannan Valot pimeyksien reunoilla – olisikohan viimeksi mainittu ollut Vain elämää -materiaalia, mutta tuon Irwinin biisin mahdollisesta aasinsillasta Kaija Koohon minulla ei ainakaan ole mitään tietoa. Kaijan oma tuotanto taas on onneksi melko monipuolista. Mitään Kaunis rietas onnellista tuolla ei toki voinut esittää, mutta hänellä on paljon myös herkkiä, esimerkiksi rakkaudesta ja läheisen kuolemasta kertovia kipaleita ja jopa uskonnollista sanastoa joissakin lyriikoissa. Kaijan omista kappaleistaan soitettiinkin ainakin Viimeinen lento, Kuka keksi rakkauden, Sydän vähän kallellaan, Taivaassa tanssitaan, Kylmä ilman sua, Minun tuulessa soi ja encorena Taivas sisälläni – kaikki jollakin tavalla miljööseen sopivia.
Joidenkin kappaleiden tämänkertaiset sovitukset olivat vähän turhankin vaisuja ja laahaavia. Eipä tuonne kyrkaan toki olisi mikään rokki istunutkaan, mutta varsinkin Kuka keksi rakkauden oli mielestäni jo liiankin vähäeleinen ja hidas. Suurimman osan ajasta kyseisen kipaleen taustalla soi vain pianosäestys ja tempo oli vedetty alakanttiin, vaikka oikeastihan se on jopa suht menevä kappale. Myös Varpunen jouluaamuna ja Viimeinen lento olivat säestyksen suhteen turhan minimalistisia. Sydän vähän kallellaan oli niin ikään todella vaisu ja laahaava, vaikka se toki on sellainen muutenkin. Minun tuulessa soi olikin konsertin kohokohta, kun sen aikana Kaijan omia sanoja lainatakseni ”laitettiin vähän vauhtia”. Valot pimeyksien reunoilla, Kylmä ilman sua ja Taivas sisälläni kajahtivat myös komeasti. Ensiksi mainittu veti jopa vertoja alkuperäisesitykselle, mikä on paljon sanottu kaltaiseltani vannoutuneelta Apulanta-fanilta.
Ehkäpä isompi orkka olisi näin juhlavassa ympäristössä tehnyt ihan terää. Nyt lavalla, tai siis kirkkosalin etuosassa, oli Kaijan lisäksi vain kitaristi, toinen kitaristi/sellisti ja kosketinsoittaja. Vähän massiivisempi äänimatto olisi täyttänyt kaikuvan kirkkosalin täyteläisemmin. Kaijan ääni sinänsä kyllä kantoi hienosti ja pysyi ihailtavan vireessä, tunnettakaan unohtamatta.
Todella lyhyeltä tuo konsertti kyllä tuntui. Juuri kun alkoi päästä tunnelmaan kiinni, kaikki olikin jo ohitse. Oikealla Kaijan Koon keikalle tekisi nyt mieli. Ehkä siihen joskus siunaantuu mahdollisuus.
Kaija ”Koo” Kokkola on kuulunut suosikkilaulajiini jo lapsuusvuosistani saakka. Kun muut ikäiseni kuluttivat vielä lastenlauluja tai nuorille suunnattuja tyttöbändejä tyyliin Nylon Beat ja Gimmel, minä luukutin komerossani Kaija Koota niin että tärykalvot tärisivät. Tinakenkätyttö taisi olla ensimmäinen biisi, johon tutustuin Radio Novan vannoutuneena kuuntelijana, ja sittemmin hommasin (tai ehkä ennemminkin pyysin vanhempiani hommaamaan) pari Kaijan albumia ihan ikiomaksi. Tuskinpa noiden biisien rakkauspainotteiset sanoitukset ovat antaneet sen ikäiselle kovin paljoa, mutta melodiat olivat mukavan tarttuvia ja ennen kaikkea Kaija Koon tummassa äänessä piili jotakin kovin kiehtovaa. Hänen laulantansa kun ei ollut eikä ole vieläkään semmoista kimitystä kuin valitettavan monilla naisartisteilla tuppaa olemaan, mutta ei toisaalta mitään Nylon Beat & Sanni & Jannika B -tyyppistä nasaalihonotustakaan. Hän laulaa matalalta, puhtaasti, kauniisti ja vielä päälle päätteeksi tunteella ja nuotilleen – eli kaikki onnistuneeseen laulusuoritukseen vaadittavat elementit ovat kuosissa.
