Jälkeenpäin on aina kiva viisastella, mutta kyllä tuo esim. pihalle jäänyt Tappara kaksikko Palola, Jormakka olisi varmaan tuohon joukkueeseen jotain tuonut. En kyllä sen enempää kritisoi jalosen valintoja, mutta kyllä jos ihan oikeasti näyttöjä kattellaan niin on todella vaikea uskoa, että palola ei tohon joukkueeseen mahtunut, varsinkin kun nyt jälkiviisaasti voisin sanoa, että häntä kyllä nimenomaan oltaisiin tarvittu. Ylivoimalla olisi varmasti järkännyt parit merkittävät maalit, mitkä nyt sitten jäi Aaltoselta ja muutamalta muulta tekemättä.
Jälkiviisaus ei kuitenkaan ole mitenkään hienoa eikä sitä hirveästi kannata edes viljellä, mutta tuota Palolan pihalle jättämistä pidin suurena virheenä jo silloin kun joukkue valittiin ja seison sanojeni takana siitä, että hänestä olisi ollut varmasti iloa tuolla. Kaiken kaikkiin tästä turnauksesta jäi huono mieli, koska Suomi ei missään nimessä saanut hyökkäyspelissään edes 50%:ta maksimipotentiaalista irti. Käytännössä kolme ketjua ei lähtenyt toimimaan kunnolla ja Jalonen upotti itsensä tuohon sentteriongelmaan, kun ei oikeastaan haalinut joukkueeseen enempää ns. sentteri/laitureita, joita kuitenkin esim. Westerlund/Jalonen yleensä teki.
Suomen peli oli viihdyttävää ja nautin siitä, koska siinä oli sellaista ideaa, joka hyvin toimiessaan on erittäin hyvää kiekkoa ja idea on erittäin hyvä, että pyritään pelaamaan aktiivisesti. Jotenkin vaan tuntuu, että suomalaisessa peli-DNA:ssa on junnuista lähtien semmoisia tiettyjä toistuvia virheitä, jotka on samaan aikaan meidän hienoin ominaisuus, mutta myös meidän suurin turma: suomalaiset pystyvät käytännössä tekemään pelistä kuin pelistä hirveän taistelun ja roikkumaan väkisin mukana pelissä. Pystytään pelaamaan hienosti, jos pystytään pitämään pelit tiukkoina ja luottamaan siihen omaan sapluunaamme. Yleensä se tarkoittaa hyvinkin pitkälti sellaista peliä kuin venäjää vastaan eli aika passiivista trappaamista ja vastaiskuja. Hyökkäyspeli on yleensä lähinnä ohjauskiekkoja päätyyn, joista sitten taistellaan tai yritetään jotain paikkoja taikoa suorista hyökkäyksistä. Näissä peleissä me ollaan hyviä ja vahvoja.
Sitten taas jos katsotaan sitä kolikon toista puolta niin yleensä tuo erittäin kurinalainen puolustaminen, jolla saadaan tylsitettyä suurin terä vastuksen hyökkäämisestä syö käytännössä niin paljon voimaa, että sitä hyökkäyspeliä ei oikeastaan missään vaiheessa tulekaan vaan entistä useammin varsinkin johdossa kiekosta LUOVUTAAN mieluummin kuin rakennetaan. Suomalaiset saattavat esim. kolmannessa erässä tehtyä 1-0 johtomaalia suojella kuten Valko-Venäjää vastaan eli passivoitua aivan täysin ja heitellä pelkkiä purkukiekkoja ja ohjauskiekko vailla mitään hyökkäyspeliä.
Hyökkäyspeliähän syntyi suomelta ties kuinka monennen kerran kaikista parhaiten silloin, kun joukkue oli tappiolla. Tuokin jotain perin suomalaista, että sitten kun ollaan tappiolla ja otetaan se käsijarru pois niin kas hyökkäysalueella rupeaa tapahtumaan monelaista ja sieltähän rupeaa tulemaan paikkojakin. Isoin kysymys on, kun näkee sitä peliä, että miksi sitä moodia ei koskaan saada kaivettua esiin, kun peli 0-0? Miksi jokainen peli täytyy lähteä voittamaan sellaisella 1-0 voitolla? Miksei pelejä voi yrittää voittaa vaikka 5-0? Miksei voi hyökätä koko peliä rohkeasti vaan heti kun pääsee johtoon pitää ruveta vain roiskimaan purkukiekkoja ja kyttäilemään, että joskos se vastustaja lähtis viemään?
Mielestäni junnuista lähtien pitää alkaa miettiä, että miten peliä saadaan oikeasti aktiiviseksi ja se, että pelaajat, jotka pelaavat tuolla tavalla DNA:ssaan jo täytyy saada maajoukkueesta eläkkeelle. Parhaita esimerkkejä pelaajista, joiden hyökkäyspeli läsähtää aivan heti, kun peliä johdetaan ovat esim. Pesonen, Aaltonen ja Kontiola. Oikein korostuneesti luovuttiin heti kiekosta ja ei oikein edes yritetty enää.