Jatkoajan leffakerho

[Musta Nuoli]

Jos sanon, että Käärme ja sateenkaari on paras näkemäni Craven-leffa se ei paljoa kerro, koska otanta on kovin suppea - listalta kun puuttuu Painajainen Elm Streetillä ja moni muu hänen tavalla tai toisella nimenä minullekin tuttu leffa. Oikeastaan aika kummallista etten ole koskaan nähnyt Painajainen Elm Streetilläkään - eikä minulla oikeastaan ole edes ollut haluakaan katsoa sitä, jostain syystä aina on ollut sellainen tuntu, että leffana sillä ei ole mitään arvoa minulle mutta kenties sen joskus katson, koska Käärme ja sateenkaari nyt kaikesta huolimatta taittui positiivisemmalle puolelle vaikka paikoin sekin kärsi pienoisesta epätasaisuudesta.

Painajainen Elm Streetillä on selvästi Cravenin paras ja vaikuttavin elokuva, jonka unikuvaston surrealismi ja vinoutuneisuus aiheuttaa edelleen vahvan katselukokemuksen. Se leikkaa pintaa syvemmälle kuvakerrontansa ja tabuvihjauksiensa takia, ja Robert Englundin Freddy Krueger on ensiesiintymisessään hyytävä alitajunnan painajainen, ei populaarikulttuurinen suursuosikki kuten jatko-osissa. Suosittelen kuitenkin tämän elokuvan katsomaan, mielellään mahdollisimman leikkaamattoman version.

Satuin katsomaan elokuvan aikoinaan kahdeksanvuotiaana leikkaamattomana, ja suoraan sanottuna se oli minulle silloin aivan liikaa, ja aiheutti traumoja ja unettomuutta pitkäksi aikaa. Katsoin elokuvan myöhemmin aikuisiällä kumotakseni liiankin hurjat muistikuvani, ja elokuva asettui paremmin kontekstiinsa, mutta ymmärrän hyvin miksi painajaismaisen huuruiset, realismin rajoja rikkovat unikohtaukset niin pelottivat.

Ostin samalla kertaa Painajainen Elm Streetillä -boksin ja katsoin kaikki seitsemän elokuvaa. Ensimmäisen tehoon ei mikään osa pääse, mutta myöhemmät osat ovat ihan viihdyttäviä, ja onhan nelososa Renny Harlinin ohjaama, joten se kannattaa senkin takia vilkaista. Loput osat ovat aika heikkoja, mutta toisaalta ehkä on parempikin kesyttää ja latistaa Freddy pop-hirviögallerian osaseksi kuin jättää hänet ensimmäisen elokuvan freudilaiseksi alitajunnan demoniksi.

Katsoin minäkin taannoin Käärmeen ja Sateenkaaren. Se on hyvä elokuva, vaikkakin tosiaan epätasainen erityisesti alussa, ja lopun erikoistehostemöyrintä jätti myös kylmemmäksi kuin keskivaiheen tarina. Hyytävin osuus minusta oli ilman muuta Haitin sisäinen terrori ja tosielämästä ammentavat sisäisen tiedustelujoukon voodoopappi-johtajat. Haitin terroriahan aikoinaan syvensi se, että näiden terrorijohtajien huhuttiin olevan voodoo-pappeja.

 

[Girardi #5]

Miss Bala (v.2011) oli ihan viihdyttävä, kertoen taas yhden tarinan Mexicon huumesodasta jossa tämä missikuvio tuo lisäväriä. Arvosana 7.

 

[Käppyrä]

Käärme ja sateenkaari...

Kiitoksia "muistutuksesta". Tämä elokuva tuli nähtyä tv:ssä vuosia sitten ja jollain tapaa jäi silloin tunne, että sen voisi mielihyvin katsoa myöhemmin uudestaankin. Päässyt vain sittemmin unohtumaan tässä vuosien saatossa. Pitää yrittää hommata leffa jostain katsottavaksi.

Eilen satuin kääntämään sopivasti kanavalle, kun alkoi hieman samaa voodoo-/mustan magian aihetta käsittelevä elokuva "Angel heart". Vuosikertakin (1987) oli melkein samaa kuin Käärme ja sateenkaari. Psykologisen trillerin pääosissa olivat kadonnutta henkilöä yksityisetsivänä jäljittävä Mickey Rourke ja tämän toimeksiantaja, varakas herrasmies, Robert De Niro.

Synkeäksi ja lohduttomaksi loppua kohden etenevä elokuva oli ihan miellyttävä yllätys.

 

[ZayWest]

Stocholm noir -trilogia löysi allekirjoittaneen osalta päätöksensä myös valkokankaalla. Tai no kankaalla ja kankaalla, mutta hyvän maun Livet Deluxe(luksuselämää) jätti. Koko paketti ja jokaisen kohtalo nidottiin erittäin tiukasti yhteen eikä tätä ihme kyllä onnistuttu pilaamaan millään ylettömällä Hollywoodeilulla. Jos naapurimaan suunnalta maistui erään hakkerityttösen ja lehtimiehen välinen värikäs tarina, suosittelen tätä sitäkin suuremmalla syyllä. Pistetään 4/5.

