Tällaista tajunnanvirtaa tuli sadepäivänä näpyteltyä. En tiedä onko tämä oikea ketju, eikä pointti ole itsellenikään täysin selvä, mutta ajatuksena jotain sellaista, että joukkueen pelitavan ei tulisi määräytyä pelaajien absoluuttisen taitotason mukaan, vaan ennemmin pelaajatyyppien mukaan. Tämä tulisi ottaa huomioon jo joukkuetta ja ketjukokoonpanoja kootessa sekä harjoittelua suunnitellessa.
Tällä haluan myös nostaa peukun Erkka Westerlundille esiintulostaan, että peli on palautettava pelaajille. Esimerkiksi johtavien ajattelevien pelaajien panosta pelitavan sisäänajamisessa ei ole pelitapakeskustelussa (Sihvosen johtamassa) noteerattu lainkaan. Valmentajalla on pelikirja ja pelaajistossa tuo jalostuu pelitavaksi.
Paljon on puhuttu siitä, että joukkueen materiaalin pitäisi määrittää pelitavan. Itse olen miettinyt asiaa maajoukkueen kannalta siten, että pelaajatyypit ratkaisevat suurelta osin miten pelitapaa ajetaan sisään ja millä pelitavalla pelataan. Maajoukkueturnaukset ovat lyhytkestoisia, jolloin pelitavan harjoitteluun ei ole suuremmin aikaa. Tällaisessa tilanteessa pelitavan tulisi olla riittävän selkeä, jotta semi-ajattelevat pelaajat ehtivät sen oppia turnauksen aikana ja ajattelevat pelaajat eivät turhaudu liialliseen pilkun viilaukseen ja/tai semi-ajattelevien oppimattomuuteen. Kun pelitapa sitten toimii kuin rasvattu, tulevat ei-ajattelevat taitoniekat siinä mukana ja saattavat huomaamattaan pelata sen optimaalisen pelitavan mukaisesti, jolloin huipputaito saadaan vielä nostettua potenssiin.
Jaottelin oman näkemykseni mukaan pelaajat raa’asti kolmeen kategoriaan. Useat pelaajat putoavat tietenkin johonkin tuonne välimaastoon. Huomioitavaa myös, että huipputaitavakin pelaaja voi olla ajatteleva, esim. Pavel Datsyuk.
Semi-ajatteleva pelaaja:
Ylivoimaisesti yleisin pelaajatyyppi. Tiedostaa jollain tasolla pelitavan tavoitteet ja hyödyn. Ei kuitenkaan välttämättä ymmärrä kokonaisuutta. Omaksuu pelitavan harjoitteiden ja toistojen kautta. Ei yleensä analysoi omaa peliään pelitavan kautta. Kokee usein ahaa-elämyksen käytännön kokemuksien kautta. Saattaa silti luulla hyvän pelaamisen tulevan ”selkärangasta” tai sitten oli vain lentokeli ym ym.
Oskar Osala, Tommi Santala, Antti Miettinen, Lasse Kukkonen, Mikko Mäenpää, Lauri Korpikoski.
Ei-ajatteleva pelaaja:
Usein huipputaitava. Pärjännyt huikealla yksilötaidolla. Ei ole ”tarvinnut” ajatella pelitapaa. Pelaa vaistoilla ”pihapeliä”. Luova. Ajattelee peliä virtailuna, jossa (yksilö)taito lopulta ratkaisee. Saattaa olla vaikeuksissa liian ”vaikean” pelitavan kanssa. Ajautuu usein high risk-high reward tilanteisiin. Parhaimmillaan pitelemätön, huonoimmillaan suuri riski omalle joukkueelle. Teknisesti heikommat Ei-ajattelevat eivät nouse huipulle.
Juhamatti Aaltonen, Joni Pitkänen, useat Venäjän huippuyksilöt.
Ajatteleva pelaaja:
Taitotasoltaan monenlaisia pelaajia. Kompensoi mahdollista taitovajetta pelin ymmärtämisellä. Ymmärrys kasvaa usein kokemuksen myötä, jolloin ennen semi-ajattelevasta tulee ajatteleva pelaaja. Omaksuu pelitavan tavoitteen ja hyödyt jo teorian perusteella. Ei tarvitse paljoa toistoja. Hahmottaa hyvin kokonaisuuksia. Tekee jatkuvasti oikeita ratkaisuja, reagoi oikein. Ottaa hallittuja riskejä. Saattaa tarvita teknisesti taitavia yksilöitä vierelleen korvaamaan taitovajetta. Turhautuu joskus ketjukaverien pelitavan vastaisiin ratkaisuihin.
Ville Peltonen, Niko Kapanen, Jussi Jokinen, Sami Kapanen, Juha-Pekka Hytönen.
Olympiatunauksessa pelaajistossa on paljon ajattelevia pelaajia; kokeneita NHL-miehiä. Ajattelevat pelaajat alkavat toteuttaa pelikirjaa ikään kuin itsestään. Jarmo Kekäläinen puhui vaistopelistä. Ymmärsin termin siten, että kun joukkueessa on riittävästi ajattelevia pelaajia, voidaan pelikirjan raamit jättää ikään kuin löysemmiksi. Annetaan suuntaviivat ja perusperiaatteet. Pelaajat hoitavat loput. Liian tiukat raamit saattavat sotkea tätä ”luovuutta”, vaikka todellisuudessa kyseessä on kokemuksen mukanaan tuoma taito reagoida oikein ja tehdä oikeita ratkaisuja kentällä. Puhutaan vaistosta. Saattoiko tässä olla osasyy Vancouverin kitinään pelaajistossa, nimenomaan siellä kokeneemmassa kaartissa? Jukka Jalosesta kun on jäänyt sellainen kuva, että kaikki langat pitäisi olla omissa käsissä pelitavallisesti. Sorruttiinko ylianalyyttisuuteen ja liialliseen pilkun viilaamiseen? Jos pelitapaa pitää liikaa miettiä, tulee suorittamisesta helposti väkinäistä kun yritetään pelata ”oikein”. Pienemmässä kaukalossa on muutenkin vähemmän aikaa ja tilaa, jolloin reagoinnin ja vaistopelaamisen merkitys korostuu.
Muutenkin maajoukkueturnaukset ovat hyvin lyhyitä ja intensiivisiä projekteja, jolloin voidaan perustellusti kysyä kannattaako liialliseen pelikirjan toitottamiseen ryhtyä silloinkaan kun pelaajapakassa ei noita ajattelevia pelaajia niin paljoa ole. Toisaalta Suomella ei ole niin laajaa kirjoa huippupelaajia, että olisi varaa antaa tasoitustakaan tässä. Molempi pahempi? Tätä esim. Petteri Sihvonen ajaa ilmeisesti takaa, joskin aika vaikeaselkoisesti, kun vaatii sm-liigaseuroille yhtenäistä pelitapaa. Jonkinlainen perusmallihan olisi hyvä olla kuten esimerkiksi Kanadalla, mutta sen opettelun tulisi lähteä junnuista eikä sm-liigasta.
Perse edellä puuhun sanon minä.
