Pitkälti samojahan nämä kai kaikilla espoolaisilla tuntuvat olevan. En tee poikkeusta, sillä:
1) Blues-Tappara, Se seitsemäs pleijarimatsi.
- Kaikkien jossittelumatsien äiti. Jos ja jos. Jos Blues olisi sen jatkoaikamaalin tehnyt, olisi Espoossa juhlittu vähintään mitalia, ehkäpä jopa.... No, se joukkue ja sen henki oli uskomaton, toivottavasti joskus nähtäisiin samanlaista.
Koskaan en ole matsissa kokenut niitä fiiliksiä, joita tämän matsin loppuhetkillä koin. Sarja oli tasan 3-3 ja Tappara johti peliä 0-1 aivan loppuhetkillä. Viimeinen minuutti on jo käsillä ja tuska on valtava. Kuin ihmeen kaupalla Luikeroiden kuningas, Jan Caloun, iskee kiekon Lehdon ohi, enkä muista seuraavista minuuteista juuri mitään. Sen muistan, ettei tippa ollut näistä silmistä kaukana, sillä sellainen tunnelataus pääsi tuon tasotuksen jälkeen purkautumaan.
Kun jatkoajalle lähdettiin, istuin koko erätauon lähes kirjaimellisesti paskat housuissa katsomossa. Jalat eivät kantaneet, sillä niin paljon oli kyseessä. Voimat palautuivat kuitenkin suht nopeesti Myllyksen imaistessa käsittämättömällä tavalla Jämsenin löysän vedon. Tappion katkeruutta kasvatti eksponentiaalisesti se, että Tappara marssi aina mestariksi saakka. Jos olisi käynyt toisin... Jos. No, tällaista on urheilu. Tapparan tie vei mestaruuteen ja meidän kahteen sysimustaan, tuskan täyttämään katastrofikauteen.
Vaan ehkä vielä joskus.
2) K-Espoo vs TPS ´98
- Huikea sarja kaikenkaikkiaan. Muistikuvat ovat jo pitkälti hämärtyneet, mutta hienoahan tuo oli.
3) K-Espoo-HIFK ´94 (?)
- Uusitun Matinkylän ensimmäinen ottelu, jonka Kiekko-Espoo voitti 4-2. Viimeinen tehtiin tyhjiin, tekijänä muistikuvien mukaan Juha Ikonen. Hieno matsi, meikäläinen aivan fiilareissa. Tuolloin kiekko ja Kiekko-Espoo varsinkin tuntuivat munaskuissa hitusen eri intensiteetillä kuin nykyään. HIFKin voittaminen tuntui tuolloin todella hienolta. Vaikka siinä on edelleenkin normimatsia enemmän tunnetta, on se nykyisin kuitenkin vain joukkue muiden joukossa.
Kaikenkaikkiaan on tavallaan sääli, että omalta kohdalta on tuo tunnepuoli ajoittaisia pilkahduksia lukuunottamatta päässyt lähes täysin katoamaan liigakiekkoilusta. En suostu uskomaan, että pääsyynä olisi oma ikääntyminen, heh, vaikka silläkin varmasti merkitystä on. Liiga ei vain tuotteena, suljettuna sarjana perversseine pleiohvien irvikuvineen, oikein enää iske samalla tavalla. Jotain tarttis tehrä ja toivottavasti tehdäänkin.