Ei ole kuin olematon lätäkkö välissä ja näin järkyttävä ero kotimaisen ja hurrilaisen elokuvan välillä. Ainakin tässä genressä.

 

[Ted Raikas]

Synkeäksi ja lohduttomaksi loppua kohden etenevä elokuva oli ihan miellyttävä yllätys.

Mielestäni huomattavastikin ahdistavampi ja synkeämpi, kenties jopa pelottavampikin elokuva mitä Käärme ja Sateenkaari. Toki nuo ovat tyylillisesti melko erilaisia elokuvia. Angel Heart eli suomeksi Noiduttu sydän on huomattavasti enemmän psykologinen trilleri ja voodoo sekä muu yliluonnollisuus viitteellisempää, kun taas Käärme ja Sateenkaari on enemmän eprinteistä kauhua ja myös fantasiaa.

Pitäisi molemmat kuitenkin katsoa pitkästä aikaa.

Omien muistikuvien mukaan tuo Noiduttu sydän on kuitenkin eräs ahdistavimpia elokuvia mitä tiedän. Voisin sitä vladille suositella, jos ei ole nähnyt. Mickey Rourke ja Robert de Niro kyllä molemmat loistavissa rooleissa tuossa.

 

[Ted Raikas]

Escape Plan tarkastettu.

Onhan se pätevä toimintarymistely ja hienoa nähdä Syltty ja Arska kunnolla samassa elokuvassa. Silti ei voinut välttyä tunteelta, että enemmänkin olisi voitu revitellä ja iskeä kierompaa juonta ja ehkä vielä överimmäksi vedettyä toimintaa kehiin. Palaset nyt oli mitä parhaat kaikkeen siihen.

Parasta oli kenties Arska puhumassa saksaa. Se oli aika ainutlaatuinen hetki elokuvassa. Muutamat loistava onelinerit ja lopussa ihan hienoja toimintakohtauksia.

Täytyy silti sanoa, että Arskan näistä paluun jälkeisistä elokuvista Last Stand jotenkin kolahti enemmän ironisella otteellaan ja ehkä kokonaisuudessaan parempi elokuva. Kyllä tämäkin kuitenkin kannattaa tsekata jos noiden kahden herran elokuvista pitää.

Edit. Tavallaan vähän surullista, että noissa vanhoissa sotaratsuissa vielä tätä nykyäkin on enemmän karismaa ja oikeata fiilistä kuin näissä nykyajan wannabe-äksönstaroissa, jotka ei oikeastana edes muistu mieleen nyt... ehkä koska niitä ei oikeastaan edes ole. Kun aika näistäkin kahdesta lapsuuden sankarista aika jättää, niin suuri tyhjiö jää.

 

[Baldrick]

Prisoners katsottu. Harvassa on ne elokuvat, jotka minussa mitään edes pientä jännitystä herättää, mutta tämä trilleri pääsi kyllä ihon alle aivan täysin. Jäi pieni ahdistuskin kolkuttelemaan. Huikea elokuva itsessään, mutta en taida helvetti toista kertaa katsoa. En tiedä olenko vain kuumehoureissani, mutta suosittelen ainakin herkempihermoisille katsomaan seurassa.

 

[Mosku]

Prisoners katsottu. Harvassa on ne elokuvat, jotka minussa mitään edes pientä jännitystä herättää, mutta tämä trilleri pääsi kyllä ihon alle aivan täysin. Jäi pieni ahdistuskin kolkuttelemaan. Huikea elokuva itsessään, mutta en taida helvetti toista kertaa katsoa. En tiedä olenko vain kuumehoureissani, mutta suosittelen ainakin herkempihermoisille katsomaan seurassa.

Ei nyt ihan näin rajusti.. Mutta tulipahan jännitettyä kyseistä leffaa, ja suosittelen kyllä lämpimästi lajityypin elokuvien ystäville. Tykkäsin kovasti rauhallisesta kerronnasta sekä äänimaailmasta. Myös roolitus oli oikein onnistunut. Oikeastaan ainoa mikä jäi häiritsemään oli muutamat liiankin helpot juonenkuljetukset mutta silti: 9/10

 

[Baldrick]

Okei, ehkä minä vain kuumehoureissani sain vähän liikaa täpinää irti kyseisestä leffasta. Kieltämättä joitain osia juonesta hiffasi hieman etukäteen, mutta osa kyllä tuli puskista.

Spoileri

Esimerkiksi aika varhaisessa vaiheessa sen jo tajusi, että Alex on se 26 vuotta sitten kadonnut poika. Tosin se kaveri, joka ampui itseään päähän, sai hieman pakkaa sekoitettua ja sitä kautta oma järkeilykin alkoi hämärtyä.

 

[alwahla]

Viime aikoina on tullut nähtyä runsaasti leffoja, joista tässä arvostelut. Koska olen laiska paska, kirjoitan vain leffojen nimet sekä tähdet.

