Piti käyttää hakutoimintoa kun melkein aloitin uuden ketjun, mutta niinhän asiaa oli jo käsitelty. Tämä tuli mieleen kun oli pakko kommentoida (linkki Trump-ketjuun), että esittäjä meni väärin - ei siksi, että sillä olisi ollut mitään hirveän suurta merkitystä ketjun sisällölle, lähinnä itselle pisti pahasti silmään.
"Old school"-rap on tosiaan kovasti lähellä sydäntä, ei siitä mihinkään pääse vaikka housut ovatkin kovasti kaventuneet sitten teini-iän. Nykyrappia ei tule juurikaan tuettua, riippumatta siitä onko ulkomaista tai kotimaista, mutta jos joku klassikkobiisi sattuu baarissa tulemaan soimaan niin melkein alkaa tekemään mieli alkaa tekemään rinkiä tanssilattialle; humalatilasta ja porukasta riippuen niin saattaa joskus käydäkin. Listataanpa kolme kovaa levyä, menee järjestyksessä teesi -> antiteesi -> synteesi. Linkit tuubiin.
"Old school"-rap on tosiaan kovasti lähellä sydäntä, ei siitä mihinkään pääse vaikka housut ovatkin kovasti kaventuneet sitten teini-iän. Nykyrappia ei tule juurikaan tuettua, riippumatta siitä onko ulkomaista tai kotimaista, mutta jos joku klassikkobiisi sattuu baarissa tulemaan soimaan niin melkein alkaa tekemään mieli alkaa tekemään rinkiä tanssilattialle; humalatilasta ja porukasta riippuen niin saattaa joskus käydäkin. Listataanpa kolme kovaa levyä, menee järjestyksessä teesi -> antiteesi -> synteesi. Linkit tuubiin.
- Public Enemy: Fear of a Black Planet - voi tuntua ilmiselvältä valinnalta, mutta ei siitä mihinkään pääse, perkeleen hyvä levy. The Bomb Squad (PE:n tuotantotiimi) tekee kenties parasta jälkeä ikinä. Ko. levy tehtiin kenties viimeiseen aikaan kun se oli mahdollista, sampleja on per biisi ihan järjetön määrä, nykyään noista joutuisi maksamaan ihan törkeästi. Kyse ei silti ole siitä, että otettaisiin jostain biisistä kertosäe ja läpätetään päälle, kuten nykyään tahtoo olla - tyyli on paljon enemmän atonaalinen/kakofoninen. Erittäin hyvänä esimerkkinä tästä War at 33 1/3 - kuka keksii samplata matriisitulostinta, vielä niin että se toimii kuin junan vessa? Neroja nuo olivat aikanaan.
- A Tribe Called Quest: The Low End Theory - täysin eri tavaraa musiikillisesti kuin edellinen (eli siksi antiteesi). Sen sijaan, että olisi miljoona samplea päällekäin, otetaan ihan vain muutama looppi, luotetaan että homma toimii muutenkin. Ja toimiihan se, koska Q-tipin ääni on kuin samettia korville, ihan käsittämättömän hyvä "flow". Jazz-vaikutteet ovat myös paljon läsnä. Laitetaan nyt esimerkiksi levyn avausraita, mutta kuuluu sivistykseen noin yleisestikin jos ei ole tuttu.
- The Pharcyde: Bizarre Ride II the Pharcyde - tämä kenties saattaa olla tuntemattomampi, mutta yhdistää hienolla tavalla sekä Triben jazz-tyyliä, että PE:n tuotannollista nerokkuutta. Ja myös omaa juttua toki, erittäin onnistuneesti rap ja jazz-laulanta joissain biiseissä menee kohdilleen. Esimerkkibiisinä Officer. On parodia eräästä klassisesta rap-biisistä, jos tajuat mistä, niin bonuspisteet sinne.