The Miracle (2004): Tylsyyttä jäällä
Niinkin kiehtovasta aiheesta kuin jääkiekko on kertakaikkisen mahdoton tehdä elokuvaa, joka olisi lätkäjätkän mielestä tylsä. Näin ainakin uskoin. Mutta Disney osoitti pystyvänsä mahdottomaan tässäkin. Elokuvan nimi on siksi ironisen sopivasti The Miracle.
Kyllä, kyseessä on vuoden 2004 filmatisoitu versio Lake Placidin olympialaisten sensaatiosta, joka tunnetaan yleisesti nimellä "The Miracle on Ice". Otin elokuvan katseluun 4 Nations Cupin alla tavoitteena päästä kansainvälisen huippulätkän fiiliksiin turnausta odotellessa. Jotain kertoo jo se, että sain katsottua elokuvan loppuun vasta nyt. Ja sittenkin työn ja tuskan kautta, väkisin vääntämällä. Reilusti kisan jo päätyttyä.
Yksi pääsyy on elokuvan pituus. No, onhan sitä pidempiäkin elokuvia tullut nähtyä ilman tylsistymistä. Mutta niissä on yleensä ollut jonkinlainen juoni. Tässä ei ole. On vain irrallisia tilannekuvia Timo Koivusalon Sibelius-elokuvan tyyliin, joskin ilman Koivusalon överiksi vedettyä räävitöntä lärvimelodraamaa. Ymmärrän, että pointtina tässäkin oli ensisijaisesti historiallisesti jollei tarkka niin vähintäänkin uskottava filmatisointi tositapahtumista. Mutta lähes kaksi puoli tuntia pitkä elokuva on tuskallista katsottavaa ilman minkäänlaista draaman kaarta tai henkilöhahmojen kehittelyä. Elokuva eteni varsin hitaasti, lätkä-actionia näytettiin kitsaasti vain sekunnin väläyksinä. Lopputuloksena tuntui vähintään tuplasti pidemmältä, tuli vain koko ajan vilkuiltua kelloa, että eikö tämä hitto koskaan lopu.
Ainoan poikkeuksen elokuvassa muodostaa ratkaisuottelun kolmas erä, joka on intensiteetiltään aivan eri levelillä kuin koko muu elokuva. Säkenöivä, vauhdikas, ja tunnelmaltaan kuin jotain tosielämän finaalitrilleriä katsoisi (tai ainakin koostetta). Jos vain muu elokuva olisikin ollut edes lähes yhtä hienosti dramatisoitu, sitähän olisi katsonut riemulla!
Ja kyllä, onhan elokuvassa yksi henkilöhahmo, jota kyllä seurataan tarkemmin ja jolle annetaan monta hyvää character momentia. Kyseessä on tietysti valmentaja Herb Brooks ja häntä esittävä Kurt Russell, jonka roolisuoritusta on ihan aiheellisesti kehuttukin. Mutta kolikolla on myös kääntöpuolensa. Ketään muuta henkilöhahmoa ei yli kaksituntisen elokuvan aikana sitten oikein kehitelläkään, väläytetään vain pieni snapshot jokaisesta, ja se oli sitten siinä. Hahmot jäävät varsin yksiulotteiseksi. Koko elokuva on periaatteessa Kurt Russellin mainio sooloesitys, jossa muut hahmot ovat persoonattomia vanerilasseja.
Elokuvan yleisilme ja ydinsanoma koostuvat isänmaallisesta paatoksesta ja nostalgisen fiilistelyn korostamisesta kaiken muun mahdollisen sisällön kustannuksella. Tämä saa jopa koomisia piirteitä. Mistä tietää, että jenkit tekevät pian maalin? No siitä, kun eeppinen sankarimusiikki pärähtää aina soimaan vähän etukäteen!
Kohdeyleisöä ovat selvästi amerikkalaiset, jotka haluavat fiilistellä merkittävän sukupolvikokemuksen nostalgialla. Kaikille muille suosittelen elokuvan sijaan mieluummin alkuperäisiä tallenteita 1980 kisojen matseista. Ne ovat paljon viihdyttävämpiä kuin tämä elokuva. Ja sitä paitsi oikeasti laadukasta hokia.