The Girl with the Dragon Tattoo - *****
Prisoners - *****
Captain Phillips - *****
Kindergarten Cop - ***
Zero Dark Thirty - *****
Amores perros - ****
Once Upon a time In America - *****
Pleasantville - ****
Logan's Run - ***
Tango & Cash **
The Aviator - *****
Das Leben der Anderen (The lives of Others) - *****

 

[Girardi #5]

Universal Soldier: Day of Reckoning, suosittelen välttelemään tai jos olet ihan helv kova Van Damme ja Lundgren -fani niin katso. Mainitaan vielä että leffassa on ihan helv ärsyttävä valkoisen valon räpsyttely -kohtaus jossa tekee mieli laittaa koko tv kiinni. Olenpahan varoittanut. Sarjan paras osa tietysti 1990 -alun ensimmäinen painos.

 

[ms.qvist]

Edit. Tavallaan vähän surullista, että noissa vanhoissa sotaratsuissa vielä tätä nykyäkin on enemmän karismaa ja oikeata fiilistä kuin näissä nykyajan wannabe-äksönstaroissa, jotka ei oikeastana edes muistu mieleen nyt... ehkä koska niitä ei oikeastaan edes ole. Kun aika näistäkin kahdesta lapsuuden sankarista aika jättää, niin suuri tyhjiö jää.

Kenties boldaamassani kohdassa piilee totuus sille miksi juuri Stallone ja Schwarzenegger ovat sinulle niitä kovimpia action-staroja eikä kukaan nykyinen stara nouse heidän tasolle millään muotoa. Kasvoit näiden äijien parissa ja sinulle he merkitsevät paljon ja ovat tavallaan synonyymi action-staralle, joten aika vaikea jonkun nykyisen action-tähden on edes nousta heidän tasolle kun nykyisellä tähdellä ei ole niin voimakasta kiinnekohtaa ja tunnesidettä lapsuuteesi. Lapsuudella nyt on kuitenkin pääsääntöisesti melkoisen suuri merkitys sille mitkä asiat ja tapahtumat kokee itselleen milläkin tapaa läheiseksi.

Näkehään tämän osaltaan myös siinä, että täälläkin kovin moni aikuinen mies (olettamus) ihastellen kertoo katsovansa supersankari-elokuvia ja merkityksellinen syy on monella se, että ovat kasvaneet heistä kertovien sarjakuvien parissa ja nyt haluavat nähdä nämä samat sankarit "elävinä". Toki joillain on monitahoisempia taustasyitä mutta yksinkertaistettuna monella asia etenee juuri tällä tavalla. Ja toisaalta kenties tässä on syy sille miksi minua eivät supersankari-elokuvat pääsääntöisesti kiinnosta, koska kasvoin lapsuuteni muiden sankareiden parissa.

vlad.

 

[Ted Raikas]

Eittämättä niinkin, mutta voitko vlad heittää tähän edes muutaman 70- tai 80-luvulla syntyneen näyttelijän jossa on ainesta uudeksi Arskaksi tai Syltyksi tai vaikka Bruceksi?

 

[Soilworker]

Eittämättä niinkin, mutta voitko vlad heittää tähän edes muutaman 70- tai 80-luvulla syntyneen näyttelijän jossa on ainesta uudeksi Arskaksi tai Syltyksi tai vaikka Bruceksi?

En ole vlad, mutta näin 2000-luvun elokuvatarjonnan parissa nuoruuteni viettäneenä voin vastata.

Katsojat vaativat nykyään uusilta elokuvilta huomattavasti enemmän kuin mainitsemiesi näyttelijöiden aikana. Enää ei riitä juuri ja juuri puhumaan kykenevä steroidipallo konekiväärin kädessä, puolentoista tunnin räjädyksien ja monotonisen konekivääriääniraidan siivittäessä elokuvaa, vaan hittielokuvia rakennetaan juonen ja tunnelman, ei äärimmileen vedetyn machoilun ja absurdin epäinhimillisyyden, varaan. Niinpä nykyään action-elokuvat ovatkin helposti 80-luvun mittapuulla trillereitä.

Ihan mutulla heitän, mutta luulisin että joskus 80-luvulla elokuvat oli jotakin harvinaisempaa, jolloin yleisö odotti elokuvilta irroittautumista arjesta, joka taas korosti asiaa viihteenä. Oli kiinnostavaa nähdä elokuvissa asioita, joita arkielämä ei ikinä toisi eteensä. Kuitenkin nykynuoriso on jo vanhempien tai muiden nostalgikkojen hypettämänä nähnyt nuo ainaiset terminaattorit ja rambot, jotka yksiulotteisella toimintatykityksellään eivät niinkään aiheuttaneet ihailua ja ihmetystä, vaan lähinnä "millaista elokuvat olivat kun isä ja äiti oli nuoria" -fiiliksen.

Nyt huippuelokuvilta vaaditaan syvempää juonta, enemmän tunnetta ja aikaisempaa monipuolisempia rooleja. Enää hyvin vedettyyn rooliin ei riitä juustoinen tunnuslause, aseet ja räjähdykset, vaan kyseisten ympärille rakennetut elokuvat painuvat alelaariin erittäin ripeästi. Nykyään parhaat elokuvat eivät henkilöidy suosittujen ja ennalta-arvattavien näyttelijöiden ympärille. Toki juuri nuo aikaisempien vuosikymmenten huippunäyttelijöitä käytetään vetämään yleisöä, mutta usein niissäkin elokuva kokonaisuudessaan on suurempi kuin tämä näyttelijä.