Nykyään arvostan myös sitä, kuinka Kaija Koo on onnistunut pysymään pinnalla tai ainakin pinnan tuntumassa kaikki nämä vuodet. Toki jonkinmoinen notkahdus taisi tapahtua vuosituhannen alkupuolella tai ehkä jo ysärin lopulla, mutta vuonna 2010 hän onnistui uudistamaan tyyliään hieman rock-henkisempään suuntaan ja nousi tuhkista kuin feenikslintu ikään – vaikka ainahan hänen tuotantonsa on tasapainoillut jossakin iskelmän ja rockin välimaastossa. Lyriikoissakaan ei ole viime vuosina ilmennyt enää mitään ”kuka keksi rakkauden” -tyyppistä kornia lässytystä vaan niissä on käsitelty etenkin vaikeuksien kautta voittoon pääsemistä. Esimerkiksi Supernaiset, Vapaa ja Kaunis rietas onnellinen ovat sellaisia voimabiisejä, että niistä voi hieman nuorempikin (naispuolinen) kuulija löytää kosketuspintaa. Eivät nuo uudemmat tekeleet silti tule tunnearvoltaan kohoamaan vielä pitkiin aikoihin niiden aikaisempien helmien tasolle. Vanhoista biiseistä lemppareitani ovat Tinakenkätytön lisäksi ainakin Ex-nainen, Tyhjyys, Niin kaunis on hiljaisuus ja Meidät on arvottu sekä semivanhoista/uusista Tanssii itsensä kanssa, Miltä se tuntuu ja Jotain häviää.
En silti ollut nähnyt Kaija Koota koskaan livenä, ennen kuin eksyin tuonne Turun Mikaelinkirkkoon kuuntelemaan hänen tuoreimman kirkkokonserttikiertueensa toiseksi viimeistä vetoa. Heti kärkeen huomautettakoon, että keikkapaikkana tämä kirkko ja varmasti kaikki muutkin kirkot ovat ankeansorttisia. Tavallisilla Kaija Koon klubikeikoilla meno äityy kuulemani mukaan usein varsin villiksi: ihmiset tanssivat pöydillä, Kaija näyttää persettä tasaisin väliajoin ja niin poispäin. Tai ei kai tuo viimeksi mainittu oikeasti sentään yleistä keikkanähtävää ole, mutta onpa sellaistakin joskus tapahtunut. Kirkossa ei tietenkään voi pistää pystyyn ihan noin railakkaita bileitä aiheuttamatta valtavaa skandaalia, joten moisiin sfääreihin ei tällä kertaa ylletty. Enkä minä mitenkään erityisemmin olisikaan halunnut nähdä Kaija Koon persettä, mutta noin muuten olisin kaivannut enemmän sellaista joukkofiilistä. Kaija kyllä yritti saada ihmisiä laulamaan mukana ja tekemään aaltoja, mutta paikka ja väki (yours truly mukaan luettuna) olivat liian kuivakassimaisia tuollaiseen ilotteluun. Hyvä että edes taputettiin – ei sitäkään kovin antaumuksella.
Kaijasta itsestään taas muodostui tuolla ihan herttainen ja sympaattinen kuva. Aikaisemmin olen saanut hänestä hiukan diivamaisen vaikutelman – esimerkiksi hänelle parit biisit tekaissut Apulannan Toni on kertonut (varsin diplomaattisin sanankääntein toki), että Kaija Koo on ns. taiteilija eikä hänen kanssaan ole mitenkään helppo työskennellä. Varmasti tuo pitääkin paikkansa, mutta kirkkokonsertissaan Kaija heitti hyväntahtoista ja osin itseironistakin läppää (hän esim. mainitsi luulleensa erästä kiertuehenkilökuntaansa kuuluvaa tyyppiä jostakin syystä kiinalaiseksi ja kommentoi erään biisin eräässä matalassa kohdassa leikkisästi, että ”tuon alemmas en pääse”), kertoi tarinoita lapsuudestaan (esim. lapsuudenperheensä vannoutuneesta jouluvieraasta Elsa-tädistä, jota oli pitänyt aina houkutella kuukausikaupalla suostumaan vieraisille joulun pyhinä), jutteli välillä suoraan yleisöllekin (ainakin hän kyseli, kuinka moni oli ollut läsnä hänen edellisessä Mikaelinkirkon konsertissaan ja sanoi että ”jotakin on ainakin tehty oikein”, kun yksi tämänkertaisista paikallaolijoista oli silloinkin ollut yleisössä ja oli nyt siis päättänyt uudistaa kokemuksen) ja laskeutui eräässä vaiheessa yleisön keskuuteen penkkirivien keskelle ikään kuin tervehtimään kuulijoitaan. Kaiken kaikkiaan hän vaikutti yllättävänkin inhimilliseltä ja lämpimältä, ehkä osin johtuen vain tuosta ympäristöstä – se kun on omiaan saamaan ihmisistä herkimmät ja hartaimmat puolet esille.
