Onhan tuo nähty ja koettu useamman kerran. Jalkapallokentillä tapahtuu ”ihmeparantumisia” joka matsissa. Nyt on kirjoitettu ahkerasti MM-kisoista, mutta joka ainoalla on kokemuksia pikku osumista. Nilkan, säären ja polvenalueet ovat ilahduttavan herkkiä iskuille, mutta pelin aikana rajujen endorfiiniarvojen ja aika ajoin stratosfääriin ulottuvien adrenaliinipiikkien vuoksi irronneet raajat pääsee laskemaan vasta pelin jälkeen.
Joka ainoa voi liikuntasuorituksen jälkeen tehdä simulaation, jossa otetaan pieniin hikisiin käsiin kirves, jonka hamarapuolella lyödään itseä sääriluuhun, ihan sama kumpaan. Isku tuntuu jopa poskihampaissa. Koska kroppa käy jo valmiiksi ylikierroksilla, niin hormonaaliset välittäjäaineet(?) siirtyvät käyttöön todella nopeasti.
Joka ainoassa pelissä saan vähintään yhden ”pusun” jalkoihin; käyn kentän pinnassa, huudan sopimattomia ilmaisuja parikymmentä sekuntia, nousen ylös ja yritän palauttaa verenpunaiseen mieleeni tällin antaneen herrasmiehen naamavärkin tai pelinumeron.
Ei aina ole kyse filmaamisesta, selittämättömistä fysiologian mysteereistä tai Jeesuksen uudesta tulemisesta. Jos tuota ei pysty jalkapallossa hyväksymään, niin mitäpä siitä sitten edes kirjoittelemaan?