Niinpä voisi sanoa, että valkokankaalla esiintyvien starojen aika action-elokuvien merkittävimpänä asiana on ohi. Sen sijaan nostaisin 2000-luvun toimintaelokuvien supertähdiksi ainakin Christopher Nolanin ja Quentin Tarantinon.

 

[ms.qvist]

Eittämättä niinkin, mutta voitko vlad heittää tähän edes muutaman 70- tai 80-luvulla syntyneen näyttelijän jossa on ainesta uudeksi Arskaksi tai Syltyksi tai vaikka Bruceksi?

Tähän minun on lähes mahdoton vastata, koska käytännössä en seuraa laisinkaan nykyisiä toimintaelokuvia - tai sellaisia elokuvia jotka miellän toimintaelokuviksi niiden perimmäisessä tarkoituksessa. Kuten varmaan tiedätkin tämän ketjun perusteella, niin kierrän melkoisen kaukaa yksiulotteiset toimintaelokuvat sekä suurimman osan supersankarielokuvista, jotka voidaan osaltaan mieltää nykyajan toimintaelokuviksi, vaikka osassa juonellinen syvyys on aivan toisella tasolla kuin 80-luvun toimintaelokuvissa.

Jotain Nolania Batmanina on vaikea mieltää silkaksi toimintasankariksi, koska kyseiset elokuvat ovat tyyliltään monta kertaa syvällisempiä kuin perinteinen 80-luvun Rambo (pl. sarjan ensimmäinen osa) - johon verrattuna Terminatorkin on syväluotaavampi ja moniulotteisempi (kaksi ensimmäistä leffaa). Ollakseni rehellinen niin en edes tiedä voiko enää nykyään tulla selkeitä toimintaelokuvien sankaraita 80-luvun tyyliin, mutta jollain Jason Stathamilla lienee kova yritys tällaiseen rooliin vaikka ulkoiselta olemukseltaan ei kenties vedä vertoja pumpatuille 80-luvun sankareille.

Tietyssä mielessä olen siis Soilwokerin kanssa samoilla linjoilla, että vaatimukset ovat muuttuneet todella paljon ja kenties puhtaimmat toimintasankarit ovat jäämässä historiaan. Tai sitten he löytävät leipänsä pääasiassa b-luokan elokuvista ja moniulotteisemmat sankarit sitten toimintatrillereistä tai supersankarielokuvista, joissa edes pyritään rakentamaan juonellistä syvyyttä. Mutta kenties vasta kymmenen vuoden kuluttua voidaan tehdä luotaus tämän ajan todellisiin toimintaelokuvien sankareihin kun aikaa on hiukan kulunut ja tämän ajan sankareiden parissa kasvaneet lapset ja nuoret ovat kartuttaneet ikää jonkin verran enemmän ja ne nostalgisista syistä kaipaavat joitain hahmoja elokuvataivaalla.

vlad.

 

[Musta Nuoli]

Laskin huvikseni, montako ensisijaisesti toimintaelokuvaksi laskettavaa teatteriensi-iltaa olen nähnyt tänä vuonna. Tänä vuonna toistaiseksi näkemieni teatteriensi-iltaelokuvien yhteissaldo on tätä kirjoitettaessa 47, joista sain toimintaelokuvien saldoksi tasan viisi. Listaan eivät sisälly ns. supersankarielokuvat niiden sisältämästä toiminnasta huolimatta eivätkä tietysti myöskään väkivaltataide-elokuvien kuten mestarillisen Only God Forgivesin kaltaiset teokset.

Tässä lista:

Jack Reacher
A Good Day to Die Hard
G.I. Joe: Kosto
The Last Stand
Escape Plan

Mielenkiintoisesti kolmessa elokuvassa viidestä on pääosassa joku "vanhan kaartin" edustaja, yhdessä myös 80-luvulla ikoniseen asemaan päässyt näyttelijä ja vain yhdessä eli lelutoimintasarja GI Joessa on tuoreempia toimintanäyttelijöitä.

Jack Reacher on osin myös trilleri, mutta se etenee pitkälti perinteisemmän toimintaelokuvan tavoin, pääosassa siis Tom Cruise. Hyvä elokuva kylläkin, ja luova tulkinta Lee Childin kirjojen päähahmosta.

A Good Day To Die Hard eli Die Hard 5 on paitsi totaalista paskaa, myös Bruce Willisin tähdittämä toimintarymistely, joka on näistä viidestä lähimpänä sitä yksiulotteisinta räiskettä ja mäiskettä. Tämä on hyvin kaukana esimerkiksi ensimmäisestä Die Hardista, joka oli moniulotteinen, tunteikas, laadukas ja hyvin käsikirjoitettu toimintatrilleri. Ja siis 80-luvun elokuva. Laatuerot elokuvilla 6-0 kahdeksankymmentäluvun hyväksi.

GI Joe -elokuva oli muovista kuten leluhahmoleffalle kuuluukin, mutta ei se muuta yrittänytkään olla. Ja olihan siinäkin itse asiassa Bruce Willis mukana, tosin sivuosassa.

The Last Stand oli Arskan paluuelokuva, ja varsin hyvä sellainen. Vanhojen westernien henkeä yhdistettynä autokaahauselokuviin ja tulitaisteluihin.

