Näinhän se on. Itellä maajoukkue on ollut viimeiset parikymmentä vuotta täysin yhdentekevä. Jos joku olisi 90-luvulla tullut väittämään, että näin käy (ja kävi oikeastaan vuosituhannen vaihtumisen jälkeen aika nopeasti) en olisi ikinä uskonut. Niin tiukasti tuli Leijonia seurattua ja jännitettyä silloin.No onneksi aika parantaa, ja ikä muokkaa ihmistä sillä tavalla, että elämässä asioita alkaa näkemään vähän eri perspektiivistä ja tärkeysjärjestyksessä..
Nyt en ehdi kokoonpanoja penkoa, joten tämän olettamuksen saa kumota jos menee väärin. Mutta muistelen että eikös tämän sukupolven "viimeinen mohikaani" Ville Peltonen pudonnut vuoden 2011 joukkueesta ja heti räpsähti mestaruus. Itsellekin jäi tästä sukupolvesta mieleen nämä lukuisat hopeat ja häviämiset. Siellä on Triple Silver Clubissa useampi henkilö tästä porukasta.Toki samaan syssyyn pitää vielä mainita tämä Torino 2006 finaali, mutta jotenkin näen sen enemmän tietynlaisena seurauksena näistä 2001 ja sitä edeltäneistä 1998-99 ajoista, mutta etenkin tuosta 2001:stä. Joo, ei siellä kamalasti samoja pelaajia ollut mutta itse asiassa joitain kuitenkin. Salo, Timonen, Nummelin, Niko Kapanen, Jukka Hentunen, Jarkko Ruutu ja AJ Niemi nyt ainakin, eli ihan iso prosentti kuitenkin olympiajoukkueesta sitten joitain vuosia myöhemmin. Jos nyt etenkin tuo 2001 finaalin housuunpaskominen olisi vältetty, niin ehkä tälle ikuiselle hopeasukupolvelle olisi voinut iskostua ajatus että hei tässähän voidaan joskus jotain voittaakin vielä
Peltonen valittiin 2011 joukkueeseen, mutta jäi pois kun oli jotain pientä vammaa. 2012 kotikisoihin Peltosta ei valittu, putosi viimeisten joukossa.Nyt en ehdi kokoonpanoja penkoa, joten tämän olettamuksen saa kumota jos menee väärin. Mutta muistelen että eikös tämän sukupolven "viimeinen mohikaani" Ville Peltonen pudonnut vuoden 2011 joukkueesta ja heti räpsähti mestaruus. Itsellekin jäi tästä sukupolvesta mieleen nämä lukuisat hopeat ja häviämiset. Siellä on Triple Silver Clubissa useampi henkilö tästä porukasta.
Tuntui kahdelta sekunnilta. Piti tarkistaa ja 25 sekuntia oli aikaa.No ei nyt ihan kahta sekuntia. Oli siinä sentään puoli minuuttia vielä aikaa.
Niin mutta kun niissä kisoissa Suomella olisi ollut yksi maailman parhaista pariluistelijoista joukkueessaan eli Esa Tikkanen.Ei tuo Nagano niin paha ollut. Jättiyllätys, että Suomi voitti puolivälierässä Ruotsin ja pronssimatsissa Kanadan. Mitali siitä turnauksesta oli todella kova saavutus ja joukkue ylitti itsensä isosti.
Bure oli täysin suvereeni siinä välierässä ja Venäjä meni ihan ansaitusti finaaliin.
2. MM-Finaali 2016. Vähän Torino-vibaa, ehkä semmoinen Torino-lite versio. Toki kyse MM-kisoista, mutta suomella oli silti kova nippu. Oli nuorta tulevaa staraa Aho, Laine, Rantanen ja sitten kokeneempaa sotaratsua Koivu, J.Jokinen mm. Likimain täydellisellä pelillä finaaliin, ja siellä täysin vastaanottavana osapuolena Kanadaa vastaan. Kuvat maansa myyneestä nuoresta Patrik Laineesta ei unohdu.
3. MM-Finaali 2021. Vitun 3 vs. 3 jatkoaika ja surkea aloitusvirhe. Muistikuvieni mukaan suomi oli tuossa ottelussa parempi kuin Kanada, mutta niin vain tuli helvetin kirvelevä jatkoaika-tappio. Ja se tapa jolla maali tuli oli uskomattoman turhauttava. Onneksi seuraavana vuonna sai sitten isosti balsamia haavoille, mutta kyllä tuo silti edelleen korpeaa.
4. MM-Finaali 2014. Siinä ja siinä otanko listalle, koska tätä en päässäni laske edes oikeaksi mitaliksi. Kerrankin voi ihan ilman foliohattua sanoa, että ihan vitun rigged lopputulos. Joo, turnaus oli suomelta hyvin ailahteleva ja finaalipaikka tuntui melkein vahingolta, mutta olisi nyt voitu edes antaa mahdollisuus voittoon. En laske tätä kyllä V*näjän maailmanmestaruudeksi, ihan naurettavaa pelleilylä. Suhtaudun tähän kuin isä, joka antaa kolme vuotiaan poikansa voittaa ottelun.
