Pahoittelut etukäteen sarjakuvien lukijoille pitkästä viestistä alla. Kaikkea asiaa ei saa tiivistettyä puhekupliin tai twitteriviestiin.
...niin eikö Urskissa ole... Jukureiden kannatuskulttuurin ongelmat ovat henkilöityneet ja ilman muutostä tässä, tuskin on odotettavissa muutosta katsomossakaan, mutta ennen kaikkea remmiin mukaan menevä yksilö tuo sen muutoksen.
No nyt pistit suoraan lapaan ja edessä olisi tyhjä verkko. Jätetään nyt kuitenkin paikallinen potkupallo sikseen muuten kuin varoittavana esimerkkinä siitä, mitä ei ikinä kannata tehdä.
Jos positiivisia esimerkkejä haluaa niin korismaajoukkueen nousu pienen huomion porukasta koko kansan susijengiksi tapahtui yksilöriippumattomasti. Toki siellä oli ja on taustalla muutamia muusta mediasta tunnetttuja hahmoja, jotka haluaisivat nousun ja menestyksen henkilöityvän heihin, mutta kyse on ensisijaisesti pitkän urheilullisen kehittymisen ja sen mukanaan tuoman menestyksen projektista, johon media lähti mukaan. Huomio kasvoi ja muutamien arvokisojen kautta mukana olleet katsojat loivat ja synnyttivät yhteisöllisyyden ja elämyksen nousukierteen ja ilmiön, johon muutkin halusivat mukaan ja loppu on historiaa. Samanlainen ilmiö pienemmässä mittakaavassa syntyi lentopallomaajoukkueen ympärille.
Taustalla pitää siis olla kiinnostava ja riittävän korkealla tasolla menestyvä joukkue ja sen hyvin toimiva viestintäorganisaatio, jotta vastaava ilmiö on mahdollinen. Mäkihyppymaajoukkue on päinvastainen ilmiö, kun kadonnut menestys, harriollit jne. suistavat median ja yleisön sekä sitä kautta yhteistyökumppanien kiinnostuksen syöksykierteeseen ja pian on ajauduttu tilanteeseen, jossa aiempi menestys ja suuren yleisön kannatusilmiö ei enää ole mahdollista.
Mutta pelkkä peli ei riitä ja se on koko ajan ollut pääpointtini. Samoin yhden asian faniryhmät vetoavat vain pieneen porukkaan, eivät koskaan suureen yleisöön, koska niihin kuuluminen on liian aikaavievää, sitovaa ja lokeroivaa. Susijengin otteita seuraa nykyisin todella paljon porukkaa, joille koripallo ei ole elämäntapa eivätkä he ole henkeen ja vereen korisfaneja. Valtaosa ei ole koripalloa koskaan pelannut kuin koulun liikuntatunneilla eivätkä vaikka pelin säännöt tai pelikirjan yksityiskohdat ole isolle osalle selvillä. Mutta sillä ei ole merkitystä. Ihmiset haluavat olla mukana elämyksissä, olla osa laajempaa yhteisöä. Ei kokoaikaisesti, mutta silloin tällöin selkeänä kontrastina arjelle. Seurata helposti somen kautta happyfaces päivityksiä, katsella videoita ja lyhyitä haastatteluja. Tulla Tapahtumaan paitsi katsomaan peliä niin ennen muuta osaksi Yhteisöllistä susijengiä, kannattaa joukkuetta yhdessä, tuulettaa onnistumisille, saada positiivisia elämyksiä ja lähteä hymyssä suin koriin. Rahalle on saatu vastinetta.
