Muutaman kerran on tullut telottua joko vahingossa tai puolivahingossa. Pahimmillaan kävi niin, että käsi murtui, mutta yleensä on vaan roiskunut verta tai tullut mustelmia.
Aloitetaan tuolla ensin mainitulla.
Elettiin kesää 1996. Oli heinäkuu ja tapani mukaan olin tuolloin Nikkarin koulun kentällä (Keravalla) harjoittelemassa pesismailalla lyöntiä. Olin yksin, kuten yleensä, joten en voi syyttää ketään muuta.
Olin pari-kolmekymmentä kertaa lyönyt palloa sinne tornitalojen suuntaan, kun päätin, että oli aika palailla faijan luo. Matka lähimmälle pallolle oli suurinpiirtein noin 10 metriä, mutta jotenkin aivoni eivät rekisteröineet sitä, että pidin yhä kädessäni mailaa, kun lähdin liikkeelle. No, väistämätön tapahtui ja kompastuin mailaani. Eihän siinä kauheasti ehtinyt ajatella, kun maanpinta lähestyi kiivaaseen tahtiin, joten refleksinomaisesti ojensin vasemman käteni pärstääni suojaamaan. En kuullut kädestäni mitään epänormaalia ääntä, mutta kipu, joka hulmahti täyttämään normaalin tyhjiön aivoissani, herätti minut pian tähän maailmaan. Tiesin heti, että jotain oli tapahtunut. Tunne ei ollut samanlainen kuin silloin, kun reisiluuni meni siististi poikki, mutta kipu oli lähes yhtä paha.
Purtuani tiukasti hampaani yhteen ja kerättyäni voimia noustakseni uuteen nousuun kompuroin seisaalleni ja vaivalloisesti kättäni vartaloa myöten painaen keräsin pallot ja mailan, ja lähdin taluttamaan pyörääni hiljalleen kotia kohti.
Perille päästyäni yritin liikuttaa kättäni mahdollisimman varovasti, jotta kipu ei pahenisi. Myöhemmin illalla laitoin jopa Mobilatia kunnon kerroksen murtuneen kohdan päälle, mutta valitettavasti siitäkään ei ollut apua.
Seuraavana päivänä painelin sitten omalle lekurilleni Hyrylään. Kyseessä oli kohtalaisen huonomaineinen venäläinen, joka ilmeisesti nautti avoleikkauksien tekemisestä. Hän nimittäin ehdotti välittömästi käteni ja röntgenkuvat nähtyään, että hän voisi vielä samana iltana tehdä avoleikkauksen kädelleni. "Näin pieni operaatio ei välttämättä vaadi edes nukutusta", hän rohkaisi ja virnisteli omahyväisenä. Tuolloin minua kuumotti, ei tosin haaroista. Sanoin miettiväni asiaa, ja painelin ulos terveysasemalta.
Odotettuani pari tuntia Hyrylän bussiasemalla hyppäsin Hyvinkäälle menevään linjaan. HYKSissä ei tarvinnut odottaa kuin 20 minuuttia, jonka jälkeen lekuri totesi, että mitään syytä leikkaukselle ei ollut näkyvissä, sillä käteni parantuisi ennalleen kipsillä peitettynä. Käteni sitten peitettiin kipsillä ja niin alkoi hidas parantumisjakso.
Näky oli muuten aika hurja, kun kipsi lopulta poistettiin. En ollut mitenkään järkyttävän lihaksikas tuolloin, sillä "habani" ympärysmitta oli vain jotain 20 senttiä ennen onnettomuutta. Kipsin poistamisen jälkeen tuosta oli kadonnut ainakin neljä senttiä.
Ennen tuota kohtalokasta päivää olin ollut aina luokkani paras lyöjä, mutta onnettomuuden jälkeen tunsin jotenkin menettäneeni sen kuuluisan "touchin".
---
Kerran leikkasin terävällä leipäveitsellä itseäni puolihuolimattomasti sormeen. Olin juuri viipaloimassa kestileivän kantaosaa itselleni, kun huomioni jotenkin herpaantui ja kuin hidastetusta filmistä pääsin seuraamaan, kuinka terä ensin avasi etusormeni tyveen noin 2 senttiä pitkän haavan ja sitten rupesi kaivautumaan entistä syvemmälle ihonalaisiin kerroksiin. Lihaksen ja jänteet olivat tulleet näkyviin, kun terän liike vihdoin pysähtyi
Tuon jälkeen tein aina kannan leikkuun ns. turvallisesti.
---
Lähes 20 vuotta sitten (Keravalla) olin ajelemassa kotitaloni lähistöllä pyörälläni, kun näin edessäni kaksi massiivista betonista kukka"ruukkua" (tai mitä ne nyt sitten ovatkaan". Pyöräni merkki oli Crescent ja olin kuullut huhuja, että kyseinen merkki on erittäin kovaa laatua ja kestää mitä vaan. Tuolloin olin aikamoisen yllytyshullu eikä silloisen parhaan kaverini tsemppaavat ja kovenevat kannustushuudot kaikuneet kuuroille korville.
Ajoin runsaan 60 metrin päähän "ruukuista" (Keravalla asuvat tietävät varmaan Untolan päiväkodin), käänsin pyörän keulan "ruukkuihin" päin ja lähdin polkemaan kuin riivattu.
Kuului kolaus, pyörän liike pysähtyi kuin seinään ja seuraavaksi tunsin pyörän ohjaustangon iskeytyvän nivusiini täydellä voimalla. Tunne oli sanoinkuvaamaton. Suosittelen kaikille.
Kaverini räkäinen nauru alkoi vasta muutama sekunti myöhemmin uppoutua tajuntaani ja kesti vielä hieman kauemmin ennen kuin pystyin kävelemään kunnolla.
Törmäilytestit jäivät siihen.