Escape Plan oli enemmänkin vankilapakotrilleri kuin toimintaelokuva, mutta toimintakohtaukset olivat luonteeltaan perinteisempiä ja elokuvaa tähdittivät sekä Sly että Arnold. Tehokas, otteessaan pitävä teos, jossa psykologinen kaksintaistelu Syltyn ja sadistisen vankilanjohtajan välillä ei tarvinnut fyysistä kamppailua.

Vanhat starat hallitsevat edelleenkin, ja ehkäpä siksi, että he ovat staroja eli tarpeeksi karismaattisia, voimakastahtoisia ja elämää suurempia hahmoja, jotka sopeuttavat roolit omaan persoonaansa eikä toisin päin. Nykynäyttelijät ovat toimintaelokuvien suhteen vähän pliisuja ja liikaa kliseisten käsikirjoittajien varassa.

Olen Soilworkerin kanssa eri linjoilla siitä, että nykyään muka tehtäisiin jotenkin moniulotteisempia elokuvia kuin ennen. Megaelokuvat ovat yhtä suurta huttua kuin ennenkin, ja oikeastaan keinotekoisempia ja ja särmättömämpiä. Myös siloitellumpi sensuuri on hiipinyt 2000-luvulla yhä pahemmin, ei enää näytetä ison budjetin elokuvissa edes tissejä ja perseitä, ettei vain joku eturyhmä vain loukkaannu.

1980-luvulla tehtiin paljon videoroskaa ja tusinatavaraa, mutta niin tehdään nykyisinkin. Jos tosissaan pitää vaikkapa ensimmäistä Ramboa tai ensimmäistä Terminator-elokuvaa yksiulotteisena toimintatykityksenä, niin sitten ei ole riittävästi nähnyt elokuvia voidakseen luoda vertailua.

 

[Soilworker]

Olen Soilworkerin kanssa eri linjoilla siitä, että nykyään muka tehtäisiin jotenkin moniulotteisempia elokuvia kuin ennen. Megaelokuvat ovat yhtä suurta huttua kuin ennenkin, ja oikeastaan keinotekoisempia ja ja särmättömämpiä. Myös siloitellumpi sensuuri on hiipinyt 2000-luvulla yhä pahemmin, ei enää näytetä ison budjetin elokuvissa edes tissejä ja perseitä, ettei vain joku eturyhmä vain loukkaannu.

1980-luvulla tehtiin paljon videoroskaa ja tusinatavaraa, mutta niin tehdään nykyisinkin. Jos tosissaan pitää vaikkapa ensimmäistä Ramboa tai ensimmäistä Terminator-elokuvaa yksiulotteisena toimintatykityksenä, niin sitten ei ole riittävästi nähnyt elokuvia voidakseen luoda vertailua.

En väitäkään olleeni katsonut riittävästi elokuvia läpikäymään laajamittaisen vertailuun, vaan olen lähinnä keskiverto elokuvakatsoja millä vaan mittapuulla. 80-luvun toimintaelokuvat ylivedetyillä ja kliseisillä ratkaisuillaan lähinnä vaikuttavat koomisilta. Toki tuo voi vaikuttaa tuon nostalgian (tai leffahipsterismin) kautta särmänä, mutta mikäli vastaavanlaisen asetelman ympärille rakennettaisiin uusi elokuva, se miellettäisiin vain retrona.

Mikä aikaisemmin miellettin uutena ja mullistavana, on nyt vain jotain 20 vuoden takaa. Aikakauden tuoma suhtatuminen jonkun Arskan machoiluun voi 80-luvun nuorelle olla karismaa ja särmää, sillä machoilevia niiden elokuvien pitikin olla. Nyt taas se vaikuttaa koomiselta ja kliseiseltä.

Sinulle taas nuo uudet suuret elokuvat vaikuttavat keinotekoisemmilta, mutta tuo keinotekoisuus ilmenee nuorisolle lähinnä asioiden loppuun miettimisenä ja huolellisena loppuunviemisenä.

Olisi typerää odottaa uusien elokuvien olevan kopioita 80-luvun tuotoksista. Sama fakta pätee myös musiikkiin. Aina riittää niitä jotka jaksavat toitottaa ettei 2000-luvulla olla tehty yhtään hyvää kappaletta, mutta tämä johtuu siitä että henkilö on tottunut noihin alan alkutaipaleen klassikkoohin. Pitäisikö kahdenkymmenen vuoden jälkeen tuottaa samanlaista viihdettä kuin aikaisemmin, vai pitäisikö sen olla aikakauden mukaista ja kehittyvää, tarkoitti kehitys sitten pesäeron tekemistä aikaisempaan tai paluuta juurille? Tällä hetkellä tehdään juurikin pesäeroa, sillä nuo klassikot ovat nostalgiasta huolimatta kovin yksiulotteisia ja hahmokeskeisiä uusiin verrattuna.

 

[Girardi #5]

Illan leffana "Raakalaiset" (Savages) joka on yksi Oliver Stonen viimeisimmistä ohjauksista. Vaikuttaa kyllä ihan pätevälle pätkälle.

