Leopold Isopanda
Jäsen
Ja ihan näin sivuhuomiona tässä on "irvokkainta" se, että meidän rakastamassa Oulun Kärpissä eritoten Lassen luomaa, näyttämää ja kertomaa logolle pelaamista näyttävät parhaiten tällä hetkellä "etelästä naaratut" Turunen ja Björkqvist joilla ei ennestään mitään tunnesidettä Kärppiin ole. Minun mielestä se on jollain tapaa irvokasta.
Ja tuota sanaa ei kannata ymmärtää väärin vaan kaikenkaikkiaanhan se on todella positiivinen asia kun meillä nämä herrat pelaa ja näyttää mallia. Irvokkainta tässä on se, että mielestäni sen logolle pelaamisen pitäisi näkyä niiden pelistä joiden sydän on äidinmaidosta syntynyt ikiroutainen kärppäsydän. Okei, onhan siellä Hyryä jne joille se onkin näin mutta ymmärrätte varmaan pointtini.
En ole tippakaan eri mieltä siitä, etteikö jokaisen pelaajan tulisi pelata joukkueelleen myös lokakuisena iltana, mutta ajatus siitä, että kärppäkasvatti pelaisi automaattisesti jotenkin poikkeuksellisen suurella sydämellä joukkueelleen, on mielestäni vähän falski. Ne pelaavat, joilla on henkinen puoli kunnossa ja sellainen olo, että seuralle pelaaminen kannattaa ja seura antaa myös pelaajalle takaisin. Ei se katso kasvattajaseuraa tai aiempaa pelihistoriaa. Motivaatiokysymyksiähän nämä ovat ja niihin liittyvät inhimilliset tekijät, kuten taloudelliset asiat tai urakehitys varmasti enemmän kuin firmauskollisuus. Vai kuinka moni meistä palkkaorjista menee maanantaisin töihin ennen muuta tekemään töitä työnantajansa hyväksi? Me fanit olemme toki toisenlaisessa asemassa ja vaadimme ja saammekin vaatia enemmän, mutta itseäni ei ainakaan henkilökohtaisesti yllätä, että uusi tulokas organisaatiossa vaivautuu venymään enemmän kuin sellainen, jolle talo ja sen tavat ovat tuttuja kolmelta eri vuosikymmeneltä ja samalla vaatimustaso ja sen minimit ovat tiedossa.
Väitän mieluumminkin niin päin, että osa niistä, jotka ovat viettäneet koko uransa samassa organisaatiossa, voivat helposti tottua hyville ja pahoille toimintatavoille ja kulttuurille, jota kulloisessakin seurassa on. Leipääntynyt ja laitostunut pelaaja ei välttämättä saa itsestään mitattua parastaan tai koe edes mitään pakottavaa tarvetta sellaiseen.
Siksi uskonkin, että (tämä vain esimerkkinä, ei varsinaisena tikunnokkaan nostamisena) Niemelän Mikon kaltaiset ikuisuusprojektit eivät tietyn pisteen jälkeen anna sen enempää organisaatiolle kuin pelaajallekaan. Totta kai pelaajalle pitää antaa nykyjohtamisen eetoksen mukaisesti turvallinen ympäristö, jossa on myös lupa epäonnistua. Jossain vaiheessa tullaan kuitenkin siihen pisteeseen, että pelaaja on vain talossa töissä, ilman erityistä kunnianhimoa tai ylenemismahdollisuutta, ja se riittää myös työnantajalle. Tämä on ihan ok tavallisessa työelämässä, mutta jääkiekossa noille kolmosparin paikalle löytyy myös sellaisia, joilla urakehitys on toisenlaisessa vaiheessa, näyttöhalut kovemmat ja palkkapyyntö alhaisempi.