Tämän vuoksi on isommassa mittakaavassa sama, mitä Sarviksen tai VV:n johtohahmot riitelevät keskenään. Jotta Mikkeliin saadaan Viitikon LS:ssa (
https://lansi-savo.fi/uutiset/urheilu/b761f411-bc73-45ab-84a7-887db72a9c28) esittämä tavoite nousta Mikkelin talousalueen mahdollistamasta 4M€ tasosta vähintään viiteen miljoonaan, tarvitaan lisää uusia katsojia ja isoja alueen ulkopuolisia yhteistyökumppaneita. Samaa asiaa sivuaa Vesalainen samassa aviisissa (
https://lansi-savo.fi/uutiset/urheilu/8926a4e3-b0b2-4ce2-8b06-90f949db84f3) ”...yksi aitiolasku voi tuoda saman verran rahaa kuin 400 katsojaa”.
Mitä ****ua tällä sitten on tekemistä tämän viestiketjun ja kannattajakulttuurin kanssa? No minäpä kerron. Tylysti asia sanottuna seisomokatsomon ja faniryhmien lipputuloilla ei liigajoukkuetta ylläpidetä tai kehitetä. Ensinnäkin ainoa todellinen uusi yleisöpotentiaali ovat vastaavat kuin susijengin katsojat. Ihmiset, jotka haluavat yhteisöllisyytä, elämyksiä, hyvää fiilistä kevyellä otteella. Ihmiset, jotka eivät ole viettäneet nuoruuttaan hallilla tai tiedä (välitä), mikä ongelma Jukurien papp -pelaamisessa oli alkukaudella ja miten se on korjaantunut. Naiset, lapset, perheet. Toiseksi seuran tavoitteena on takuuvarmasti saada uusiksi yhteistyökumppaneiksi suuria yrityksiä. Vesalaisen sanoin edellä linkitetystä jutusta: ”Kun yritykset löytävät arvoihinsa sopivan vastuullisen seuran, ei sarjasijoituksilla ole merkitystä”.
Kummallekaan kokonaisuudelle täällä aikaisemmin kritisoimani äijäkiekkokulttuuri ei ole se juttu. Naiset eivät halua heitä tuijotettavan kuin lihapalaa. Aitioon asiakkaansa tuovat yritykset tai lapsiperheet eivät halua kuulla haistatteluja fanipäädystä tai katsella jumbotronilta sentteriä heiluttelevia känniteinejä. Suuret yritykset ovat hyvin tarkkoja julkisuuskuvastaan ja yhteskuntavastuuohjelmistaan ja heille arvoihin ja julkisuuskuvaan sopiva seura ja edellä mainitut katsojaryhmät ovat tärkeämpiä kuin fanipäädyn äänekkäät noin 1,4% hallin katsojista. Ja niin edelleen. Kärjistinkö? Kyllä. Oikaisinko mutkia? Kyllä. Yksinkertaistinko? Kyllä. Se ei muuta faktoja isommassa katsantokannassa. Yhteiskunta on muuttunut ja kiekko ei Mikkelissäkään elä kuplassa sen ulkopuolella.
Ja lisäksi uusi sukupolvi syrjäyttää aina vanhan. Saavutetuista eduista on aina vaikea luopua ja omia ajattelumalleja muuttaa, koska kognitiivinen dissonanssi jyrää kovaa itse kunkin aivoissa. Milleniaalit ovat aivan eri porukkaa kuin meidän keski-ikäisten sukupolvi. Tarkoitan siis parempia joka suhteessa, kuten evoluutiossa tapana on käydä. Olin katselemassa A:n peliä ja siellä neljä vaahtosammuttimen kokoista poikaa veti fanipäädyssä lauluja sujuvammin, komeammin ja kovempaa kuin Sarvis ikinä. Nämä kaverit ovat vajaan kymmenen vuoden päästä ”VV+ Sarvis 2.0”.
Sen vuoksi kannattajakulttuuri muuttuu yksilöiden jarruttelusta huolimatta. Sen vuoksi perinteisten faniryhmien merkitys on pienentynyt ja tulee pienentymään. Sen vuoksi muutos on jatkuva ja väistämätön prosessi. Yksilöistä riippumatta. Täältä tähän.