 

[PJPT]

Nykyajan toimintaelokuvien alemmuustilaan on mielestäni kaksi isoa syytä. Uusi sukupolvi ei tosiaan ole hirveän korkeatasoinen, mutta Hollywoodin pehmentyneet arvot on ehkä se suurin syy. Nykyään on huomattu, että koko perheelle sopivat rymistelyt tuottavat helpohkosti suuren määrän rahaa, siksi suuren budjetin elokuvat ovat laidastaan k-13, riskejä ei oteta edes vahingossa. En tarkoita, että kaikkien elokuvien pitäisi olla Stallone-mättöä, mutta leffoista tulee yleisellä tasolla helposti särmättömiä kun käsikirjoittajat joutuvat tekemään elokuvansa käsijarru päällä, alhainen ikäraja rajoittaa monessa mielessä. Hyvänä esimerkkinä voi pitää vaikka Nälkäpeliä. Minulla teki melkein pahaa katsoa elokuvaa, joka kertoo toisiaan Battle Royalen tapaan tappavista lapsista; jopa tästä aiheesta oli saatu lastenleffa aikaan! Viihteen pitäisi tosiaan kehittyä vuosi toisensa perään, siksi onkin surullista, että Hollywoodista tulee lähinnä laimeita uusioversioita ja lapsille suunnattuja ”isoja & hengettömiä efekti-elokuvia”. Ennen tehtiin sentään isot elokuvat erikseen sekä aikuisten että lasten makuun. Silloin molemmille kohderyhmille pystyttiin tekemään laadukasta viihdettä, eikä tarvinnut tehdä "Simpsoneita", miellytetään kaikkia antamalla vähän jokaiselle jotain mutta lopulta kaikki jää puolittaiseksi...



Toimintatähtien huono taso on oma lukunsa sinällään. Jos mietitään viimeisen 15 vuoden tähtiä kuten Mark Wahlberg, Vin Diesel, Paul Walker tai vaikka Keanu Reeves, niin he kaikki ovat Arskan, Stallonen, Willisin tai Kurt Russellin tapaan parhaimmillaan rajoittuneita näyttelijöitä, mutta ero karismassa on järkyttävän suuri! Ensin mainitut lepäävät täysin käsikirjoituksen varassa koska he eivät omaa vakuuttavaa presenssiä jolla ostetaan katsoja heidän puolelleen ja pystytään samalla kannattelemaan jopa vähän heikompaa leffaa käytännössä yksin! Ainoat ”uudet” tähdet, jotka ovat vakuuttaneet minut edes jollain tasolla ovat Jason Statham & The Rock. Heillä olisi mahdollisuus olla jotakin, jos toimintaleffoja tehtäisiin vielä isolla budjetilla. Heillä on sitä tarvittavaa karismaa eivätkä he ole pelkkiä HMV-steroidikasoja.



Nämä asiat eivät perustu pelkästään lapsuuden tottumuksiin. Ainakin minä olen löytänyt ”uusia” menneiden vuosikymmenien karismaattisia actiontähtiä vielä aikuisiällä. Tiesin kyllä esim. Kirk Douglasin, Burt Lancasterin & Charles Bronsonin olemassaolon, mutta tutustuin tarkemmin heidän leffoihinsa vasta 2000-luvun ollessa jo pitkällä. Tuossa on sellainen kolmikko, että jos joku Wahlberg tai Diesel saisi edes 10 % siitä presenssistä, joka noilla miehillä aikanaan oli, niin heidän leffansa paranisivat huomattavasti!



Näitä ns. ”syviä huippuelokuvia” on ollut aina ja ne tulevat varmasti elämään myös tulevaisuudessa. Arskan ja Stallonen aikaan näitä edustivat esim. De Niro & Pacino, he tekivät toiminnallisia draamoja/jännäreitä. Kyseessä on kuitenkin aivan eri genre, joten niiden vertailu puhtaisiin toimintaleffoihin on aivan turhaa. En myöskään kutsuisi Nolania tai Tarantinoa toimintaohjaajiksi, heidän suurimmat heikkoutensa ovat juuri toiminnassa. On jopa hieman noloa, että Nolanin Batmanien heikointa antia ovat juuri toimintakohtaukset, ne ovat kuitenkin iso osa supersankari-tarinoita. Tarantino taas tekee suuren budjetin komediallisia draamajännäreitä, joissa on paljon (teko)taiteellista dialogia. Esim. Django oli itsessään aivan hyvä leffa, mutta länkkärinä se oli suoraan sanoen heikko suoritus! Toisaalta jos teet länkkärin Jamie Foxxin kanssa, niin pakkohan se on heittää vitsiksi, ero Franco Neroon on aika iso...

 

[Ted Raikas]

Nyt huippuelokuvilta vaaditaan syvempää juonta, enemmän tunnetta ja aikaisempaa monipuolisempia rooleja. Enää hyvin vedettyyn rooliin ei riitä juustoinen tunnuslause, aseet ja räjähdykset, vaan kyseisten ympärille rakennetut elokuvat painuvat alelaariin erittäin ripeästi.

Juu, todetaan nyt tähän, että en ole jämähtänyt elokuvissa minnekään menneiden vuosikymmenten nostalgisointiin yksinomaan, vaan pidän kyllä ihan nykyleffoistakin, myös toimintapuolella, mutta vähän valjuiksi ne tahtoo nähdä.

