Ottelun ALKU oli ehkäpä murheellisinta, mitä Kalevankankaalla on miesmuistiin nähty ja kuultu. Kaikki alkoi Jore Marjarannan kappaleella, johon kaikki ne pikkutytöt ja muutamat aikamiehet hienosti yhtyivät. Ei koskaan ole jäähallissa hävettänyt olla mikkeliläinen, mutta tämä menee jo pelottavan hilkulle. Minun lisäkseni "muutama" muu odotteli kynsiään purren, notta koska se kappale loppuisi. Idea sinällään aivan loistava ja toimikin esim.viime vuoden pleijareissa. Fakta on vaan se, ettei kymmenellä naisäänellä ja parilla kaljabassolla tehdä ihmeitä - ei edes Joren biiseissä. Ei tätä enää. Eihän.
Juuri, kun tästä pienestä korvien punastelusta pääsin yli, niin oli kukitusten aika. Sidi varasti koko shown, vaikka niin ei ilmeisesti ollut tarkoitus. Ansiokas jäähallin siivooja päästettiin ansaitulle eläkkeelle pelaajien kunnioittaessa tapahtumaa viivoilla. Siivooja sai kukat, ja seuranneesta syvästä hiljaisuudesta pelaajat lähtivät maaleilleen viimeistelemään "hei-huutoa". Sitten Sidiltä pamahti. "Seremoniat jatkuu, jatkuu vielä tämä kukitus, vielä jatketaan"..ei muuta kuin joukkueet takaisin viivoille ja tämän hetkisen parhaan pelaajan, Antti Laakson kukitukseen. Raikuvat aplodit ja Laakso kohti muuta joukkuetta hei-huutoa varten.."Anttiiiiii, Anttiii....eipäs mennä pois...ei tämä vielä loppunut..tuleppas takaisin!!"....Kyllä siinä mahtoi Laaksokin miettiä, että oliskos ollut parempi pelata se juhlaottelu vieraskentällä, sen verran surkuhupaisaa oli tuon ikimuistoisen rajapyykin muistaminen kokonaisuudessaan.
En tiedä, kuka näitä asioita ennakkoon suunnittelee ja pohtii toteutusta, mutta niin kauan kun puhutaan eteenpäin menemisestä sekä joukkue- että organisaatiotasolla, niin kaikki lähtee pikkuasioista. Ne kuntoon ja eteenpäin, koska rahkeita Mikkelissä riittää. Pelonsekaisin tuntein odotan, kun Kanervan numero aikanaan jäädytetään. Tämänpäiväisen perusteella se toteutetaan sillä tavalla,että jäähallin vaksi kiipeää paita henkarissa tikkailla katonrajaan ja toinen vaksi pitää tikkaita liukkaalla jäällä pystyssä.