Kiitos paljon
@Asbury Park vuoden tärkeimmän ketjun avaamisesta. Olin itse varautunut henkisesti tämän vetämään viime vuoden tapaan, mutta ajattelin että käynnistellään homma vasta joulun ja uudenvuoden välipäivinä, kun levyvuosi on virallisestikin ohi. Mutta ehdit ensin, ja mennään tällä. Takana on laadukas yllätysten vuosi, sillä kolme ensimmäistä sijaa ovat kaikki yllätyksiä. Tässä lista
Vuoden albumi 1: Dimmu Borgir - Eonian
Vuoden albumi 2: Frozen Land – Frozen Land
Vuoden albumi 3: Elvellon – Until Dawn
Vuoden albumi 4: Amorphis – Queen of Time
Vuoden albumi 5: Thaurorod – Coast of Gold
Vuoden biisi 1: Thaurorod - 24601
THAUROROD - 24601 (2018) // official lyric video // Drakkar Entertainment
Vuoden biisi 2: Dimmu Borgir - Council of Wolves And Snakes
DIMMU BORGIR - Council Of Wolves And Snakes (OFFICIAL MUSIC VIDEO)
Vuoden biisi 3: Frozen Land - Loser's Game
Frozen Land - Loser's Game
Vuoden biisi 4: Powerwolf - Venom of Venus
Venom of Venus
Vuoden biisi 5: Rasmussen - Higher Ground
Rasmussen - Higher Ground - Denmark - LIVE - Grand Final - Eurovision 2018
Vuoden pettymys (albumi): Powerwolf – Sacrament of Sin
Dimmuista olen aina ihan pitänyt, ei siinä mitään. En ole hc-fani, mutta ihan siinä pidän. Mutta nyt kun bändi palasi kahdeksan vuoden luovan tauon jälkeen nahkansa luoneena, niin herranjumala miten olin myyty. Tämä on nyt se levy, jota olen heiltä ilmeisesti aina alitajuisesti odottanut. Käyttääkseni vaikka lätkätermiä, levy oli meikäläiselle aivan suora syöttö lapaan: tunnelmallista, mielettömän monipuolista ja jopa koukeroista, melodista muttei överisinfonista (tosin sitten kuorojen käyttö on todella överiä, mutta silti vielä hyvän maun rajoissa), ja kuitenkin synkkää vaikkakaan ei perinteisen bläkkiksen hengessä. Ymmärrän miksi monen mielestä tällä ei juuri mitään tekemistä olekaan blackin kanssa, eikä tätä levyä missään nimessä pidäkään kuunnella sellaisena levynä. Jokainen biisi on oma taideteoksensa, alkaen ensimmäisestä kappaleesta joka on samalla hyvin intromainen vaikka onkin oikea biisi, päättyen levyn päättävään jäätävän hienoon instrumentaaliin, joka on kuin leipuri laskisi sen viimeisen kirsikan täytekakun koristeeksi. Levy on itse asiassa niin hyvä, että nousee koko 2010-luvun TOP-5 levyjen joukkoon. Ellei jopa TOP-3 joukkoon..
