Joo .. perjantaista lähtien on ahkerasti tullut pyöritettyä tätä lättyä, mutta vähän ristiriitaiset tunnelmat tästä uutukaisesta nyt jää käteen. Dance of Death oli pitkästä aikaa ensimmäinen Maiden-levy, josta pystyi todella sanomaan pitävänsä ja odotukset olivat suht korkealla, siitäkin huolimatta, että ne kolme etukäteismaistiaista eivät juuri säväyttäneet. No Breeg on kasvanut kyllä kuuntelukertojen myötä. Alkuun itseasiassa tuli jo hirviteltyä sitä, että toivottavasti tää ei ole levyn parhaimmistoa - no, kyllähän se vaan tuppaa olemaan.
Kaikki on periaatteessa kunnossa, soundit kohdallaan ja sitä rataa, mutta minkäs teet kun puolet biiseistä menee aivan ohi. Levyn biisijärjestyskin tuntuu täten ihan päättömältä, kun neljä ensimmäistä biisiä ovat järjestään aika mitättömiä. Brighter Than A Thousand Suns on kuin jonkinlainen frankensteinin hirviö, kokoelma niistä osista, jotka jäivät muista biiseistä yli.
The Longest Day'sta lähtien alkaa näkyä pientä valoa tunnelin päässä. Varsinkin alkusäkeistöjen tunnelma on hieno, jännite kasvaa pikku hiljaa. Ainoa miinus onkin sitten 'ihan kiva'-osaston kertsi. Siinäpä yksi ongelma - mistä lähtien Maidenin on pitänyt olla ihan kiva? Out of the Shadows on taas aika turha täyteraita, mutta loput neljä raitaa ovat sitten ne mitkä nostavat tämän levyn ylös suosta. For The Greater Good Of God on niistä paras - pelko tämän kohdalla oli aluksi suurin, sillä nämä Harrisin henkilökohtaiset pönötysbiisit ovat olleet viime aikoina kohteliaasti sanottuna vaihtelevan tasoisia.
Yksi rasittava piirre levyssä on Dickinsonin vokaalit. Jos ääni ei enää veny samaan kuin 20 vuotta sitten, niin onko pakko koittaa vetää kuin silloin. Nyt nuo korkeat kohdat kuulostavat pahimmillaan aika väkinäiseltä mylvinnältä. Tätähän on tosin tavattu jo aikaisemminkin.
Turhaa tätä on lähteä vertaamaan 1980-luvun tuotoksiin jo ihan siitäkin syystä, että itse alan olla niihin helvetin kypsä, ne on kuultu jo niin monta kertaa. Ainoastaan 7th Sonia ja debyyttiä jaksaa nykyään kuunnella. Dickinsonin paluun jälkeisistä levyistä tämä hakkaa mitäänsanomattoman Brave New Worldin, mutta häviää DoD:lle, jonka huippuraidat loppupelissä pistävät lopun biisinelikkoa päihin jos ei ihan 6-0, niin ainakin 6-4. Yksi Montsegurin kaltainen tykki olisi tehnyt hyvää tällekin levylle. Mutta saadaan kai tästäkin muutama täyteraita seuraavalle livelevylle, jossa vedetään ruuppereita, lasketaan 666:een ja juostaan kukkulalle kitarisat punaisina.
Ehkä sellainen kolmen tähden levy. Ihan kiva, pojat.
