Kamalin maajoukkuemuisto on varsin hankalaa määritellä, mutta puhutaan nyt kumminkin "muistoista", pahimmat kokemukset ovat luultavasti haihtuneet tehokkaasti mielestä.
Tällä hetkellä muistikuvat pahimmasta kokemuksesta liittyvät v. 2003 MM-kisojen ikoniseen Ruotsi-matsiin. Olipa se aika haipakkaa menettää 5-1 johto tuolla tavoin, vieläpä sangen laadukkaalla miehistöllä. Kyse oli vain puolivälierästä, mutta silti. Ja kotikisatkin vielä.
Pahimmat kokemukset liittyvät MM-kisoihin. Niitähän riittää kymmeniä, jopa sataan asti. Suomella oli aikoinaan tavoitteena mitali MM-kisoista, sitä ei koskaan tullut. Mutta erinäisiä tappioita tuli roppakaupalla. Menetettiin hyvä johtoasema, jopa aika käsittämättömällä tavalla tyyliin Masken Carlsson tai hävittiin selvästi huonommalle joukkueelle kuten DDR:lle tai Länsi-Saksalle.
Aina sillä hetkellä kyseinen tappio oli se pahin kokemus, kunnes viimeistään seuraavissa kisoissa koettiin uusi. Mitalisarjakin jäi aina vain tavoitteeksi. Lopulta pelattiin suhteellisen merkityksettömiä pelejä kisojen loppuun. Ei sentään koskaan pudottu sarjasta, mikä oli itse asiassa hyvinkin merkittävä saavutus kaikkien toikkarointien jälkeen.
Olympiakisoissa 1994 koettu epäoikeudenmukainen välierähäviö Kanadalle näivertää edelleenkin. Toki Torinon finaalihäviö harmitti, mutta se ei samalla lailla ollut syvän katkeruuden aihe.
Näihin kaikkiin negatiivisiin kokemuksiin liittyy se, että jotta tappio oikein söisi miestä, pitäisi ensin olla kisojen arvostus kohdallaan. En oikein arvostanut kybällä NHL-olympiakisoja, vaikka siellä pelasivatkin parhaat. Olympiakisojen ympäristössä tapahtuu paljon muutakin ja jääkiekko on vain osa kisatunnelmaa ja kokemusta. Lisäksi NHL pilasi olympiakiekon formaatin ja vei myös paljon olympiahengestä, joten siksi olympiakisojen tappiot eivät harmittaneet kovin kauaa.
Sama korostetusti pätee "Kanada-cupiin". Ajankohta oli väärä, formaatti ei ollut hyvä, Kanadassa ei kunnioiteta juurikaan muita vastustajia, koko turnausideana on se, että finaalin pitää olla Kanada-USA, korkeintaan Venäjä voisi korvata USA:n. Siksipä tappiot siellä eivät kovin paljon närästäneet.
Nyttemmin ei oikeastaan enää mikään säväytä tässä mielessä. 10-luvusta lähtien MM-kisat eivät enää minulle merkitse urheilullista turnausta, vaan hupilätkää, jota seuraa viihteenä, jos viitsii kevätlämmöissä hakeutua ruudun ääreen. Jos Suomi putoaisi "B-sarjaan", ei se koskettaisi mitenkään. MM-kisat eivät vain enää ole sitä, mitä ne joskus olivat. Tämä siis on täysin subjektiivinen mielle. Suomen ensimmäinen maailmanmestaruus ei tullut todellakaan kovatasoisesta turnauksesta, mutta se oli hieno kokemus.
Jos vielä voisi kokea todella kammottavan kokemuksen, se olisi finaalitappio jollakin tuuripompulla Ruotsille ideaalisessa turnauksessa. Jossa pelattaisiin Olympiakisojen ex-formaatilla (12 joukkueen kisat, 2 lohkoa, vain 4 parhaan finaalit), parhailla pelaajilla, mieluiten huhtikuun alkupuolella. Jolloin vielä tuntuu oikealta pelata kiekkoa. Kaikki NHL-pelleilyt olisivat poissa, maajoukkueet ottaisivat tosissaan mittaa toisistaan kuten vaikkapa futiksen MM-kisoissa.
Silloin todella finaalitappio söisi miestä. Voisi taas palata niihin kaikkiin karvaisiin pettymyksiin, joita Leijonat ovat vuosien varrella tuottaneet. Häviö U20-MM-kisojen finaalissa vastaavalla tavalla ei täysin korvaisi tuota kokemusta.