Setti painottui onneksi Kaijan omiin lauluihin, joita minä ensisijaisesti olinkin halunnut kuulla. Joululauluista tuli muistaakseni vain Maa on kaunis, Varpunen jouluaamuna ja Joulun kellot. Jostakin syystä vedettiin myös Irwin Goodmanin Maailma on kaunis ja Apulannan Valot pimeyksien reunoilla – olisikohan viimeksi mainittu ollut Vain elämää -materiaalia, mutta tuon Irwinin biisin mahdollisesta aasinsillasta Kaija Koohon minulla ei ainakaan ole mitään tietoa. Kaijan oma tuotanto taas on onneksi melko monipuolista. Mitään Kaunis rietas onnellista tuolla ei toki voinut esittää, mutta hänellä on paljon myös herkkiä, esimerkiksi rakkaudesta ja läheisen kuolemasta kertovia kipaleita ja jopa uskonnollista sanastoa joissakin lyriikoissa. Kaijan omista kappaleistaan soitettiinkin ainakin Viimeinen lento, Kuka keksi rakkauden, Sydän vähän kallellaan, Taivaassa tanssitaan, Kylmä ilman sua, Minun tuulessa soi ja encorena Taivas sisälläni – kaikki jollakin tavalla miljööseen sopivia.
Joidenkin kappaleiden tämänkertaiset sovitukset olivat vähän turhankin vaisuja ja laahaavia. Eipä tuonne kyrkaan toki olisi mikään rokki istunutkaan, mutta varsinkin Kuka keksi rakkauden oli mielestäni jo liiankin vähäeleinen ja hidas. Suurimman osan ajasta kyseisen kipaleen taustalla soi vain pianosäestys ja tempo oli vedetty alakanttiin, vaikka oikeastihan se on jopa suht menevä kappale. Myös Varpunen jouluaamuna ja Viimeinen lento olivat säestyksen suhteen turhan minimalistisia. Sydän vähän kallellaan oli niin ikään todella vaisu ja laahaava, vaikka se toki on sellainen muutenkin. Minun tuulessa soi olikin konsertin kohokohta, kun sen aikana Kaijan omia sanoja lainatakseni ”laitettiin vähän vauhtia”. Valot pimeyksien reunoilla, Kylmä ilman sua ja Taivas sisälläni kajahtivat myös komeasti. Ensiksi mainittu veti jopa vertoja alkuperäisesitykselle, mikä on paljon sanottu kaltaiseltani vannoutuneelta Apulanta-fanilta.
Ehkäpä isompi orkka olisi näin juhlavassa ympäristössä tehnyt ihan terää. Nyt lavalla, tai siis kirkkosalin etuosassa, oli Kaijan lisäksi vain kitaristi, toinen kitaristi/sellisti ja kosketinsoittaja. Vähän massiivisempi äänimatto olisi täyttänyt kaikuvan kirkkosalin täyteläisemmin. Kaijan ääni sinänsä kyllä kantoi hienosti ja pysyi ihailtavan vireessä, tunnettakaan unohtamatta.
Todella lyhyeltä tuo konsertti kyllä tuntui. Juuri kun alkoi päästä tunnelmaan kiinni, kaikki olikin jo ohitse. Oikealla Kaijan Koon keikalle tekisi nyt mieli. Ehkä siihen joskus siunaantuu mahdollisuus.
Viimeksi muokattu: