Kokeilin löytää keskusteluketjua yliopistosta, siellä opiskelusta, opettamisesta, tutkimuksesta ja yliopistomaailmasta ylipäätään. Jos sellainen kaikesta huolimatta oli, niin saa vinkata. Ketjuun saa ilmoittautua akateemiseksi, jos haluaa, mutta toki ketju on avoin kelle tahansa, jos jokin yliopistoon liittyvä aihe kaihertaa. Toki sellainen varoituksen sana, että ihmiset ovat harvoin asioista samaa mieltä, mutta erimielisyys suotakoot nimenomaan tässä yhteydessä.
Puhutaan ensin yliopiston hyvistä puolista. Kun menin opiskelemaan ja meillä oli tutustumiskierros, niin meille sanottiin, että yliopistosta tulee ihmiselle henkinen koti. Se on pitänyt paikkansa.
- - -
Aloitan kuitenkin ketjun kirjoittamalla akateemisen maailman ja yliopiston nurjista puolista. AA-tapaamisen tavoin tunnustan ensimmäiseksi, että "Olen Euro71 ja minullakin on nimi tieteellisissä artikkeleissa, joita häpeän ja toivon, ettei niitä olisi koskaan kirjoitettu, tai että ne olisi tarkastuksessa hylätty."(*)
Yllättäen nuo eivät olekaan oppialaltani tietojenkäsittelystä, vaan tietotekniikasta. Minulla ei ole minkäänlaisia tunnontuskia soimata omaa oppialaani sen puutteista (toki siellä on myös hyviä juttuja ja hyvää tutkimusta!), mutta aikanaan suhtauduin tietotekniikkaan vähän sillä tavalla, että vaikka meillä täällä on kaikenlaista häröilyä, niin onneksi sentään tietotekniikan puolella homma toimii. No, ei se niinkään ole.
(*) Jotta tarina ei olisi niin masentava, niin on minut kuitenkin palkittukin eräästä akateemisesta työstä, mutta siitä työstä olen edelleen ylpeä.
Puhun siis ensin replikaatiokriisistä ja tuossa yhteydessä siitä paineesta, joka tutkimusryhmillä on saada aikaan julkaisuja. Kritisoin noita artikkeleita jo lähtökohtaisesti ohjaavalle professorille. Hän kyllä sanoi, että kyllä, se on totta, mutta että rahoituksen takia on vain pakko saada jotain julkaistua, ja että nuo paperit ovat sen verran pitkällä, niiden varassa on sen verran monen ihmisen seuraavien kuukaisen toimeentulo, että ne on vain pakko tehdä.
Replikaatiokriisi on institutionaalinen ilmiö, joka tarkoittaa sitä, että tieteelliseen artikkeliin ei oikeasti voi luottaa vain sen takia, että se on julkaistu. Yliopisto instituutiona tuottaa sellaista materiaalia, jota julkaistaan tieteellisissä julkaisuissa, ja se ei tarkoita sitä, että se olisi parasta mahdollista tiedettä tai edes totta. Ulkopuolelta katsottuna yliopisto tuntuu maailmalta, joka on omistautunut tiedon tuottamisesta ihmiskunnan tarpeisiin, mutta totuus on se, että sitä tietoa tuottavat ihmiset ja ihmisten tekemät organisaatiot. Mikään muuhun yhteiskuntaan kuuluva ilmiö ei ole vieras yliopistossakaan: valtapelit, raha, oman edun tavoittelu, politiikka ja niin edelleen. Koetan itse puolustaa avoimuutta, ja siksi minusta olisi hyvä puhua myös yliopiston ja tieteellisen tutkimuksen nurjista puolista.
Minusta yksi parhaita eteen tulleita juttuja replikaatiokriisistä on Long Playn "Niin totta kuin osaamme" (2021, Anu Silfverberg). Sen keskiössä on nimeltä mainittuna tohtoriopiskelija Kaisa Saurio, joka törmää väitöskirjaa tehdessään isoon kriisiin sen suhteen, mitä haluaa tehdä ja mitä pitäisi tehdä, sekä Toronton yliopiston psykologian professori Michael Inzlicht, joka veti koko uransa pöntöstä alas. Molempiin tarinoihin mun on tosi helppo samaistua, ja itse asiassa niitä lukiessa homma tuntuu ihan vatsanpohjia myöten. Inzlicht kuvaa sitä tunnetta, kun jalkojen alla ei olekaan enää kiinteää maata. Lainaus jutusta:
- - -
Toinen asia joka voi tulla joillekin yllätyksenä, on se, että oikeasti yliopisto on politisoitunut. Muistan vasta aloittaneena opiskelijana hämmästyneeni siitä, kuinka voimakkaasti Suomen poliittinen kenttä oli yliopistossa edustettuna erilaisten nuorisojärjestöjen kautta. Tästä oli MTV:llä uutinen tänään:
Minulla itselläni ei ole kovin voimakasta poliittista kantaa mihinkään suuntaan. Minä itse olen tutkimuksen vapauden puolella enkä pidä lainkaan tutkimuksen "aatteellistamisesta" - minusta tiede kuuluu kaikille sukupuolesta, ihonväristä, uskonnosta ja aatteesta riippumatta.
- - -
Joskus yli kaksikymmentä vuotta sitten tuumasin jollekin, että yliopistossa on töissä kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka ovat omistautuneet tutkimukselle, ja niitä, jotka eivät pääse minnekään muualle. Olen sittemmin hieman pehmennyt tuon näkemyksen kanssa, mutta voin ihan rehellisesti sanoa sen, että akateemisen uran luominen vaatii omistautuneisuutta, vähintään siihen akateemisen uran luomiseen. Yliopisto ei ole työpaikkana mikään maailman helpoin tai reiluin.
Ja kaikesta tästä huolimatta itselläni on omanlaisensa rakkaussuhde yliopistoon. Sitä rakastaa vähän kuin hankalaa sisartaan tai veljeään, joka aiheuttaa koko ajan päänsärkyä, jonka kanssa voi olla vaikeuksia tulla toimeen kohdatessa, mutta sitä silti koko ajan kaipaa vierelleen. Sitä tulee haukuttua oman perheen parissa ja silti puolustettua ulkopuolisten kanssa keskustellessa. Ehkä vähän kuin se "alkkis-faija", johon HIFK-fanit vertaavat seuraansa tai jotain.
Lisäys: No, HIFK-fanien "alkkisfaija" sentään aina kesäisin tulee selvin päin kotiin ja lupaa parantaa tapansa, yliopisto perhetuttuna ei kyllä lupaa mitään vaan katsoo sinua vain nenänvarta pitkin :)
Puhutaan ensin yliopiston hyvistä puolista. Kun menin opiskelemaan ja meillä oli tutustumiskierros, niin meille sanottiin, että yliopistosta tulee ihmiselle henkinen koti. Se on pitänyt paikkansa.
- - -
Aloitan kuitenkin ketjun kirjoittamalla akateemisen maailman ja yliopiston nurjista puolista. AA-tapaamisen tavoin tunnustan ensimmäiseksi, että "Olen Euro71 ja minullakin on nimi tieteellisissä artikkeleissa, joita häpeän ja toivon, ettei niitä olisi koskaan kirjoitettu, tai että ne olisi tarkastuksessa hylätty."(*)
Yllättäen nuo eivät olekaan oppialaltani tietojenkäsittelystä, vaan tietotekniikasta. Minulla ei ole minkäänlaisia tunnontuskia soimata omaa oppialaani sen puutteista (toki siellä on myös hyviä juttuja ja hyvää tutkimusta!), mutta aikanaan suhtauduin tietotekniikkaan vähän sillä tavalla, että vaikka meillä täällä on kaikenlaista häröilyä, niin onneksi sentään tietotekniikan puolella homma toimii. No, ei se niinkään ole.
(*) Jotta tarina ei olisi niin masentava, niin on minut kuitenkin palkittukin eräästä akateemisesta työstä, mutta siitä työstä olen edelleen ylpeä.
Puhun siis ensin replikaatiokriisistä ja tuossa yhteydessä siitä paineesta, joka tutkimusryhmillä on saada aikaan julkaisuja. Kritisoin noita artikkeleita jo lähtökohtaisesti ohjaavalle professorille. Hän kyllä sanoi, että kyllä, se on totta, mutta että rahoituksen takia on vain pakko saada jotain julkaistua, ja että nuo paperit ovat sen verran pitkällä, niiden varassa on sen verran monen ihmisen seuraavien kuukaisen toimeentulo, että ne on vain pakko tehdä.
Replikaatiokriisi on institutionaalinen ilmiö, joka tarkoittaa sitä, että tieteelliseen artikkeliin ei oikeasti voi luottaa vain sen takia, että se on julkaistu. Yliopisto instituutiona tuottaa sellaista materiaalia, jota julkaistaan tieteellisissä julkaisuissa, ja se ei tarkoita sitä, että se olisi parasta mahdollista tiedettä tai edes totta. Ulkopuolelta katsottuna yliopisto tuntuu maailmalta, joka on omistautunut tiedon tuottamisesta ihmiskunnan tarpeisiin, mutta totuus on se, että sitä tietoa tuottavat ihmiset ja ihmisten tekemät organisaatiot. Mikään muuhun yhteiskuntaan kuuluva ilmiö ei ole vieras yliopistossakaan: valtapelit, raha, oman edun tavoittelu, politiikka ja niin edelleen. Koetan itse puolustaa avoimuutta, ja siksi minusta olisi hyvä puhua myös yliopiston ja tieteellisen tutkimuksen nurjista puolista.