Mustan Nuolen tapaan olen samaa mieltä, että ei nuo nykytoimintaleffat usein ole mitenkään sen syvällisempiä, harkittuja ja paremmin toteutettuja kuin joskus aikoinaankaan. Ehkä tämää menee sitten sen mainitsemani nostalgiankin piikkiin, mutta sanoisin, että esimerkiksi 80-luvun toimintaelokuvista monet oli huomattavasti särmikkäämpiä, rehellisempiä ja myös tehtiin vähemmän kompromisseja. Jotkut jutut ei nykypäivänä ehkä menisi läpi edes.

Supersankarielokuvia en sillä tapaa tosiaan laske mukaan, ne on vähän eri genre. Niissä on kyllä selkeästi viime vuosina päästy parempiin tuloksiin kuin menneinä vuosikymmeninä, jolloin ne oli ihan puhdasta campia. Burton toki onnistui Batmanien kanssa, mutta muutoin jouduttiin odottamaan, että elokuvatehosteet pääsisi tietyllä tasolle, että pystytään kunnolla toteuttamaan mm. Marvelin ajoin varsin korkealentoisia visioita. Eli jotkut asiat on paremmin nyt ja ainakin supersankarielokuvissa eletään ihan selkeätä kultakautta.

Tuli tässä mieleen, että yksi onnistuneimpia viime vuosien toimintaleffoista on Dredd, joka toki sekin on sarjakuvaan pohjautuva, mutta en sinänsä Judge Dreddiä minään supersankarina koe. Tuossa elokuvassa oli aika lailla kaikki osaset kohdallaan. Ei päälleliimattua nyyhkyä ja moralisointia, ei liikaa halvalta vaikuttavia tehosteita. Kunnon dystopista tylytystä, onnistuneita onelinereita ja kauttaaltaan tyylikäs suunnittelu. Mielestäni leffa tavoitti jotain alkuperäisen RoboCopin nihilistisestä maailmankuvasta, jos nyt ei yhtä satiirinen ollutkaan. RoboCop onkin juuri loistava esimerkki, miksi esim. 80-luvulla toimintaelokuvat oli asteen parempaa luokkaa kuin tänä päivänä.

 

[Jupe]

Supersankarielokuvia en sillä tapaa tosiaan laske mukaan, ne on vähän eri genre. Niissä on kyllä selkeästi viime vuosina päästy parempiin tuloksiin kuin menneinä vuosikymmeninä, jolloin ne oli ihan puhdasta campia. Burton toki onnistui Batmanien kanssa, mutta muutoin jouduttiin odottamaan, että elokuvatehosteet pääsisi tietyllä tasolle, että pystytään kunnolla toteuttamaan mm. Marvelin ajoin varsin korkealentoisia visioita. Eli jotkut asiat on paremmin nyt ja ainakin supersankarielokuvissa eletään ihan selkeätä kultakautta.

Näistä voi olla montaa eri mieltä. Mutta näkökulmana tähän asiaan voisi ottaa vaikkapa vuoden 1987 alkuperäisen Robocopin, sehän on loistava kasariaction ja supersankarielokuva. Mutta koska on supersankarielokuva niin ei myöskään nosta erityisesti Peter Welleriä toimintasankarien joukkoon, samaa on nykyään havaittavissa kaikkialla kun tehosteen nousseet toimintaleffoissa omiin sfääreihinsä niin näyttelijät kutistuu ja heidän panos kutistuu. Arskahan oli itse erikoistehoste aikana jolloin ei ollut tehosteita, näin kärjistetysti.

_

 

[Ted Raikas]

Joo, en minä tietenkään oleta ja vaadi, että kaikkien toimintaelokuvian tulisi kiteytyä johonkin ikoniseen näyttelijään ja sen onelinereihin. Muunlaisillekin, ei niin henkilökeskeisille toimintapläjäyksillekin on luonnollisestikin paikkansa ja tilausta. Lähinnä pohdiskelin, että samanlaisia "lapsuuden sankareita" ei ihan tahdo syntyä suoranaisesti näyttelijöistä enää. Tietty itse olen jo aika kaukana lapsuudesta ja ehken vaan kykene tarkastelemaan tätä päivää samanlaisella intensiteetillä.

Tämä on vissiin sitä pappautumista, kun ennen oli asiat paremmin jne.

 

[Jupe]

Laitetaan itsekin tänne pari viime viikkojen leffaa:

- Antichrist *****
trailer:Antichrist - Official Trailer - YouTube
Elokuvahistorian hienoimmat prologit ja epilogit. Upea klassinen ja välillä hyytäväkin score. Elokuvasta on hössötetty ihan liikaa, Von Trier pisti muutamat genitaalien lähikuvat eetteriin niin elokuvakansa sekoaa ja unohtaa olennaisen, kyseessä yksi nykyelokuvan merkkiteoksia. Kokonaisuutena mielenkiintoinen ja mystinen elokuva ihmismieleen. Tekikö se poika itsemurhan? Mielenkiintoinen kysymys kun kyseessä taapero.

- Manhunter ****½
trailer:Manhunter Official Trailer #1 - Brian Cox Movie (1986) HD - YouTube
Paras Hannibal Lector tulkinta. Michaell Mannin loistava kasaritunnelmointi, syntsascore on timanttia ja viimeinen scene nostaa ihon kananlihalle.

- Valkoinen nauha (The White Ribbon) *****
trailer:The White Ribbon - Official Trailer - YouTube
Olen tykännyt Haneken leffoista ennenkin ja tässä Hanekea parhaimmillaan, upeasti tehty elokuva, miljöö, henkilöt jne. Tarinan aiheen ei tarvitse olla ihmeellinen, tämä oli lumoavaa katsottavaa. Haneke ei selittele eikä kerro liikoja, katsoja joutuu funtsimaan asioita vielä the endinkin jälkeen. Tämä on hävinnyt nykyleffoista ja kun lopussa tulee tunne että jää miettimään leffan asioita niin jotain hyvää on elokuva saavuttanut. Tässäkin huikea klassinen score ja elokuva itsessään menee nykyelokuvan kirkkaaseen kärkeen.

- Insiders **½
"musavideo":Insiders.avi - YouTube
Lauri Törhönen väitti mediassa vähän aikaa sitten että tästä tulee kulttileffa. En nyt ihan kulttiasemasta tiedä mutta ajankuvana tämä on loistava, tuon ajan juppikuvauksena toimii, bileitä, huumeita, alastomia naisia, kökköä juonittelua ja huonoa huumoria. Hauska suomalainen ajankuva, vähän kuin Turhapurot.

Charley Varrick ****
trailer:Charley Varrick (1973) Trailer (Walter Matthau, Joe Don Baker and Felicia Farr) - YouTube
- Don Siegelin terävää ja suoraviivaista 70-luvun takaa-ajotoimintaa. Walter Matthauta parhaimmillaan nerokkaana pankkiryöstäjänä joka selvittää asioita muillakin tavoin kuin pelkällä mutkalla. Joe Don Baker tekee myös vakuuttavan roolin mafian gorillana. Ja tämäkin leffa sisältää 70-luvun teeman mukaisesti paljon vinkuvia autonrenkaita hiekkatiellä. Lisätään vielä että tämä on yksi Q Tarantinon 70-luvun suosikeista ja tunnelman kannalta erittäin isossa osassa upea Lalo Schifrin score, meikäläisen ehdottomia suosikkeja 60-70-luvun leffascoren tekijöistä.

_

 

[fat of the land]

Eilen tuli telkkarista tv femiltä ruotsalaistuotantoa: Rahalla saa.

Aika kohtuullisen hyvä tulkinta Jens Lapiduksen timanttisen trologian ekasta osasta. Vähän ehkä ohkaista tarinankuljetusta, tai siis Lapiduksen kirjoissa kuvaillaan alamaailmaa sen verran tiukasti, että odotin vähän pidempää ja laajempaa pätkää. Mutta ei ollenkaan huono tekele, täytyypä väijyä tarkkaan että milloin jatko-osat tulee.

Lisäys. Kakkososa Rahalla saa 2 tulee ensi sunnuntaina samalta kanavalta ysin tienoilla.

 

[ms.qvist]

Ehkä tämää menee sitten sen mainitsemani nostalgiankin piikkiin, mutta sanoisin, että esimerkiksi 80-luvun toimintaelokuvista monet oli huomattavasti särmikkäämpiä, rehellisempiä ja myös tehtiin vähemmän kompromisseja. Jotkut jutut ei nykypäivänä ehkä menisi läpi edes.

PJPT puki hyvin sanoiksi erään syyn sille miksi ennen monet toimintaelokuvat olivat särmikkäämpiä ja rehellisempiä:

Nykyajan toimintaelokuvien alemmuustilaan on mielestäni kaksi isoa syytä. Uusi sukupolvi ei tosiaan ole hirveän korkeatasoinen, mutta Hollywoodin pehmentyneet arvot on ehkä se suurin syy. Nykyään on huomattu, että koko perheelle sopivat rymistelyt tuottavat helpohkosti suuren määrän rahaa, siksi suuren budjetin elokuvat ovat laidastaan k-13, riskejä ei oteta edes vahingossa. En tarkoita, että kaikkien elokuvien pitäisi olla Stallone-mättöä, mutta leffoista tulee yleisellä tasolla helposti särmättömiä kun käsikirjoittajat joutuvat tekemään elokuvansa käsijarru päällä, alhainen ikäraja rajoittaa monessa mielessä.

Onhan se aivan toista tehdä toimintaelokuva K-16 tai jopa K-18 leimalla varustettuna kuin tehdä toimintaelokuva joka on K-12 tavaraa. Ensinnä mainituissa ei tarvitse tehdä kompromisseja tiettyjen asioiden suhteen ja se väkivaltakin voi olla brutaalimpaa ja julmempaa kuin nuoremmille suunnatuissa toimintaelokuvissa.

Vaikka en katsokaan uusia toimintaelokuvia juurikaan niin toisinaan jos sellaisen katson niin kyllähän tuolloin kiinnitän hiukan huomiota myös siihen mikä on kohderyhmä. Jos haluan katsoa toimintaa, niin tuolloin filmin on oltava toiminnaltaan myös brutaali ja suora ja särmikäs - tietyssä mielessä ylivedetty ja kenties jopa hiukan komediallinen Machete käy esimerkkinä tällaisesta.

vlad.