Sakun mailahan se oli.Oliko se Koivun maila vai kellä meni maila mäsäksi siinä?
Tämä on kyllä paha. Melkein viikon pelikiellon paikka. Virhe on nyt kuitenkin korjattu.Muuten pakko antaa vähän noottia viestistäsi, kun Suomi on jokakerta kirjoitettu pienellä. Jopa jätevaltion nimi on aloitettu isolla alkukirjaimella, muttei Suomen.
Vancouver 2010. Eka erä USA:a vastaan. Ajoin tuolloin yötä vasten Oulusta kohti Hkiä ja ajattelin, et onpa mukavaa kuunnella kerrankin radiosta peliä. Ei ollut.
Katsottiin kaverin luona matsia. Kihlattu oli juuri jättänyt minut, olin aika mäsänä. Naureskelin, että jos nyt vielä Suomi tämän matsin sössii, niin juon kaikki viinani yhteen putkeen. Ekan erän jälkeen lähdin polkemaan kotiin, otin repun täyteen etanolituotteita, ja loppuilta oli yhtä huurua. Pyöräillessä Joensuun keskustan läpi noin 3 km matkalla osui kolme katuun heitettyä televisiota matkan varrelle.Vancouver 2010. Eka erä USA:a vastaan. Ajoin tuolloin yötä vasten Oulusta kohti Hkiä ja ajattelin, et onpa mukavaa kuunnella kerrankin radiosta peliä. Ei ollut.
Nykyään ei kauheasti enää hetkauta miten peleissä käy, eikä jää harmittamaan. Mutta tuolloin oli kovin paljon nuorempi ja suhtautuminen erilainen.Niitä on paljon ja en nyt sanois että ehkä se kaikista kamalin mutta Vancouver 2010 välierä tuli mieleen jostain syystä. Asiaan vaikuttanee se myös että huomenna Suomi-Usa Välierä.
Tämä maalisuhde-hommahan oli tietääkseni ensimmäistä ja viimeistä kertaa käytössä Innsbruckissa. Kuka lie moisen keksinyt, olikohan tuo ainoa mahdollinen laskutapa, jolla L-Saksa saatiin nostettua pronssille? Suomeltahan sitten vielä hylättiin kyseenalaisesti USA-pelissä Kapasen tekemä 5-5 tasoitusmaali, joka olisi myös riittänyt pronssiin.1976 Innsbruckin olympialaiset on jäänyt mieleen epäoikeudenmukaisena tappiona. Suomi olisi saanut pronssia, jos maalieron jälkeen olisi otettu huomioon tehtyjen maalien määrä, kuten MM-kisoissa. Siellä kuitenkin päätettiin laskea maalisuhde (tehtyjen suhde päästettyihin), mikä oli aivan älytöntä ainakin matematiikan opettajani mielestä. Olisihan se ollut mielenkiintoista jos olisi tarvinnut nollalla jakaa. Länsi-Saksa sitten jäi edelle ja olympiamitalia piti edelleen jäädä odottamaan.
Suomi voitti keskinäisen ottelun, teki kaksi maalia enemmän keskinäisessä vertailussa ja oli myös parempi koko turnauksen maalierossa (Suomi +1, Saksa -3). Mutta juuri se tekijä, jossa Saksa oli edellä oli sääntöjen mukaan ratkaiseva.Kuka lie moisen keksinyt, olikohan tuo ainoa mahdollinen laskutapa, jolla L-Saksa saatiin nostettua pronssille?
1. Torino 2006
Kirpaisi ihan kiitettävästi ja lähdin sit sotkemaan fillarilla kauheaan lumimyrskyyn saadakseni vitutuksen pois.
2. Turku 1991
Viimeinen alkusarjan peli ja tasuri oisi tuonut paikan mitalisarjaan, muistaakseni Teppo Winnipegillä oli joku paikkakin ottelun loppuhetkillä, mutta ei.
3. Milano 1994
Kyllähän uskoin ekaan MM-kultaan kun olympialaisissa jo tuli ronssi mikä sekin harmitti kun hävittiin vain yksi erä. Sitten joku Rod Brind'amour kampittaa Kurrin keskialueella ja Kanada saa siitä hyökkäyksen ja tasoituksen, Mika Niemisen kaksi epäonnistunutta rankkaria nevöfoget.
Ohan näitä muitakin ja tosi paljon.
Tämä on varmaan omaakin listaa kaikkein lähimpänä, tosin Milanon tilalle saman vuoden Lillehammer.
Torinosta on jo kaikki tarvittava sanottu. En tule koskaan pääsemään tuosta tappiosta yli muuten kuin että Suomi joskus ottaa kaikkien parhaiden mukanaollessa tuon olympiakullan.
Kahdessa muussa vaikuttaa ennen muuta se miten paljon nuo tappiot silloin satuttivat, eli omalla iällä myös aika paljon merkitystä. Seurasin noita v. 1991 todella tarkkaan ja katsoin kaikki televisioidut ottelut. Suomen kisat alkoivat upeasti voitolla Tshekkoslovakiasta ja Ruotsia vastaan käydyn matsin lopputuloksen kaikki varmaan muistavatkin. Se tasapeli oli lopulta itse asiassa ihan hyvä tulos kuitenkin. Sen jälkeen perustappiot N-liitolle ja Kanadalle, helpot voitot Saksasta ja Sveitsistä, jonka jälkeen enää USA-ottelu oli jäljellä. Muistaakseni tasapelikin olisi riittänyt Suomelle ylemmän loppusarjan paikkaan. USA:lla ei ollut mikään supervahva nippu, vaikka siellä oli Jeremy Roenick, nuori Tony Amonte ja John Vanbiesbrouck molarina, mutta todellakin ihan voitettavissa ollut joukkue. Muistan kuitenkin, että Suomen peli oli alusta saakka todella hermostunutta Turun Typhoonissa samoin yleisön ollessa jännittynyt ja pitkälle kolmanteen erään mentiin 1-1 -tilanteessa. Jossain sen erän puolenvälin paikkeilla USA:n Todd Krygier pääsi vasemmalta laidalta hieman irti ja laukoi kaukaa suht löysän kudin Markus Kettererin längistä sisään. Ketterer oli pelannut huipputurnauksen ja valittiin lopulta All Star -kentälliseen, mutta tuo kuti olisi todellakin pitänyt ottaa kiinni. Oli siinä vielä myöhemmin Selänteen hienon nousun jälkeen Teppo Nummisella tyhjä maali edessä, mutta ei saanut kunnolla sutaistua kiekkoon, ja Brian Mullen sai mailansa väliin ennen kuin se vyöryi USA:n maaliin. Se otti todella koville. Ehkä hieman helpotti samana iltana Kolmoskanavalla jälkilähetyksenä näytetty Imolan F1-osakilpailu, jossa Sennan voittamassa kisassa JJ Lehto tuli kolmanneksi ja Mika Häkkinen viidenneksi.
Sitten tuo Lillehammer. Se hieman muistuttaa Torinon turnausta siinä mielessä, että molemmissa Suomi pelasi turnauksen parasta kiekkoa, mutta loppuhetkillä onnistui kompuroimaan olympiakullan pois. Tuohon Lillehammerin turnaukseen ei lähdetty kovin suurin odotuksin. Suomen päävalmentajana oli aloittanut Curt Lindström, eikä peli ollut todellakaan vakuuttanut joulukuun Izvestija-turnauksessa. Mutta Norjassa kaikki lähti heti alusta rullaamaan loistavasti. Vakuuttava voitto Tshekistä, murskaava 5-0 voitto Venäjästä (silloin puhuttiin sensaatiosta, vaikka eihän Venäjällä silloin ollut todellakaan kummoinen joukkue, mutta Neuvostoliiton dominanssista oli niin vähän aikaa) ja niin edelleen. Oikeastaan yhdessäkään pelissä ennen välierää ei ollut mitään ongelmaa vaan kaikki rullasi hienosti Koivun kentän johdolla. En silloin uskonut Kanadastakaan olevan vastusta, koska olihan se nimetön ja nuori olympiajoukkue joskin Paul Kariyasta kohistiin jo silloin. Esim. Albertvillessä pari vuotta aiemmin Kanadalla oli paperilla paljon kovempi joukkue sisältäen lukuisia meritoituneita NHL-pelaajia sekä Eric Lindrosin. Kaikki alkoikin tuossa semifinaalissa aivan odotetusti, ja Suomi oli toisessa erässä 2-0 -johdossa. Sitten yhtäkkiä kaikki Kanadan kudit alkoivat uppoamaan Jukka Tammen vartioimaan maaliin. Tuo maalivahtivalinta ihan aiheesta herätti jo silloin kummastusta, koska Myllys oli pelannut huiman turnauksen. Eipä noista silti oikeastaan yksikään ollut Taiston maali eli tuskin Myllyksen peluuttaminen olisi lopputulosta muuttanut. Mutta oli se nuorelle meikäläiselle ihan käsittämättömän kova paikka, ettei päästy finaaliin kylvettämään Ruotsia.
Tuo Milanon finaali myöhemmin samana keväänä oli pikkujuttu pettymyksenä verrattuna Lillehammeriin. Ensinnäkin olympiakulta oli jo silloin omassa mielessä ihan eri luokan saavutus kuin MM-kulta ja toisekseen Kanadalla oli Milanossa ihan jäätävä nippu (Sakic, Robitaille, Shanahan, Brind'amour, Kariya, Verbeek, Blake, Duschene, Sydor, Arnott, Ranford ym.), ja sitä tunsi ihan ylpeyttä että Suomi nuorella joukkueella sai tuollaisen tähtisikermän melkein kanveesiin.