Minusta yksi parhaita eteen tulleita juttuja replikaatiokriisistä on Long Playn "Niin totta kuin osaamme" (2021, Anu Silfverberg). Sen keskiössä on nimeltä mainittuna tohtoriopiskelija Kaisa Saurio, joka törmää väitöskirjaa tehdessään isoon kriisiin sen suhteen, mitä haluaa tehdä ja mitä pitäisi tehdä, sekä Toronton yliopiston psykologian professori Michael Inzlicht, joka veti koko uransa pöntöstä alas. Molempiin tarinoihin mun on tosi helppo samaistua, ja itse asiassa niitä lukiessa homma tuntuu ihan vatsanpohjia myöten. Inzlicht kuvaa sitä tunnetta, kun jalkojen alla ei olekaan enää kiinteää maata. Lainaus jutusta:
Koronapandemian alussa Inzlicht näki, että sosiaalipsykologiassa levisi tuttu itsevarmuus. ”Suututti katsella sitä hybristä, joka nousi pandemian myötä. Sellaista, että mitä sosiaalipsykologit voivat nyt tehdä”, hän sanoo ja on väristävinään ääntään paatoksellisesti. ”Ajattelin, että jospa käyttäisimme ihan vain mahdollisuuden pitää kerrankin turpamme kiinni.”
- - -
Toinen asia joka voi tulla joillekin yllätyksenä, on se, että oikeasti yliopisto on politisoitunut. Muistan vasta aloittaneena opiskelijana hämmästyneeni siitä, kuinka voimakkaasti Suomen poliittinen kenttä oli yliopistossa edustettuna erilaisten nuorisojärjestöjen kautta. Tästä oli MTV:llä uutinen tänään:
Sadoilta professoreilta vakava woke-ideologiaa vastustava vetoomus: "Pelko ja itsesensuuri värittävät akatemiaa, aktivismi korvaa tutkimuksen"
Sadat professorit Yhdysvalloissa vetoavat akateemisen vapauden palauttamiseksi. Heidän mukaansa akatemiassa vallitsee pelon ja sensuurin ilmapiiri äärivasemmistolaisen ideologian seurauksena. Vetoomuksen allekirjoittaneet sanovat akatemian rappion johtuvan woke-ideologiasta, joka ajaa...
www.mtvuutiset.fi
Minulla itselläni ei ole kovin voimakasta poliittista kantaa mihinkään suuntaan. Minä itse olen tutkimuksen vapauden puolella enkä pidä lainkaan tutkimuksen "aatteellistamisesta" - minusta tiede kuuluu kaikille sukupuolesta, ihonväristä, uskonnosta ja aatteesta riippumatta.
- - -
Joskus yli kaksikymmentä vuotta sitten tuumasin jollekin, että yliopistossa on töissä kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka ovat omistautuneet tutkimukselle, ja niitä, jotka eivät pääse minnekään muualle. Olen sittemmin hieman pehmennyt tuon näkemyksen kanssa, mutta voin ihan rehellisesti sanoa sen, että akateemisen uran luominen vaatii omistautuneisuutta, vähintään siihen akateemisen uran luomiseen. Yliopisto ei ole työpaikkana mikään maailman helpoin tai reiluin.
Ja kaikesta tästä huolimatta itselläni on omanlaisensa rakkaussuhde yliopistoon. Sitä rakastaa vähän kuin hankalaa sisartaan tai veljeään, joka aiheuttaa koko ajan päänsärkyä, jonka kanssa voi olla vaikeuksia tulla toimeen kohdatessa, mutta sitä silti koko ajan kaipaa vierelleen. Sitä tulee haukuttua oman perheen parissa ja silti puolustettua ulkopuolisten kanssa keskustellessa. Ehkä vähän kuin se "alkkis-faija", johon HIFK-fanit vertaavat seuraansa tai jotain.
Lisäys: No, HIFK-fanien "alkkisfaija" sentään aina kesäisin tulee selvin päin kotiin ja lupaa parantaa tapansa, yliopisto perhetuttuna ei kyllä lupaa mitään vaan katsoo sinua vain nenänvarta pitkin :)
Viimeksi muokattu: