Kehitin viime kaudella pienen mancrushin Jussi Tapolaan.
Kun Jussi oli aktiivinen penkin takana ja suorastaan piiskasi jengiä parempaan suoritukseen, näytti paikoitellen siltä, että hän oli suunnilleen ainoa, jota voittaminen kiinnostaa.
Tiedän, että tämäntyyppinen aktiivisuus ei välttämättä korreloi voittamisen kanssa ja kaikki pelaajat eivät siitä tykkää, mutta minä tykkäsin. Tulee fiilis, että joku haluaa voittaa, joku haluaa pistää itsensä likoon.
Lisäksi pidän myös Tapolan toisenlaisesta elekielestä. Kun tv-kamerat näyttävät katkolla videotaululla klippejä pelistä ja yhtäkkiä ohjaaja näyttääkin taululla penkkiä, niin valmentajat (ja pelaajat) kääntävät äkkiä katseensa pois. Olen muutaman kerran havainnut erityisesti pleijareiden aikana, että Jussi on jäänyt sekunnin murto-osiksi ikään kuin katsomaan omaa kuvaansa ruudulla. En tulkitse tätä itserakkaudeksi, vaan ajattelen, että Jussi nauttii tilanteesta, hän kokee olevansa oikeassa paikassa, jossa joutuu paineiseen tilaan ja yleisön katseen kohteeksi.
Ja vielä: pidän siitäkin, miten Tapola käy, hyvässä hengessä, pelin aikana aktiivisia kehityskeskusteluja ja aivoriihiä tuomareiden kanssa. Vastustajien kannattajien ei pidä niistä pahastua, eivätkä varmasti pahastukaan, sillä siinä kehitetään puolueettomasti tuomaritoimintaa eteenpäin.
