Esiin nostamasi teema on erittäin tärkeä mutta samalla haastava ja vaikea. On selvää, että mentaalisella puolella on merkittävä osuus huippu-urheilussa, jossa usein pienet marginaalit merkitsevät paljon. Ongelmaan ollaan jossain määrin havahduttu, muttei vielä kovin laajasti eikä syvällisesti.
Ongelma on käsittääkseni moninainen: 1) seuroissa ei ole riittävästi ammattitaitoa tunnistaa psyykkisen selvittelyn tarvetta, 2) ei myöskään ole tarpeeksti psykologista ammattitaitoa valita oikeanlaista henkilöä, jolla on riittävä ammattitaito, 3) saatetaan valita joku "sparraaja" tai "coachaaja" syvällisemmän ihmismielen ammattilaisen sijaan, vaikka valmentajia löytyy jo omasta vaihtoaitiosta ennestään useampia, 4) erehdytään hakemaan kognitiivisia kikkoja ja pintapuolen temppuja ongelmissa, joissa olisi syytä perehtyä syvemmin sekä lajin että yksittäisen pelaajan psykodynamiikkaan.
Ongelmallista ja pintapuolista on sellainen ajattelu, että mikä tahansa "taitovalmentaja" tuo lisähyötyä, vaikkei tällä olisi edes mitään vakuuttavaa pohjakoulutusta. Ja jos osataan pohjakoulutusta vaatiakin, niin ei osata nähdä, ettei vielä asianmukainen peruskoulutuskaan itsestään riitä, jos ei subdisipliininen viitekehys ole riittävän syvällinen.
Kun yksittäisellä pelaajalla tai joukkueella tulee mutkia matkaan, on helppoa mutta liian yksinkertaista ajatella, että joku tulee ja antaa ohjeita sen kuntoon laittamiseksi. Jos tuon ongelmavyyhdin psyko- ja sosiaalidynamiikka ohitetaan, joudutaan helposti turvautumaan itsestäänselvyyksiin, lautteuksiin ja pintapuolisuuksiin. Aivan toista on tämänkaltaisen reaktiivisuuden sijaan kyetä rauhassa pysähtymään, tutkistelemaan ja ymmärtämään pelaajan / joukkueen kokemusmaailmaa ja monitasoista psykodynamiikkaa.
Psykiatrinen oireenmuodostus voidaan yksinkertaistaen pukea seuraavaan kaavioon:
mielensisäiset ristiriidat ==> ristiriitoja seuraava ahdistus ==> oireet tämän ahdistuksen kanssa edes jotenkin selviämiseksi
Tätä samaa kaavaa voidaan soveltaa myös ammattiurheiluun liittyviin ongelmiin. Jos lähdetään vain keskittymään oireista pois oppimiseen coachingin tai sparraamisen keinoin, voidaan kyllä saavuttaa jotain vähän (ja joskus enemmänkin), mutta samalla jää iso riski sen suhteen, että jos mielen- / joukkueensisäisiä ristiriitoja ei päästä käsittelemään riittävän syvältä käsin, oireet eivät riittävässä määrin poistu ja jos näyttävät poistuvankin, niin ottavat ehkä uudenlaiset muodot uusina oireina.
Kuten yllä jo kirjoitin, tämä on erittäin haastava teema. Sinänsä toivottavaa olisi, että toimistolla tähän asiaan jollain tavalla jatkossa enemmän perehdyttäisiin.