Kakkos- ja kolmossijat ovat sitten puun takaa tulleita yllätyksiä. Kakkosena sellaista old school Stratovarius worshippiä, ettei voi kuin itkien kiittää siitä, että joku vielä tekee tällaista vuonna 2018. Levy on niin tuore, etten ole edes saanut vielä fyysistä rieskaa postissa, mutta kyseessä on aivan poikkeuksellisen tyylitajuinen nostalgiatrippi. Ellen tietäisi niin luulisin suurinta osaa biiseistä Tolkin tekemiksi, tietyt melodiavarkaudet ja rumpukompit ovat jo niin 1:1 kopioituja, että se saattaa jo häiritä jotakuta, minua ei. Kolmanteen pätevät oikeastaan tasan samat kehut. Kyseessä on nuori saksalaisyhtye, josta harva Suomessa on varmaan edes kuullut, se jokavuotinen pakollinen sinfonisen metallin helmi ja tässäkin puhutaan aivan poikkeuksellisesta tyylitajusta. Elvellon menee niin uskomattomalla tavalla noin Century Childin aikaisen (ja parin biisin osalta jopa Oceanbornin aikaisen) Nightwishin hengessä ettei tosikaan, ja siis todella hyvällä maulla. Näin tyylitietoinen kama puskisi kuuluviin vaikka katuojasta, levyllä on sellaisia biisejä joista Holopainenkin saisi olla ylpeä. Vain pari liian epätasaista tai liikaa venytettyä biisiä jättää sen kolmoseksi, vaikka ne hyvät biisit ovatkin aivan huikeita
Amorphis nyt on.. noh, Amorphis. Kun se julkaisee levyn niin tietää valmiiksi, että vuoden TOP-5 kamaa pukkaa. Nyt uuden levyn suurin vika oli se, että ainakin muutamat biisit olivat vain kerta kaikkiaan liian pitkiä sisältöönsä nähden, niin laadukasta kuin sisältö olikin vaikka edustaisi vain sitä perus-Amoa. Näin ollen sillä ei tänä vuonna ollut edes minimaalista mahdollisuutta kärkikolmikon ylivoimaa vastaan. Viidentenä taas kotimainen, edelleen suhteellisen tuntematon power-kokoonpano, kuulostaa vähän kuin Dragonforcen ja Human Fortressin sekoitukselta. Kokonaisuutenakin varsin onnistuneella, mutta Amorphista epätasaisemmalla, levyllä on pari sellaista helmeä ettei tosikaan..
Vuoden pettymys on ehkä hiukan hakemalla haettu, koska ei se oikeastaan ole sellainen "huono" mitä viime vuosien pettymykset ovat selkeästi olleet. Powerwolfin kolme edellistä levyä ovat kuitenkin olleet varsin komeaa kuultavaa (tätä uutta edeltävä uran paras), ja nyt kun levyllä on 11 biisiä joista vain 3-4 lähtee oikeasti kunnolla, vaikkakin sitten lähtevät lujaa, niin kyllä se pettymykseksi vain jää. Eli levy on oikeastaan vain kerta kaikkiaan tylsä. Levy on muuten bändin omien sanojen mukaan heidän uransa monipuolisin, mikä pitääkin paikkansa. Ja kertoo samalla varsin hauskasti enemmän Powerwolfista bändinä kuin tästä levystä, sillä enpä keksi mikä muu bändi voisi kutsua tällaista levyä monipuoliseksi ilman että on sormet selän takana ristissä :D
EDIT:
Biisit laitettu, ja homma oli suorastaan ongelmallinen koska vuosi oli nimenomaan yksittäisten biisien osalta aivan järkyttävän laadukas. Kärkikaksikkoon pätee molempiin sama kehu: hyvä biisi on parhaimmillaan kuin matka, ja nuo kaksi biisiä molemmat todella sitä ovat. Thaurorodin kappale on koko vuosituhannenkin mittapuulla aivan tajuttoman hieno, Dimmujen levyltä taas olisi voinut valita 4-5 muutakin biisiä, mutta mennään nyt kuitenkin tuolla levyn eksotiikkabiisillä. Kolmosbiisiä kuunnellessa vanha Stratovarius-fani ei voi kuin itkeä ilosta, ja jopa vuoden pettymys levy saa kuitenkin edustajan parhaiden biisien joukkoon. Kyllä yksinkertainen vain on parhaimmillaan jotain niin kaunista. Ja viidenneksi haluan nostaa todellisen jokerikortin, eli Tanskan edustuskappaleen kevään euroviisuista, johon ihastuin kerta kuuntelulla aivan sydänjuuriani myöten (enkä ihmettele, että pärjäsi hyvin), ja biisi onkin ollut voimasoitossa tasaisesti läpi vuoden. Kilttien Dressman-viikinkien sympaattinen uho on vain jotain niin eeppistä :)