On äärettömän muodikasta puhua suurin kirjaimin Jokereiden harjoittamasta viihdearvoltaan nollassa pyörivästä ylipassiivisesta ja ylipuolustavasta pelitavasta. Minä pidän noita puheita suuren luokan paskana.
Minä olen kurkkuani myöten täynnä jääkiekon viihdearvon ympärillä pyörivää keskustelua. Minä olen kai niitä harvoja, jotka lähestyvät peliä sen urheilullisuuden kautta. Viihdettä pyritään tarjoamaan jo joka helvetin erätauolla, pelikatkolla ja jokaisen hallina viimeistä nurkkaa myöten on tumpattu joku teinityttö kaljaa myymään. Ihan hyvä niille, jotka niitä kaipaavat - kyllä minkäkin sen kaljan sieltä saatan ostaa ja taputtaa käsiäni sen musiikin tahtiin. Jäällä minä en halua nähdä viihdettä, vaan urheilua ja viihtyä sen kautta.
Mikäli haluamme nähdä paljon tiukkoja tilanteita, paljon taklauksia, päästä päähän aaltoilevaa peliä ja hirveätä vauhtia, niin on helppo kaventaa ja lyhentää kaukaloa sen verran, että peli on yhtä surkuhupaisaa kaaosta. Se on käsittääkseni sitä viihteellistä peliä, jota niin äärettömän moni kaipaa.
Minä arvostan kovasti Jokereiden ylivoimaista puolustusta. Minä arvostan äärettömästi sitä rauhallista ja ajattelevaa pelitapaa, jossa jokaiselta pelaajalta vaaditaan korkea perusosaamistaso pystyäkseen toteuttamaan rooliaan. Minä en arvosta sitä yliliikkuvuuteen johtanutta mantraa, jossa hoetaan "liike, liike, liike". Minä arvostan aivoja ennen liikettä. Minä arvostan kiekollista peliä ennen päin laitoja juoksemista. Silti minä arvostan liikettä ja taklauksiakin, mutta vasta noiden kahden asian käyttöön valjastettuna. Kyse ei ole luistelukilpailuista tai taklauskilpailuista. Jääkiekko on maalintekopeli ja sen kautta minä lähestyn tapahtumaa.
Sekä toinen, että kolmas Jokerit-Kärpät-peli oli minun mielestäni hyviä jääkiekko-otteluita, vaikkakin molemmissa hallitseva joukkue oli Jokerit ja kolmannessa pelissä jopa aika ylivoimaisesti.
Olisiko nyt aika miettiä, mitä tapahtumia siellä kentällä halutaan nähdä? Minä olen nähnyt niitä, joita haluankin: maaleja, maalintilanteita ja niihin tähtäävää peliä. Kaiken lisäkseni oma joukkueeni voittaa ja taistelee - se on aika paljon.
Minä olen kurkkuani myöten täynnä jääkiekon viihdearvon ympärillä pyörivää keskustelua. Minä olen kai niitä harvoja, jotka lähestyvät peliä sen urheilullisuuden kautta. Viihdettä pyritään tarjoamaan jo joka helvetin erätauolla, pelikatkolla ja jokaisen hallina viimeistä nurkkaa myöten on tumpattu joku teinityttö kaljaa myymään. Ihan hyvä niille, jotka niitä kaipaavat - kyllä minkäkin sen kaljan sieltä saatan ostaa ja taputtaa käsiäni sen musiikin tahtiin. Jäällä minä en halua nähdä viihdettä, vaan urheilua ja viihtyä sen kautta.
Mikäli haluamme nähdä paljon tiukkoja tilanteita, paljon taklauksia, päästä päähän aaltoilevaa peliä ja hirveätä vauhtia, niin on helppo kaventaa ja lyhentää kaukaloa sen verran, että peli on yhtä surkuhupaisaa kaaosta. Se on käsittääkseni sitä viihteellistä peliä, jota niin äärettömän moni kaipaa.
Minä arvostan kovasti Jokereiden ylivoimaista puolustusta. Minä arvostan äärettömästi sitä rauhallista ja ajattelevaa pelitapaa, jossa jokaiselta pelaajalta vaaditaan korkea perusosaamistaso pystyäkseen toteuttamaan rooliaan. Minä en arvosta sitä yliliikkuvuuteen johtanutta mantraa, jossa hoetaan "liike, liike, liike". Minä arvostan aivoja ennen liikettä. Minä arvostan kiekollista peliä ennen päin laitoja juoksemista. Silti minä arvostan liikettä ja taklauksiakin, mutta vasta noiden kahden asian käyttöön valjastettuna. Kyse ei ole luistelukilpailuista tai taklauskilpailuista. Jääkiekko on maalintekopeli ja sen kautta minä lähestyn tapahtumaa.
Sekä toinen, että kolmas Jokerit-Kärpät-peli oli minun mielestäni hyviä jääkiekko-otteluita, vaikkakin molemmissa hallitseva joukkue oli Jokerit ja kolmannessa pelissä jopa aika ylivoimaisesti.
Olisiko nyt aika miettiä, mitä tapahtumia siellä kentällä halutaan nähdä? Minä olen nähnyt niitä, joita haluankin: maaleja, maalintilanteita ja niihin tähtäävää peliä. Kaiken lisäkseni oma joukkueeni voittaa ja taistelee - se on aika paljon.